Caroline Munro

Tras el cristal (1987) :: In a Glass Cage


Tras el cristal #1 Tras el cristal #2
IMDb

Espanjalainen Agustín Villaronga käsikirjoitti vaikean elokuvansa Tras el cristal nähtyään dokumentin 1400-luvun ranskalaisesta Joan D'Arcin sotilaasta Gilles De Rais (1404-1440), sadistista, joka harjoitti alkemiaa, mustaa magiaa ja päätyi lopulta raiskaamaan ja tappamaan 400 lasta teon jäädessä historiankirjoihin yhtenä monista esimerkeistä ihmisolennon kyvyistä ja ulottuvuuksista. Markiisi de Saden ajoistakin on jo aikaa, mutta Villarongan elokuvan teemat ovat yhtä ajankohtaisia kuin ne ovat aina olleet; elokuvaan liittyvänä esimerkkinä 1900-luvun puolenvälin natsien hirmuteot, jotka ohjaaja liitti mukaan elokuvaansa, jotta sitä olisi mahdotonta luokitella muuksi kuin todelliseksi ja vakavaksi kuvaukseksi omasta pallostamme ja sen asukkaista. Valmis elokuva on saavutus, jollaiseen harva tekijä on pystynyt, niin teemansa kuin elokuvallisten voimakeinojensakin osalta, ja lähes ainutlaatuiseksi mutta varmasti mestariteokseksi elokuvan tekee se, kuinka ohjaaja siinä onnistui, ja kuinka "enemmän" yrittävät tekijät eivät käytännössä koskaan yllä niiden tasolle, jotka puhumisen ja selittämisen sijaan näyttävät ja kertovat muilla tavoilla ja sadun sijaan (tai sen lisäksi) yrittävät osoittaa sen, missä ihmiskunta on todellakin epäonnistunut.

Vanhentunut mutta edelleen fyysisesti hyvässä kunnossa oleva natsitohtori Klaus (Günter Meisner) asuu sodanjälkeistä elämää vaimonsa (Pedro Almodovarin elokuvissa näytellyt Marisa Paredes) ja tyttärensä (Gisèle Echevarría) kanssa upeassa asunnossaan, jonka sisällä asuva pahuus saa pian entistäkin fyysisemmän muodon. Klaus toimi sodan keskitysleireillä osastossa, jonne tuotiin kokeisiin nuoret poikalapset, joista vanhimmat olivat teini-ikäisiä. Poikia odotti sama kohtalo kuin muitakin keskitysleireillä tuhottuja, mutta Klausin ja hänen osastonsa kohdalle joutuneet kokivat pahimman vielä ennen kuolemaa, koska kipu, pelko ja inho eivät tehoa kuolleeseen ihmiseen samalla tavalla kuin elävään ja tuntevaan. Sadismi on vietti, jossa elävän olennon kipu, pelko tai tuska tuntuu sivullisesta hyvältä ja kiihottavalta, etenkin jos tämän sivullisen päätettävissä on vielä tapahtumien kulku ja kesto. Klaus kidutti, käytti seksuaalisesti hyväkseen ja tappoi lukuisia poikia leireillä, eikä vietti ole hävinnyt eläimen sisältä minnekään sodan ja leirien tuoman "oikeutuksen" loppumisen jälkeenkään. Klaus hakkaa kuoliaaksi pojan elokuvan alussa, jonka jälkeen tapahtuu koko loppuelokuvaa vallitseva ja siihen vaikuttava valinta, kun tohtori epäonnistuu itsemurha-aikeessaan ja halvaantuu. Painajaismainen metallikone, "rautakeuhko", pitää miestä hengissä tapahtuman jälkeen; on edelleenkin oltava tajuissaan ja nähtävä kasvonsa joka päivä, ja siihen kaikki Klausin omat toiminnot melkein rajoittuvatkin tapahtuman seurauksesta.

Mitä saattaisi tapahtua kun ihmiselle on tehty pahaa, ja uhri (David Sust) sattuisi päätymään pahantekijän läheisyyteen ja näkemään, kuinka tällä kertaa hän voisikin tehdä jotain, mikä tuntuu hyvältä ja mikä ei onnistunut aikaisemmin? Mikä erottaisi ihmiset villipedosta, jos meillä ei olisi älyä, jonka tarkoituksena oli olla voimakkaampi kuin vietit, joista kosto ja väkivalta ovat kenties voimakkaimmat? Kuinka moni ihminen pystyy taistelemaan sitä vastaan, miksi luonto on häntä ajamassa tilanteen ollessa sopiva?

Tras el cristal [1]
Tras el cristal [2]

Villarongan elokuva on yksi vaikuttavimmista, painostavimmista ja voimakkaimmista painajaisista, mihin elokuvan taika on ikinä yltänyt. Sen voima on suorastaan sietämätöntä, kun alkaa miettiä elokuvan todellisuuspohjaa ja niitä välineitä, jotka Villaronga kehitti elokuvaansa varten, jotta taitelijan suurin saavutus toteutuisi: luoda jotain uutta ja voimakasta jostain suuresta visiosta, aivan kuten esimerkiksi argentiinanranskalainen Gaspar Noé teki vuoden 2002 mestariteoksellaan Irréversible liittyen sen kaikkiin mahdollisiin epäkonventionaalisiin ratkaisuihin muun muassa äänimaailman, leikkauksen ja kerronnan sekä itse käsikirjoittamisen osalta. Villarongan ja Noén teemat eivät näytä vanhenevan koskaan, niin kauan kuin vähintään kaksi ihmistä on elossa maailmassa. Pahuuden teema on suurimpia kaikista, koska se etsii syitä käyttäytymiseemme ja siihen, miksi pidämme omaa lajiamme niin loistavana, että näitä asioita harvat pystyvät myöntämään (myös) itsessään ja jokaisessa muussakin. Ei ole olemassa hyviä ihmisiä, on olemassa vain ihmisiä jotka pystyvät pitämään väkivaltaiset ja pedon viettinsä passiivisina taka-alalla kuitenkin tietäen että niin kauan kuin eläin on hengissä, ovat kaikki sen vietitkin. Ihminen ei koskaan ole "hyvä" tai "paha", vaan kumpaankin puoleen kuuluvat vietit ja tarpeet ovat kaikissa läsnä, mutta koska hyvyys ja rakkaus kohdistuvat myös itseensä, "unohtuu" tuo toinen puoli helposti, jolloin myös kaikki sitä käsittelevät teoksetkin muuttuvat törkeästi sabotoiduiksi, epäkaupallisiksi, kavahdetuiksi.

Tras el cristal tarkoittaa lasihäkkiä, joka puolestaan viittaa metalliseen laitteeseen, joka pitää Klausia hengissä pumpaten ilmaa hänen keuhkoihinsa laitteen päänpuoleisen osan ollessa lasia. Klausia pidetään hengissä vasten hänen tahtoaan, mutta päätös/yritys luopua omasta elämästä ei aina tarkoita katumusta tai ymmärrystä, joihin ei mikään viittaa elokuvassakaan missään vaiheessa. Ainoastaan tietoisuus omien tekojen moraalittomuudesta ja hyväksymättömyydestä saa vanhan miehen yrittämään itsemurhaa, koska sodassa poikia ei ollut vaikea saada käyttöön. Kiinan Nankingissa vuonna 1937 räjähtänyt pahuus, jossa japanilaiset tappoivat satojatuhansia kiinalaisia siviilejä, lapsia, naisia ja vanhuksia, on natsien ohella pahimpia ja pelottavan lähellä meidän elinaikaamme olevia tekoja, joihin ihminen on päätynyt, kummassakin tapauksessa pohjimmaisen motiivin ollessa ahneus ja kunnia liittyen omaan kansaansa ja isänmaahansa, jonka eteen on taisteltava! Sota on asia, jossa vaaditaan älyä ja siis kykyä laskelmoida, ja jossa on myös mahdollista tehdä asioita, jotka muuten olisivat mahdottomia tai ainakin rangaistavia. Villaronga on viisaasti ja välttämättömästikin liittänyt natsismin ja keskitysleirit tarinaansa, aivan kuten Pasolinikin teki viimeisessä elokuvassaan Salò o le 120 giornate di Sodoma (1975), joka on teemassaan muutenkin yhtäläisyyksiä Villarongan elokuvan kanssa sisältävä. Vieläkin kauempana kaupallisesta, siis tunnetusta, elokuvasta esimerkkinä mainittakoon japanilaisen Katsuya Matsumuran "ihmisvihaa vaadittavin perustein" -elokuvatrilogian All Night Long (1992, 1995, 1996) toinen osa, All Night Long 2: Atrocity, joka myös vertauskuvallistaa yhden huoneen sadistisia tapahtumia tosielämän kuvaston avulla. Nämä asiat eivät ole mitään muuta kuin todellisuutta, ja jotta ihmiset tajuaisivat sen, ovat ohjaajat ottaneet esimerkiksi jonkun tosielämän tapauksen, jota kukaan ei voi kiistää. Mikä estäisi vastaavan tapahtumasta edelleenkin, kun se on tapahtunut aikaisemmin jo lukemattomia kertoja, tai mikä estäisi sen tapahtumasta sodan ja patriotismin ulkopuolellakin, kuten raiskaus-, hyväksikäyttö- ja muut väkivaltarikostilastot kaikkialla maailmassa jatkuvasti todistavat? Toisen tuskasta ja hädästä nauttiminen voi esiintyä muuallakin kuin "huomaamattomassa" ympäristössä kuten sodassa etenkin jos motiivina on kosto, jonka laskelmoiva luonne on hyvin lähellä sadismia.

Tras el cristal [3]
Tras el cristal [4]

Elokuvan visuaalisuus on uskomattoman tunkeutuvan ja syvän tummansinisen vallitsevuutta, joka on lähes koko ajan läsnä aktiivisena, lopussa entistäkin voimakkaampana, koska sen ollessa yksi tärkeä hahmo tulee senkin kehittyä, kuten ihmishahmojenkin elokuvassa. Mistään itsetarkoituksellisesta visuaalisuudesta - joka leimaa esimerkiksi erittäin monia Hongkong-elokuvia lajityypin ollessa usein toiminta, fantasia tai kauhu, vaikka poikkeuksiakin on kuten Billy Tangin ja Danny Leen tosipohjainen sarjamurhaelokuva Dr. Lamb (1992), jonka sininen valo myös elää oikeasti ja vakavasti sitä mukaa kun "hyvät" kohtaavat "pahan" poliisiasemalla - ei tarvitse onneksi puhua, koska kaikki kameran edessä oleva väri ja valo (tai niiden puuttuminen) tukevat sitä, mitä Villaronga välittää myös sanojen ja muiden kuvien avulla. Kaikki synkkyys ja sininen kuvaavat sitä pahuutta, joka vallitsee talossa ja joka tunkeutuu voimakkaana ihmisen sisältä ulos. Kuvaaja Jaime Peracaulan työ on rauhallista ja briljanttia, ja hän on toiminut myös ohjaajan muissakin elokuvissa hienon elokuvasilmän käyttäjänä, kuten elokuvissa El Mar (The Sea, 2000) ja El Niño de la luna (Moon Child, 1989). Erityisesti lopun jo täysin sanaton kuvasto porraskaiteiden siivuttamana pojan kasvojen lähestyessä on sitä, mitä varten elokuva on kehitetty muiden välineiden rinnalle kertomaan, opettamaan, parantamaan ja kuvaamaan. Kamera ei liiku koskaan turhaan eikä sillä tehdä muuta kuin saateta katsoja tapahtumien ja hahmojen sisälle siten, että hän haluaisi sieltä ulos. Ainoa mahdollisuus "vapautukseen" on ymmärtää ja hyväksyä elokuvan esittämät asiat, vaikka ei-perusteltu, helpoin ja naiivi vaihtoehtokin on olemassa, liittyen taas mainittuun kaupallisuuteen ja oikeiden teemaelokuvien vaikeuksiin sen riistossa.

Mainittu vertaus Noén toiseen pitkään voimannäyttöönsä Irréversible - vuoden 1998 elokuvan Seul Contre Tous ja vuoden 1991 lyhytelokuvan Carne lisäksi - pätee etenkin Villarongan elokuvan äänimaailmaan, joka on yhtä ainutlaatuinen ja toisaalta yksinkertainen, sekä äärimmäisen tehokas ja suorastaan halvaannuttava kuin Noénkin elokuvassa. En tiedä, pitääkö elokuvassa esiintyvä hirviömäinen laite, rautakeuhko, tosielämässä samanlaista ääntä, mutta sillä ei ole mitään väliä elokuvassa, joka onnistuu omassa maailmassaan välittämään sanomansa meidän maailmaamme ja meidän maailmastamme. Ääni jota laite pitää on yksi vastenmielisimmistä mitä olen kohdannut, ja sen voima on uskomaton lopputulos, joka on syntynyt fyysisen ja uhkaavan rautapedon/hirviön mahdollisesti pitämästä äänestä, ja sen sisällä makaavasta ihmisraadosta, jota laite pitää hengissä. Äänen voisi kenties kehittää ja saada aikaan melkein kuka vain, mutta kuvastoa ja muuta kokonaisuuteen liittyvä tuskin monikaan kuten elokuvahistoria näiden kahden teoksen kohdalla todistaa. Noé käytti uskomattomia aaltoja teoksensa ensimmäisten 20 minuutin aikana tehostaakseen maanpäällisen helvetin ja äärimmilleen virittyvän ja räjähtävän väkivallan tuntua ja omaan maailmaamme saattamista jotta ymmärtäisimme, ja Villaronga kehitti yksinkertaisen "sykähdyksen", jonka tehostama kokonaisuus kuitenkin on saanut ihmisiä poistumaan teatterista silloin harvoin kuin elokuva on esitetty kankaalla esimerkiksi kansainvälisillä festivaaleilla. Ihmeellisimmät ja voimakkaimmat asiat elokuvassa ovat usein hyvin yksinkertaisia paperilla tai puhuttuna, ja siksi elokuva onkin olemassa. Elokuvassa toistuva korkeita nuotteja hyödyntävä mietiskelevän oloinen musiikki on yhtä aikaa piinaava, surullinen, toivoton ja pelottava, aivan kuten maailmammekin ja tila johon olemme sen vieneet. Musiikin toteutti Javier Navarrete, joka on tehostanut Villarongaa myös elokuvissa El Mar ja vuoden 1997 99.9. Villarongan elokuvassa musiikki ja äänimaailma jännittävät elokuvan ja sen tunnelman äärimmilleen ja niin voimakkaaksi kuin onkin tarpeen teeman ollessa niin suuri että se ansaitsee kaiken tuen.

Tras el cristal [5]
Tras el cristal [6]

Elokuvan mainitut viimeiset hetket ovat häkellyttäviä hiljaisuudessaan ja sankkenevassa sinisyydessään, mutta elokuvan loppuratkaisu on epätoivoisessa nihilismissään hieman liian "luovuttava" ja mitään toivoa jättämätön, mitä ei toivoisi juuri sitä toivoa varten tehdyistä elokuvista löytyvän. Nihilismi on yhtenä elementtinä tehokasta, mutta se ei useinkaan ole ratkaisu mihinkään, vaan sen seurauksena on helppo vaipua apatiaan ja antaa asioiden mennä niin surkeasti kuin ne ovat olleet menossakin. Elokuvan on tähdättävä korkeammalle, jossa Villarongankin elokuva lähes koko aikansa on, mutta loppuratkaisu olisi ollut esimerkiksi muutaman nuoren vuotavan kyyneleen muodossa jo täysin erilainen ja varteenotettavampi. Näyttelytyö elokuvassa on virheetöntä alusta loppuun, ja vaikka elokuva on täynnä vaikeita kohtauksia joihin liittyy säikähtämistä, epätietoisuutta, pelkoa ja muuta vastaavaa etenkin silmien reaktioita vaativaa, ei missään vaiheessa katsoja joudu ajattelemaan, että reaktio ei ole todellinen tai uskottava. On perusteltua sanoa, että Tras el cristal on ihmiskunnan tärkeimpiä elokuvia kaikkien muiden samaa teemaa käsittelevien ja siinä onnistuvien ohella, ja ohjaajan saattaminen ansaitsemaansa kaanoniin monen muun vaikeuksia, huomiotta jättämistä tai sensurointia kärsineen ohjaajan kanssa on tavoite, johon jopa ihmiset voisivat yltää ja kyetä, toisin kuin itse elokuvien esittämien asioiden saavuttaminen. Elokuva on taikaa, jonka taika yltää vain älyyn ja mieleen, joidenka tulisi toteuttaa itse konkreettinen työ, mutta viettien seuraaminen on paljon helpompaa ja tuntuu omassa pienessä maailmassaan ja kokemuksessaan usein paremmalta. Parantumista ei voi tapahtua ennen kuin tapahtuu hyväksyminen ja näkeminen.

****½
© Juho Malanin, julkaistu: 7.10.2003
keskiarvo
toimitus
4.29/5.00 (7)
 JSSMJMJM*MEMMEM
  5.0 4.0 4.5 4.5 4.5 3.5 4.0
keskiarvo
lukijat i
4.34/5.00 (19)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  29 (32)
91%
Tras el cristal (1987)  Tras el cristal (1987)In a Glass Cage