Caroline Munro

Snuff (1976)

aka American Cannibale; Big Snuff

Snuff #1 Snuff #2
IMDb

Snuff. Termi syntyi kuvaamaan aitoa filmattua tappoa. Saman niminen elokuva oli ensimmäinen, jossa sellainen tehtiin. Siinä nuori nainen silvotaan kameroiden edessä verille ja hänen sisälmyksensä kaivetaan ulos. Tai ainakin meidän halutaan uskovan niin. Mainosjulisteessa lukee isoin kirjaimin: "The picture they said could never been shown." Hehkutus jatkuu: "The bloodiest thing that ever happened in front of a camera!!" Niinpä niin. Aidon snuff-elokuvan sijaan on kyseessä vuonna 1971 valmistunut argentiinassa kuvattu halpis The Slaughter, jonka tuottaja Allan Shackleton osti omakseen sen jälkeen kun elokuva oli ensin flopannut kaikissa niissä kolmessa elokuvateatterissa, joissa se näytettiin. Valtakirjojen siirryttyä, sai Simon Nuchtern tehtäväkseen filmata elokuvaan uuden murhan, samalla kun Shackleton alkoi levittämään hurjia huhuja elokuvan julmasta sisällöstä. Tällöin elokuva sai nimekseen Snuff ja se pistettiin levitykseen vuoden 1976 tammikuussa. Uusi tappo oli efekteiltään huomattavasti muun leffan sisältöä parempi, mutta että aitoa kamaa? Ei todellakaan. Hyvin kaukana siitä. Monet kriitikot ja viranomaiset kuitenkin tarttuivat täkyyn näkemättä itse elokuvaa ja niin myytti snuff-elokuvien olemassaolosta alkoi paisumaan.

Snuff [1]
Snuff [2]
Snuff [3]

Shackleton käytti tilaisuutensa hyväksi ja teki rahaa elokuvansa pahalla maineella. Mitään muuta meriittejä Snuffilla ei ollut, eikä ole. Nyt puhutaan harvinaisen huonosta elokuvasta. Siinä ei ole mitää muuta hyvää kuin että se entisestään huononee loppua kohden. Tämä on kaiketi yksi niistä elokuvista, joista pitäisi nauttia kalkkunatasolla. Eipä vain iske. Juoni on puhdas kaaos. Se alkaa moottoripyörämimmien pullistelulla. Sitten paljastuu, että mimmejä johtaa mies nimeltä Satan. Uusia henkilöhahmoja ilmestyy vähän sieltä täältä, mutta vain kadotakseen sinne samaan olemattomuuteen, josta alun perinkin heidät kaivoi esille joku täysin käsi käsikirjoittaja. Efektit ovat niin helvetin huonoja "leikkaa ja spruittaa verta paitaan" tyylisiä pohjanoteerauksia, ettei niitä voi ottaa mitenkään vakavasti. Näyttelijöitäkään ei voi pahemmin kehua. Elokuvan parasta antia on loppupuolen takauma, jossa koko elokuvan taso pääsee oikeuksiinsa. Siinä täysin pihalla oleva tyttörukka pääsee heittämään täysin typerää dialogia, jolla ei ole tekemistä oikeastaan minkään kanssa, mutta jolla kuitenkin jotenkin ihmeellisesti rakennetaan motiivi elokuvan tuulesta temmatulle lopetukselle. Aivan viimeisenä nähdään sitten tuo kuuluisa "aito" silpominen.

Snuff [4]
Snuff [5]
Snuff [6]

Elokuvan lopetus on kyllä tyly ja idea sen takana puistattava, mutta on silti vaikeaa kuvitella, että juttu on mennyt läpi kehenkään kuka tämän on nähnyt. Lopun efektit ovat sen verran ilmeisiä, ettei niitä voi millään pitää aitoina. Tästä huolimatta on hyvin arveluttavaa, että elokuvasta tehdään paremmin markkinoitava sillä, että siihen lisätään aidoksi markkinoitu tappo. Ikään kuin mahdollisimman julma lopetus oikeuttaisi realistisuudellaan sen kaiken puuron mitä aluksi on syötetty reilun tunnin verran. Esim. Cannibal Holocaustissa ja Emanuelle in Americassa, puhumattakaan The Killing of American ja Africa Addion tyylisistä mondo-dokumenteista, on tietty realismin tavoittelu täysin ymmärrettävää, koska niissä kaikista pahimpien kohtausten ympärille syntyy selkeä viitekehys. Snuffia puolestaan ovat olleet tekemässä sen tason amatöörit etteivät he ole saaneet edes kunnollista elokuvaa aikaiseksi. Lopputuloksen ympärille kasaantunut hysteria onkin puhtaasti markkinavoimien taidonnäyte siitä, miten niin sanotulla sillisalaatilla tehdään halpaa rahaa. Nyttemmin elokuva on julkaistu jopa Briteissä täysin leikkaamattomana. Sitä ennen se sai maata parikymmentä vuotta video nasty -listalla.

*----
© Jari Mustonen, julkaistu: 2.12.2003
keskiarvo
toimitus
1.33/5.00 (3)
 SMJMJM*
  1.5 1.0 1.5
keskiarvo
lukijat i
1.00/5.00 (3)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!

kommentit

odota...
Neon Maniac kommentoi (23.3.2017 14:48:28)
user avatar Soittakaa joku jollekin, jumalauta! Tässä ollaan jo sellaisen elokuvallisen ongelmajätteen äärellä, että sen kokonaisvaltainen sisäistäminen kysyy katsojalta henkisen pääoman lisäksi myös kykyä tunnustaa tiettyä päämäärättömyyttä omissa valinnoissaan. Katsomiskaaoksesta selviydyttyä täpärästi, tuli vääjäämätön tunne saavuttaneensa jonkin sortin psykologisen pohjakosketuksen, jollaisesta on kuullut jonkun-joskus-jossain ohi kiitävän hetken piripäissään pölisevän. Pupillit supistuu pelkän myötähäpeän voimasta näin täydellisen lahjattomuuden edessä, josta optimistisimmissa oletuksissakaan on turha luulla löytävänsä mitään positiivisesti myötävaikuttavaa tekijää, mikä osaltaan saisi uskomaan (edes etäisesti) kyseessä olevan oikea elokuva - omaperäisestä nyt puhumattakaan.
vastaa »
Mikko Koivisto kommentoi (23.3.2017 17:45:03)
user avatar Vuoden 1976 kymmenenneksi katsotuin ulkomaalainen elokuva japanilaisissa elokuvateattereissa! Samalta listalta löytyy myös Savage Man Savage Beast (no. 2), sekä keveämpänä kamana Jaws (no. 1), Omen (no. 4) ja Grizzly (no. 8). Emmanuelle 2 ylsi viidennelle sijalle.

Lähde (japaniksi):
http://nendai-ryuukou.com/1970/movie2.html
vastaa »
Neon Maniac kommentoi (23.3.2017 19:57:19)
user avatar ^ Tuli laitettua merkille tuo mielenkiintoinen tilastotieto jo foorumilla, kun nostit tapetille. Hulppeanoloinen sijoitus huomioiden millaisesta mitään sanomattomuudesta on kyse. Näin sanottua kuitenkaan tarkemmin tuntematta Japanissa tuolloin vallinneita vaikutteita elokuvissa kävijöitten keskuudessa. Tuottaja piti toden totta huolta kulisseissa myös siitä, että homma leviää käsiin voittojen maksimoimiseksi juuri oikealla tavalla. Näin siis ainakin jenkeissä: "Nevertheless, ever the entrepreneur, Shackleton secured a public showing in Times Square, tipped off the police about what was about to be shown and assembled a small group of "protesters". The stunt worked." Blue Underground -julkaisun lisämateriaaleissa vilahtaa tallenne, jossa filmausta protestoidaan hillittömässä, lähes soihtu ja talikko -hengessä. Liekkö kyseessä juuri mainittu, mene ja tiedä. Samankaltaisesta sekoilustahan sai osansa useat takavuosien aspiriinibudjetin elokuvat, joista mieleen nousee ainakin nyttemin klassikon statuksesta oikeutetusti nauttiva Silent Night, Deadly Night.
vastaa »

kommentoi arvostelua ja/tai elokuvaa