Caroline Munro

Sei donne per l'assassino (1964) :: Blood and Black Lace

Himotappaja

aka L'atelier de la peur; Blutige Seide; Fashion House of Death; Six Women for the Murderer; Six femmes pour l'assassin; Blod och svarta spetsar

Sei donne per l'assassino #1 Sei donne per l'assassino #2
IMDb

Sei donne per l'assassino (Blood and Black Lace) on Mario Bavan varhaisempia ohjaustöitä ja myös elokuva, joka oli merkittävänä vaikuttajana syntyvässä "suuntauksessa" Italian elokuvahistoriassa, giallo-elokuvassa, kun kioskien keltakantiset murhamysteerinovellit alkoivat muuttua liikkuvaksi kuvaksi ja ääneksi. Dario Argento aloitti ohjaajanuransa kyseisillä mysteerielokuvilla kuten L'uccello dalle piume di cristallo (The Bird With Crystal Plumage, 1970) ja Il gatto a nove code (Cat O'Nine Tails, 1971), joista edellistä usein pidetään lajityypin ensimmäisenä elokuvana, mutta se oli vain ensimmäinen, joka oli kaupallisestikin mullistava ja jonka jälkeen siis viimeistään tuottajatkin kiinnostuivat ajatuksesta. Bavan elokuva kuuluu ohjaajansa ja koko lajityypin upeimpiin saavutuksiin, ja siinä on runsaasti kyseisen mestarin esittämiä tuttuja elementtejä, jotka hänen muissakin ja vaatimattomammissakin elokuvissa todistavat Bavan ylivertaisuuden ja lahjakkuuden verrattuna valtaosaan lajityypin parissa työskennelleitä ohjaajia.

Sei donne per l'assassino [1]
Sei donne per l'assassino [2]

Tarina sijoittuu rikkaaseen ja pintakiiltoiseen performanssimiljööseen, jossa raha ja arvokkaat korut kimaltelevat ja sokaisevat ihmisiä. Alueella tapahtuu yhden esiintyjäneidon hengen vievä raaka murha, jonka seurauksena muut huolestuvat aiheellisesti ja poliisi aktivoituu. "Sex maniac" muuttuu fyysisemmäksi viiden pidätettävän epäillyn muodossa, ja pian taustalta alkaakin paljastua ihmisen perimmäinen ja myös ajattomin vietti ja heikkous, ahneus. Murhat eivät kuitenkaan pidätyksiin lopu, joten murhaajan nappaaminen aiheuttaa suurta päänvaivaa niin poliisille kuin katsojallekin. Tarina on melkoisen selkeä, mutta valittu juoni gialloille tyypillisestikin vaikeaselkoisempi ja sellainen, jonka olisi voinut esittää selkeämminkin ilman että jännite olisi lainkaan kärsinyt. Tämä pätee suureen osaan koko lajityypin elokuvia, myös ja etenkin mainitun Dario Argenton elokuviin, mutta parhaimmissa tapauksissa elokuvien muut ansiot ovat niin korkealla että niiden läsnäolo helpottaa tämän dramaattisen sekavuuden tuomaa turhautuneisuutta.

Bavan elokuvassa kuitenkin valtaosa asioista toimii suorastaan kiitettävästi. Tarinankerronta on jämäkkää ja hahmot, kuten tapausta tutkivat muutamat järkälemäiset poliisietsivät, ovat oikeita ihmisiä ja heidän ajatuksensa ja päättelykykynsä realistisia, inhimillisiä ja uskottavia. Rauhallisemmat dialogijaksot vuorottelevat rytmikkäästi jännitysjaksojen ja visuaalisesti kiinnostavien ja ansioituneiden jaksojen välillä, ja parhaimmassa tapauksessa kaikki kolme ovatkin yhtä aikaa läsnä, minkä saavuttaminen monen muun kauhulajityypin(kin) läheisyydessä työskennelleen tekijän kohdalla tuntuu varsin epätodennäköiseltä ajatuksena. Bavan hahmot ovat usein fyysisesti kauniita, mutta henkisesti rumia ja heikkoja, ja tätä riiston, itsekkyyden ja ahneuden teemaa hän käsittelee vähintäänkin tyydyttävästi ja aidosti.

Sei donne per l'assassino [3]
Sei donne per l'assassino [4]

Bavan purevin kommentti löytyy kuitenkin hänen elokuvastaan Reazione a catena (Bay of Blood, 1971), jossa lapset jälleen kerran kärsivät (tietämättään) ympäröivän maailman raadollisuudesta ja ahneudesta, minkä pohjustamana Bava saavuttaa kenties koko maansa kauhuelokuvan historian satiirisimman ja unohtumattomimman loppukohtauksen, joka selittää tyhmimmillekin selväksi vastauksen kysymykseen "miksi se loppui noin?" Pöyristyttävin esimerkki päinvastaisesta, siitä kuinka (tässä tapauksessa eksploitaatio)elokuvan hahmot irvokkaasti ja takuulla tahattomasti peilaavat itse tekijöiden ja tuottajien kyseenalaisia arvoja ja moraalia, lienee Michele Massimo Tarantinin limainen ja suorastaan liioitellun itsekkäillä hahmoilla täytetty elokuva Nudo e selvaggio (Massacre in Dinosaur Valley, ITA/BRA, 1985), jonka nautittavin anti piilee juuri siinä, mitä tekijät eivät välttämättä tarkoittaneet. Bava tekee siis sen, minkä monen muunkin tämän lajityypin ohjaajan soisi uskaltaneen ja uskaltavan, sisällyttää jokin oikea teema tai edes ajatus elokuvaan.

Bavan kuvaajana tässä elokuvassa on muissakin teoksissa (kuten Bavan mestarillinen ensiohjaus La maschera del demonio vuodelta 1960, Lucio Fulcin Lo squartatore di New York vuodelta 1982 ja Argenton Profondo Rosso vuodelta 1975) kameramiehenä toiminut Ubaldo Terzano, mutta on selvää että elokuvan visuaalisuus on enemmän myös itse kameramiehenä uransa aloittaneen ohjaajan kuin kuvaajan ansiota: esimerkiksi mainitussa Fulcin elokuvassa ei ole mainittavaa visuaalisuutta lainkaan. Kirkkaan elävät ja tunkeutuvat värit, etenkin vihreä, sininen ja punainen, ovat esillä kuin tulevassa Argenton elokuvassa Suspiria (1977) tai jopa mestarillisen englantilaisohjaaja Peter Greenawayn elokuvissa (The Cook, the Thief, His Wife & Her Lover vuodelta 1989 tai Baby of Mâcon vuodelta 1993), ja myös valon ja varjon kontrastit ja öiset ihmeet Bava esittää säväyttävästi alkaen heti alun vesilähteestä, ja kuvan edestä pois retkahtavasta kyltistä, yksityiskohta joka myös on kuin suoraan Greenawayn merkillisestä, vertauskuvia ja symboleita täynnä olevasta maailmasta. Elokuvassa on runsaasti yhtäläisyyksiä etenkin mainitun Argenton töihin, onhan tapahtumapaikkakin Suspirian kanssa lähes identtinen korkeine verhoineen ja punasävyineen. Ei olekaan ihme, että Argenton elokuvan Inferno (1980) häikäisevin värijakso alkupuolen infernaalisessa vesitilassa on Bavan ohjaama. Mikäli Bava olisi toiminut kuvaajana useammissa giallo- ja kauhuelokuvissa, olisivat ne suurella todennäköisyydellä kiinnostavampia ja siedettävämpiä kuin nyt.

Sei donne per l'assassino [5]
Sei donne per l'assassino [6]

Blood and Black Lace on parhaita giallo-lajityypin elokuvia ja siis niitä harvoja, jonka suorastaan haluan nähdä ajoittain ja joskus uudestaan tietäen että sillä on jotain oikeaa tarjottavaa toisin kuin verisiin murhiin, lähikuviin ja naisen alastomaan vartaloon keskittyneessä valtaosassa. Bavan elokuvassa murhilla ja koko tarinalla on tosielämään liitettävä motiivi, jonka hän vielä esittää uskottavasti ja ajattomasti. Bava oli loistava kuvaaja ja kameran mahdollisuudet ymmärtänyt ohjaaja, jonka vaikutus etenkin Argentoon on ilmeinen ja myös erittäin hedelmälliseksi osoittaunut. Siksi kummankin heikoimmatkin teokset sisältävät aina edes jotain siitä, mikä loistaa ja täyttää heidän mestarillisimpia saavutuksiaan.

****-
© Juho Malanin, julkaistu: 30.11.2003
keskiarvo
toimitus
3.81/5.00 (8)
 JSSMTPJMJM*MMEMPI
  3.5 4.0 4.5 4.0 4.0 3.0 4.0 3.5
keskiarvo
lukijat i
4.02/5.00 (28)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  38 (41)
93%
Sei donne per l'assassino (1964)  Sei donne per l'assassino (1964)Himotappaja