Caroline Munro

Häxan (1922) :: Witchcraft Through the Ages

aka The Witches; La brujería a través de los tiempos; Die Hexe; Hexen; La sorcellerie à travers les ages; La stregoneria attraverso i secoli

Häxan #1 Häxan #2
IMDb

Kuka olisi uskonut, että Tanskan Viborgista nousee yksi merkittävimmistä 1900-luvun alun ohjaajista: Benjamin Christensen. Tästä entisestä lääketieteiden opiskelijasta ja näyttämötaiteilijasta kehittyi suuri nimi, joka vei elokuvien valaistuksen aivan uudelle tasolle, jopa verrattuna 20-luvun suuriin saksalaisiin ekspressionisteihin. Hänelle ei kuitenkaan riittänyt pelkkä visuaalinen täydellisyys, joka alkaa kuvien sommittelusta ja päättyy hienoeleiseen näyttelijätyöhön. Hän haastoi myös hiljalleen elokuvien ympärille vakiintuneen formaatin ja teki kokeellisen elokuvan, jonka lopputulos on sekoitus dokumentaaria, fiktiivistä dokumentaaria, fiktiota, opetusmateriaalia ja varhaista psykoanalyysia. Siinä sivussa hän loi mitä absurdeimpia kohtauksia, nostatti kritiikkiä uskontoa kohtaan, toi näyttelijät lähelle katsojaa ja kertoi koskettavan tarinan itsestään historiasta. Tarkemmin sanottuna, noituuden historiasta. Nyt puhutaan siis yhdestä ainoasta elokuvasta, kolmen vuoden pitkän puurtamiseen jälkeen valmistuneesta Häxanista (1922), joka tunnetaan myös nimeltä Witchcraft Through the Ages.

Aluksi unohdetaan vuoden 1968 uusintaversio, 78 minuuttiin lyhennetty Daniel Humairin jazz-sovituksilla piloille piiskattu, William S. Burroughsin kommenteilla varustettu floppijulkaisu (joka on kaiken lisäksi kropattu tiiviimmin, eli kuva-alaa on pienennetty). Ainoa oikea tapa nauttia Häxan on alkuperäinen vuoden 1922 ensi-iltaan pohjautuva sovitus, jonka Criterion on restauroinut erinomaisesti aina nopeutta - 20 framea sekunnissa - myöten. Itse asiassa kyseiseltä Criterionin levyltä löytyy molemmat versiot, mutta jos haluaa nähdä elokuvan sellaisena millaiseksi se tarkoitettiin, tai ainakin mahdollisimman tarkkana kopiona tästä, ei ole kysymystäkään siitä, kumpi versio kannattaa katsoa ensin. Tämä jo siksi, että alkuperäisen version musiikit on sovitettu vuoden 1922 ensi-iltakaavion pohjalta. Klassiset melodiat sopivat erinomaisesti elokuvan klassiseen kertomukseen. Esimerkiksi loppupuolen efekti, jossa Christensen etäännyttää katsojat fiktiivisestä tarinasta ja alkaa esittelemään inkvisition käyttämiä kidutusvälineitä, vaatii vastaavan musiikin vaihdoksen. Sama hieno tunnelma jatkuu, kun Ken Russellin The Devilsiä muistuttavan materiaalin kautta päästään kuudennen osion kliimaksiin, Bachin Ave Mariaan. Musiikin rooli on tärkeä myös seitsemännen jakson alussa, Kuutamosonaatin aikana, jolloin korostuu elokuvan toinen puoli: dokumentaarisuus. Häxania voikin pitää pienin varauksin Nanook of the Northin (Robert Flaherty/1922) tavoin dokumenttielokuvan edelläkävijänä, vaikka kyseessä on hyvin subjektiivinen ja fiktiivinen teos. (Nykypäivänähän ei ole kovin harvinaista, että dokumentteja väritetään mielikuvitusta ruokkivilla representaatioilla). Yhtä kaikki, unohtakaa jazz.

Häxan [1]
Häxan [2]

Kokonaisuus on jaettu seitsemään osaan ja mitoitettu seitsemään filmikelaan. Alussa nähdään pitkä pätkä keskiajalta peräisin olevaa kuvataidetta, jossa aiheina ovat helvetti ja noituus. Tämän jälkeen siirrytään näyteltyyn osioon, jossa seurataan noita-akan keittopuuhia. Sittemmin esitetään syntytekijöitä 1600-luvun noitavainoille, joista siirrytään painajaismaisiin visioihin demoneista ja rituaaleista. Näiden aikana keitetään vauvaa öljyssä, synnytetään paholaisia, pussataan paholaisen anusta ja katsellaan kuinka demoni runkkaa alastoman naisen edessä (ainakin mielleyhtymä on ilmeinen). Elokuvaa on kulunut reilu tunti ja tasainen kuvamassa alkaa jo puuduttamaan. Sitten alkaa elokuvan mieleenpainuvin osio. Tähän asti katsojille on näytetty monia hienoja trikkejä ja yllättävän taitavaa maskeeraustyötä (esim. demonit muistuttavat erehdyttävästi huvittavia keskiaikaisia esikuviaan). Nyt Christensen siirtää tarinan noitakuulusteluihin ja niistä edelleen jo kertaalleen mainittuihin inkvisition menetelmiin. Yht'äkkiä kuvitteellinen tarina rinnastetaan todellisuuteen ja yksi näyttelijättäristä esitellään omana itsenään. Samalla tapahtuu dramaattinen muutos musiikin kielessä. Tässä vaiheessa Christensen lisää kierroksia ja siirtää tarinan nunnaluostariin. Hän käyttää näyttelijöitä enää puhtaasti tositapahtumiin perustuvan koskettavan representaation luomiseksi, aiheenaan tukahdutetut tunteet. Jotenkin olisin toivonut, että elokuva päättyy näihin ajatuksiin, sillä viimeinen jakso 20-luvun psykoanalyyttisine tulkintoineen tuntuu teemoiltaan vanhentuneelta. Tosin tuonkin jakson voi nähdä puhtaasti aikansa kuvana, jolloinka siitä muodostuu ehkä elokuvan mielenkiintoisin anti. 1920-luvullahan elettiin voimakasta inhimistieteiden, kuten psykologian kasvun aikaa, mitä taustaa vasten on helppo ymmärtää syyt, minkä takia Christensen näkee noituudesta syytetyt naiset ennemmin hysterian kuin saatanan uhreina. Hän tuntuukin lopulta kääntävän koko elokuvan jonkinlaiseksi esseeksi ihmistieteiden paljastamista historian varrella tapahtuneista vääryyksistä.

Yksi Häxanin nerokkuus on sen taipumus kieltää nykyelokuvaa(kin) vainoava vakiintunut elokuvan muoto, jossa liikkuva kuva pelkistetään puhtaaksi fiktiiviseksi viihteeksi. Elokuvallahan voi tuon lisäksi olla monia muitakin keinoja haastaa katsoja. Ei olekaan sattumaa, että muutama vuosi takaperin sensaatioksi kohosi Daniel Myrickin ja Eduardo Sánchezin esikoinen Blair Witch Project (1999), joka sotki fiktion ja todellisuuden rajan mainoskampanjasta alkaen. Sekään ei ole sattumaa, että Blairin lopputeksteihin on kirjattu tuotantoyhtiön nimeksi Haxan Films. Muita Häxanin vaikutuspiirissä olevia elokuvia löytyy runsaasti. Sitä on joissain yhteyksissä mainostettu mm. 70-luvun demonististen kauhuelokuvien, kuten Manaajan edelläkävijänä, Arthur Millerin kirjan The Cruciblen innoittajana ja Carl Theodor Dreyerin ohjaaman La passion de Jeanne d'Arc (1928) lähikuvien muodollisena esikuvana. Jotain samankaltaisuutta löytyy myös Dusan Makavejevin provosoivasta tyylistä rikkoa mielikuvituksen varaan rakentuvaa eskapismia. Tästä esimerkkinä Sweet Movie keskitysleirikuvineen. Ainakin vaikutukset The Crucibleen tuntuvat ilmeisiltä - kun noidaksi syytetty vanhus pelastaa nahkansa nimeämällä pahimmat vihamiehensä Saatanan kätyreiksi. Elokuvan parasta antia on kuitenkin sen liki täydellisyyteen hiottu kuvakieli. Siinä jos jossain on muille esimerkkiä. Perfektionistina tunnettu Christensen ei säästellyt yksityiskohtien kanssa: jokainen kuva on huolella lavastettu ja sommiteltu, propit täyttävät varjojen ulkopuolelle jäävän tyhjän tilan ja tunnelmaa tiivistetään jopa stop motion -animaatiolla. Myös näyttelijät ansaitsevat kiitoksen. Johtuuko sitten Christensenin autoratiivisista kyvyistä vai puolirealistisesta lähestymistavasta, mutta näyttelijät tuntuvat olevan todella hyvin läsnä, eikä aikakaudelle tyypillistä ylitulkintaa pahemmin nähdä. Sen pahempaa sanottavaa ei ole myöskään itsestään ohjaajasta, joka nähdään lipeväkielisen Saatanan roolissa. Huumoriakaan ei ole unohdettu.

Häxan [3]
Häxan [4]

Elokuvan shokkivaikutus on luonnollisesti kadonnut vuosien varrella. On lähes mahdotonta ymmärtää millainen sen vastaanotto oli 20-luvulla - parikymmentä vuotta sen jälkeen, kun pelkkä liikkuva juna oli saanut ihmiset suunniltaan. Jotakin mahdollisista reaktioista kertoo, ettei siitä tullut omana aikanaan kovin menestynyt ja että se kiellettiin jotakuinkin joka puolella maailmaa, valmistusmaata Ruotsia lukuun ottamatta. Yksi syy tähän löytyy varmasti elokuvan voimakkaasta kuvastosta. Yhtenä hyvänä esimerkkinä käy koskettava kohtaus, jossa omat naiselliset perustarpeensa kieltänyt nunna poimii syliinsä Jeesuslapsen Mariaa esittävän veistoksen käsistä. Vastaavia voimakkaita symboleita nähtiin enemmän lisää 70-luvulla, kun kankaille ilmestyi varsinainen aalto katolilaisen auktoriteetin kyseenalaistavia elokuvia. Toinen syy on, että Christensen asettaa tässä vastakkain tieteen ja uskonnon, asettuen ensinmainitun puolelle. Hän näkee uskonnon ihmisten perustarpeet kieltävänä instituutiona, jonka rinnastaa psyykkiseen sairauteen. Tämä oli monille liikaa. Vaikka siis Häxan on joiltain osin vanhentunut, ei sen voimakkaaseen kuvakieleen perustuva vaikutus ole tyystin kadonnut. Siinä missä ensimmäinen tunti alkoi pahemman kerran uuvuttamaan - tämä niin monien mykkäelokuvien vitsaus - katosi unisuus viimeisen neljänkymmenen minuutin aikana. Toinen katselukerta oli jo täysin kivuton. Samalla heräsi tunne siitä, ettei tätä vieläkään, kaikesta huolimatta, ole täysin noteerattu ja sijoitettu sille paikalle mille se kuuluu, Wienen, Murnaun, Langin ja Eisensteinin klassikoiden rinnalle. Christensenin loisteliaasti alkanut ura jatkui tämän jälkeen saksalaisen studion Universum Film AG:n (Ufa) leivissä, mistä hän jatkoi matkaansa 20-luvun puolivälissä Hollywoodiin. Äänielokuvan läpimurto sai hänet kuitenkin piakkoin palaamaan Tanskaan, jossa hän tyytyi pieniin produktioihin. Hänen innovatiivisimmaksi elokuvaksi jäi Häxan. Kaikki tuskin tulevat pitämään hänen erikoisesta lähestymistavastaan, mutta jos erilainen elokuva tai elokuvahistoria yhtään kiinnostaa, ei tätä ole varaa jättää väliin.

*****
© Jari Mustonen, julkaistu: 17.11.2003
keskiarvo
toimitus
4.30/5.00 (5)
 JSSMTPJMMM
  4.5 4.5 4.0 5.0 3.5
keskiarvo
lukijat i
4.25/5.00 (18)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  27 (36)
75%
Häxan (1922)  Häxan (1922)Häxan: Witchcraft Through the Ages