Caroline Munro

Non si sevizia un paperino (1972) :: Don't Torture a Duckling

Kauhujen kylä

aka Don't Torture Donald Duck; Fanatismo; Angustia de silencio; La longue nuit de l'exorcisme; Les poupées de Sang

Non si sevizia un paperino #1 Non si sevizia un paperino #2
IMDb

Lucio Fulcin uran suunta muuttui dramaattisesti, kun hän ohjasi 70-luvun taitteessa kolme ensimmäistä gialloaan: One on Top of the Other (1969), A Lizard in a Woman's Skin (1971) ja Don't Torture a Duckling (1972). Aiemmin komedioiden parissa työskennellyt Fulci aloitti samalla matkansa kohti yhä synkempää mainetta, kunnes hän ohjasi kenties paheksutuimman ja vainotuimman elokuvansa, The New York Ripper (1982). Tätä ennen, kymmenen vuotta ennen kaupallisen uransa huippua, oli Fulci kuitenkin ohjannut jo yhden 70-luvun mielenkiintoisimmista ja väkivaltaa ihannoivimmista gialloista.

Non si sevizia un paperino [1]
Non si sevizia un paperino [2]

Don't Torture a Duckling alkaa, kun maasta kaivetaan kuolleen vauvan luuranko. Kuuman auringon paisteen johdattamana siirrytään katoliseen pieneen maalaiskaupunkiin, joka joutuu todellisen painajaisen keskelle, kun sen vesialtaista ja metsistä alkaa löytyä surmattuja pikkupoikia. Ensin epäilykset kohdistuvat kaupunkiin saapuneeseen syntisen kauniiseen kaupunkilaistyttöön Patriziaan (Barbara Bouchet), joka ei häikäile esitellä alastonta kehoaan pojille. Lisäksi tiedetään, että kaupungin laitamilla elelee kylähullu Maciara (Florinda Bolkan), jonka uskotaan harrastavan mustaa magiaa. Murhattujen määrä lisääntyy, ja koska poliisi alkaa vaikuttaa voimattomalta, ottavat kyläyhteisön jäsenet oikeuden hetkeksi omiin käsiinsä ja suorittavat julman teloituksen: kettingit kaivetaan esille, autoradio käännetään täysille ja hakataan.

Non si sevizia un paperino [3]
Non si sevizia un paperino [4]

Elokuva joka kertoo lasten murhista ja jonka ensimmäisissä kuvissa näytetään vauvan luurankoa, kätkee pakostikin sisälleen jotain hyvin kivuliasta. Toisin kuin Hollywoodissa, ei Fulcin ohjaksissa lähdetä moralisoimaan suuntaan tai toiseen. Kukaan ei yritä kertoa mikä on oikein tai mikä on väärin. Sen sijaan kerrotaan, että tätä tapahtuu, lapsia hakataan, kuristetaan ja murhataan, selviytykää ajatuksesta. Giallojen maailma on jo lähtökohtaisesti julma, eikä tarvita filosofisia pohdintoja sen toteamiseen. Päämääränä on vedota kontrastein ihmisten alimpiin vietteihin. Väkivallan puhjetessa kukoistukseensa saattaa tunteakin outoa mielihyvää, koska väkivalta on äärimmäisen tyyliteltyä, ja lähes taidetta (mistä tuli myöhemmin Fulcin tavaramerkki). Samalla Fulci onnistuu tavoittamaan myös kaupungin ja maaseudun välisen ristiriidan, joka saa voimansa molemminpuolisesta pelosta. Elokuva aiheuttikin aikoinaan närää, koska sen väitettiin tuhoavan maaseudun vanhoillisen elämäntyylin romantiikka.

Fulci ei anna juurikaan armoa perinteille, joita hän käsittelee uskonnon ja taikauskon kautta. Esimerkiksi Florinda Bolkanin näyttelemä vanhoillinen Maciara on kuin muotokuva niistä lukuisista kouluttamattomista naisista, jotka eivät kykene selittämään omia kärsimyksiään muutoin kuin yliluonnollisten voimien kautta. Ylipäätään maalaisyhteisö näyttäytyy omana maailmanaan, jossa hallitsee oman käden oikeus ja jossa tuomioita jaettaessa valamiehinä toimivat ennakkoluulot.

Non si sevizia un paperino [5]
Non si sevizia un paperino [6]

Muutamaa säröä lukuun ottamatta Don't Torture a Duckling on täydellinen esimerkki 70-luvun giallojen kierosta hurmoksesta. Sergio D'Offizi, elokuvan kuvaaja, on tallentanut täydellisesti auringon ja vesisateiden hellimän maalaisidyllin, joka hikoilee katolilaisuuden ylläpitämää ahdistusta, eikä legendaarisen Riz Ortolanin säveltämä musiikki jää yhtään sen huonommaksi. Päinvastoin: eräs italoelokuvan hienoimmista koskaan kuulluista musiikin vaihdoksista tapahtuu, kun kettingit iskeytyvät vasten verille repeytyvää pehmeää ihoa. Olkoon vaihdos sitten Ortolanin tai Fulcin idea, mutta kun kappale muuttuu taputusten jälkeen radiotoimittajan kuuluttamana Ornella Vanonin lauluun Quei giorni insieme a te, nousee väkivalta uuteen ulottuvuuteen. Lopputuloksena valkokankailla nähdään yksi elokuvahistorian hyytävimmistä surmista.

Versioinfo (15.7.2003):

Hollantilaisen Sunrise Tapesin vhs-julkaisu on passeli leikkaamton varsio elokuvasta. Dvd-laatua etsivien kannattaa harkita Anchor Bayn dvd-julkaisua, tai "Lucio Fulci Collection":in kolmatta osaa, joka sisältää arvostelunimikkeen lisäksi Fulcin goottilaista kauhua hyödyntävän ohjauksen City of the Living Dead (1980).

****-
© Jari Mustonen, julkaistu: 15.7.2003
keskiarvo
toimitus
3.83/5.00 (12)
 JSSMJLTPJMKKJM*MHMMMK*EMPI
  4.0 5.0 4.0 4.0 4.0 4.5 3.0 3.5 3.5 3.5 3.0 4.0
keskiarvo
lukijat i
3.91/5.00 (34)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  39 (44)
89%
Non si sevizia un paperino (1972)  Non si sevizia un paperino (1972)Kauhujen kylä  

kommentit

odota...
anonyymi kommentoi (20.8.2010 14:06:56)
user avatar Teknisesti roskainen mutta moraalisesti enemmän älä-syytä-peiliä-jos-naama-on-vino-osastoa: lapset eivät ole puhtaita ja viattomia, vigilanttioikeus tekee hirviöksi, etc.
vastaa »

kommentoi arvostelua ja/tai elokuvaa