Caroline Munro

Spasmo (1974)

aka The Death Dealer

Spasmo #1 Spasmo #2
IMDb

Umberto Lenzi (s. 1931) on yksi nimekkäimmistä italialaisista "kulttiohjaajista", jotka loistivat etenkin 1970- ja 1980-lukujen aikana maassa vallinneen kauhu-, mysteeri/giallo- ja rikoselokuvavillityksen aallossa. Lenzin parhaimmat elokuvat löytyvätkin juuri kahdesta viimeksi mainitusta luokasta, ja hänen panoksensa puhtaan (ja verisen) italokauhun "kulta-aikaan" käsittääkin etupäässä vain äärimmäisen eksplisiittisiä ja matalaotsaisia rahastuksia, joissa riistetään sekä muita, parempia, elokuvia ja muun muassa luonnon eläimiä, jotta shokki-isku olisi mahdollisimman suuri. Oleellisena esimerkkinä jälkimmäisestä on mainittava Ruggero Deodaton elokuva Cannibal Holocaust (1979), jota Lenzin sadismiseikkailu Cannibal ferox (1981) törkeästi yrittää kopioida, sekä Mangiati vivi (1980), jossa Lenzi "lainaa" kokonaisia otoksia jo omistakin aikaisemmista elokuvistaan puhumattakaan muiden kannibaalimiesten töistä. Vuoden 1974 giallo Spasmo on kuitenkin ohjaaja/käsikirjoittajan kiinnostavimpia saavutuksia ja siis myös niitä, joiden voimalla hänen näkemättömistä elokuvistaankin jaksan olla vielä aidosti kiinnostunut.

Spasmo [1]
Spasmo [2]

Tarina elokuvassa ei ole välttämättä kovin erikoinen: löytyy ruumis, joka ei olekaan kuollut, sama toistuu ja katsojan päätä sekoitetaan muutamilla uusilla hahmoilla ja "ilmestymisillä", jotta itse mysteeri tuntuisi mahdollisimman kutkuttavalta. Juoni puolestaan onkin elokuvassa se asia, joka tekee siitä tavallista kiinnostavamman ja myös intensiivisemmän. Juoni sivuaa henkistä laatua olevaa sairautta ja traumoja, jotka ovat osasyinä erittäin kummallisiin tapahtumiin läpi elokuvan. Mangiati vivi -elokuvassa esimerkiksi näytellyt Ivan Rassimov, Robert Hoffman ja Sergio Martinon elokuvassa I Corpi presentano tracce di violenza carnale (Torso, 1973) ja Argenton elokuvassa L'Uccello dalle piume di cristallo (The Bird with the Crystal Plumage, 1970) näytellyt Suzy Kendall ovat tarinan keskushahmoja. Jokainen suorittaa roolinsa uskottavasti ja luontevasti, mikä onkin tapaus ilahduttavan usein näissä elokuvissa; ainakin siten että esimerkiksi Jess Francon elokuvia lähes poikkeuksetta leimaavaa raivostuttavaa ylinäyttelemistä niissä harvoin on. Lenzin elokuva sisältää melko yllättävän käänteen lopussa, eikä juonesta muutenkaan ole tarpeellista enempää kertoa, koska kaikki selviää sitä mukaa katsojalle kuin mysteerin ratkaisemisen kannalta on järkevää.

Spasmon suurin onnistuminen piilee sen miljöössä, joka käsittää Jean-Luc Godardin elokuvan Le Mépris (Ranska/Italia, 1963) ja myös osittain Mario Bavan elokuvan Diabolik (Italia, 1968) visuaalista ilmettä hyvin paljon muistuttavaa rannikon ja meren kirkkautta niin upeasti tallennettuna, että jo pelkästään ns. eye candyna, vailla mitään muita ansioita tai sisältöä, elokuva olisi ollut jo helppo katsoa läpi. Meri kimaltaa ja hengittää kaunista, lämmintä ja pehmeää sinistä voimakkaasti ja erittäin tunnelmallisesti aivan kuten kahdessa esimerkkiteoksessakin. Lisäksi Lenzin elokuva hyödyntää hiljaisuutta ja autioita tiloja erittäin tehokkaasti, vaikka elokuva sijoittuukin paikkaan, jossa on paljon asutusta ja elämää. Elokuvan ulkokohtauksissa harvoin näkyy muita ihmisiä, vaikka kaunis kesäpäivä suorastaan pursuaa ruudusta katsojan maailmaan, ja juuri se luo elokuvaan sitä leimaavan omituisen kytevän ja uhkaavan tunnelman. Esimerkkinä samasta mainittakoon George A. Romeron elokuva Dawn of the Dead (USA, 1978), jonka visuaalisuus muuten on varsin kaukana Lenzin elokuvasta, mutta jonka kuvat samalla tavalla sykkivät uhkaavaa ja epätasapainoista tyhjyyttä kaikesta elämästä.

Spasmo [3]
Spasmo [4]

Kontrasti kirkkaan ja pimeän ja varjojen välillä on myös hienosti läsnä, eikä olo tunnu missään valaistuksessa ainakaan turvalliselta! Jo pelkästään näkymä miehestä, joka katsoo kiikareilla päähenkilöitä kaukana merellä veneessään on pelottava ja toimiva, ja paljastaa myös omalta osaltaan sen, että tällä kertaa Lenzi halusi todellakin keskittyä oikeaan kauhutunnelmaan kameran edessä esitettyjen silpomisten ja suolestusten sijaan. Niinkin yksinkertaiselta kuulostava asia kuin ihmisen silmä on kuitenkin todellisuudessa hyvinkin suuri ja pohjimmainen asia, peili, jonka kautta välittyy asiat usein sanoja tehokkaammin ja myös usein niiden takana asuvan ihmisen tahdon vastaisesti. Silmät toimivat ajatusten ja tunteiden fyysisenä reittinä ulkoiseen maailmaamme ja muidenkin nähtäville, ja siksi niiden käyttö tehokeinona elokuvassa vaatii ohjaajalta ymmärrystä niiden syvemmästä luonteesta itse näköaisti-tehtävänsä lisäksi. Michael Haneke elokuvassaan La Pianiste (Ranska/Itävalta, 2001), Alexandro Jodorowsky mestariteoksessaan El Topo (Meksiko, 1970) tai vaikkapa Billy Tang elokuvassaan Run and Kill (Hongkong, 1993) ovat onnistuneet tavoittamaan tätä vakavaa ja säväyttävää, usein sanatonta kuvastoa ja sanoman välittämistä juuri silmien ja hahmon ilmeiden avulla, mitä lähennellään onneksi myös Lenzinkin elokuvan aivan lopussa. Kun katsoja näkee edessään jotain tuntematonta, esimerkiksi luonnottoman ilmeen, menee hän sen edessä helposti ahdistuneeksi, koska silmät jotka ovat kankaalla ja jotka sen ilmeen luovat, ovat ihmisen silmät ja toimivat siis samalla tavalla jokaisessa ihmisessä sielun edessä.

Lenzin elokuva on hemmoteltu vielä onnistuneen kuvauksen ja kuvaston lisäksi mestarisäveltäjän työllä, musiikista kun vastaa itse Ennio Morricone. Tällä kertaa äänimaailma nimenomaan musiikin osalta ei kuitenkaan ole erityisen muistettava tai persoonallinen, eikä tarttuvia ja kuvia merkittävästi tukevia melodioita saavuteta, mikä on tietysti potentiaalin huomioonottaen pieni pettymys. Yleensä giallo-mysteerien (ja toki elokuvien yleensäkin) yhtenä tärkeimpänä elinehtona on myös riittävä nopeus ja oikea rytmi, jotta kaikki elokuvat tuhoava tylsistyminen ja väsymys eivät pääsisi katsojan mieleen ja fyysiseen suorituskykyyn vaikuttamaan. Muista gialloista merkittävähkösti eroava Spasmo ei myöskään ole oikeastaan lainkaan verinen, vaan muutamat murhakohtaukset ovat siistejä vailla tarpeetonta verenlennätystä ja lähikuvia. Se ei kuitenkaan todellakaan estänyt Lenziä tekemästä toimivaa, mielenkiintoista ja jännittävää mysteeriä, jota katsoessa huomio keskittyy ajankulumisen sijaan elokuvan maailmaan ja sen luomiseen liittyviin ansioihin. Hieman perinteisemmästä Lenzin giallosta mainittakoon Sette orchidee macchiate di rosso (Seven Blood-Stained Orchids, 1972), jonka ansioita ovat puolestaan synkkyys ja Riz Ortolanin (Cannibal Holocaust) upea musiikki.

Spasmo [5]
Spasmo [6]

Muutama epäselväksi jäävä tai tarkempaa selitystä kaivannut tapahtuma ja käänne elokuvassa on, ja se tuntuukin olevan etenkin giallojen yleisin ongelma, kun itse selittämättömän ja jännitteen luomiseen on usein käytetty tarvittua enemmän elementtejä ja kuvastoa, siten että se helposti muuttuu itsetarkoitukselliseksi ja siis näissä tapauksissa epäselväksi ja sekavaksi. Lisäksi erittäin alleviivattu tapa erottaa nainen jostain syystä "heikommaksi" ja "erityistä suojelua kaipaavaksi" pistää silmään kohtauksessa, jossa elokuvan ainoa naispäähenkilö toistaa suorastaan epätoivoisena miesprotagonistille: "I am not a strong woman! I am NOT a strong WOMAN!" ja luonnollisesti myös melko selittämättömästä ja irrallisesta syystä. Lisäksi mitä enemmän näillä elokuvilla olisi vakavampaakin henkistä sisältöä ja vaikkapa vertauskuvallisuutta (kuten Ugo Liberatoren giallo-henkisessä kauhuelokuvassa Nero veneziano vuodelta 1977), sitä korkeammalle ne yltäisivät kiistattomien teknisten onnistumistensa ohitse. Nähtävästikään Lenzi ei ollut kovin kiinnostunut tutkimaan vakavasti oikeita teemoja elokuvissaan, mikä on selkeä puute elokuvantekijän profiilissa maasta ja ajasta riippumatta.

Spasmo on muutamista puutteistaan huolimatta kuitenkin yksi kiinnostavimmista gialloista, mitä olen nähnyt, ja ehdottomasti malliesimerkki erilaisesta giallosta, joka hylkää tyypillisimmät perinteet ja aikaisemmin onnistuneesti toimineet elementit keskittyen uudenlaisen luomiseen. Lenzi saavuttaa tämän niin elokuvansa visuaalisuudella ja tapahtuma-asetelmalla kuin yksinkertaisesti hanskamurhaajan korvaamisellakin ja henkisempään enemmän uskoen, mikä onkin aina tuntemattomuudessaan ja rajattomuudessaan tehokkaampi ja karmivampi valinta lajityypistä riippumatta.

**½--
© Juho Malanin, julkaistu: 8.11.2003
keskiarvo
toimitus
2.75/5.00 (4)
 JSSMJMJM*
  2.5 3.0 3.0 2.5
keskiarvo
lukijat i
2.83/5.00 (9)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!