Caroline Munro

Cani arrabbiati (1974) :: Rabid Dogs

aka Kidnapped; Semaforo rosso; Wild Dogs; Les chiens enragés

Cani arrabbiati #1 Cani arrabbiati #2
IMDb

Kuva aukeaa kyynelehtivään naiseen. Näin alkaa rauhallisesti eteenpäin kulkeva surua enteilevä tarina, joka kertoo Italian kuumassa auringonpaahteessa tehdystä ryöstöstä. Ennen kuin ryöstäjät huomaavatkaan on poliisi heidän perässään, yksi heistä saa napin otsaansa ja auto jättää tien varteen. Matka jatkuu juoksujalkaa parkkihalliin, jossa nopeaksi tarkoitettu ryöstö muuttuu panttivankidraamaksi. Melkein jäätyään jo kiinni, pääsevät he vielä kerran pakoon ja nyt, nuori nainen (Lea Lander) vankinaan, he tunkeutuvat lähimpään ohi ajavaan autoon. Onni ei kuitenkaan ole myötä, sillä auton takapenkillä lepää kuolemaa tekevä sairas lapsi. Kuljettaja Riccardo (Riccardo Cucciolla) rukoileekin ryöstäjiä, jotta saisi viedä lapsensa sairaalaan, mutta enää ei ole aikaa pysähtyä. Edessä on painajaismainen pakomatka halki helteisen Italian, mestarillisen Mario Bavan realistisin ja karuin elokuva, joka ei juurikaan armoa anna.

Cani arrabbiati [1]
Cani arrabbiati [2]

Rabid Dogsista tuli Mario Bavan kolmanneksi viimeinen elokuva. Hän jätti siinä hetkeksi taakseen fantasianomaisen miljöön, jota saadaan ihastella mm. Kill, Baby... Kill!:in kaltaisessa klassikossa. Hienot lavasteet ja rikas kuvaus muuttuivat tasaiseksi karuksi maisemaksi julman loppuaan kohden tiivistyvän tarinan ympärille. Miljööksi hän valitsi auton, jonka sisällä vietetään suurin osa elokuvan kestosta. Erinomaisena visualisoijana Bava tavoittaa ahtaassa tilassa jokaisessa kuvassa juuri sen mikä on oleellista. Samalla hän tuo jokaisen henkilöhahmon hyvin lähelle katsojaa. Kaikista brutaaleista piirteistään huolimatta ryöstäjätkin ovat lopulta pelkkiä ihmisiä, jotka elävät omissa ahtaissa raameissaan. Rabid Dogsin henkilöhahmoissa onkin runsaasti sitä samaa haavoittuvuutta, jota löytyy hetkellisesti myös Last House on the Leftin ja Straw Dogsin pahantekijöistä. Uhritkaan eivät ole viattomia, minkä Bava tuo esille heidän tekemillään itsekeskeisillä ratkaisuilla. Jo alussa on selvää, ettei näistä toisilleen tuntemattomista ihmisistä tule hitsautumaan ylimpiä ystäviä. Sen sijaan katsoja tehdään tietoiseksi siitä, että jokainen heistä elää omaa painajaistaan ja kun se loppuu, jatkaa kukin heistä matkaansa yksin. Sikäli kun on enää elossa.

Cani arrabbiati [3]
Cani arrabbiati [4]

Bavan luoman visuaalisesti pelkistetyn ulkokuoren puitteissa luo tunnelmaa entisestään Stelvio Ciprianin loihtima yksinkertainen, mutta kestävä melodia, jota käytetään paljon, mutta tehokkaasti. Se on kuin kaiken yhteen sitova punainen lanka, jatkuvasti eteenpäin kulkeva voima, joka on voimakkaimmillaan ja kauneimmillaan vasta niinä hetkinä, joina pysähdytään katsomaan luontoon sulautuvia ruumiita. Silloin sen sanoma muuttuu: enää ei kuljeta pelkästään eteenpäin, nyt aletaan myös unohtamaan. Viimeisenä niittinä nähdään viisi erinomaista näyttelijäsuoritusta. Näistä voimakkain on Riccardo Cucciollan tulkinta lapsensa kanssa matkaavasta Riccardosta, joka elää jatkuvassa menettämisen pelossa. Osaltaan juuri hänen roolisuorituksensa takia elokuva syvenee entisestään toisella katselukerralla. Ryöstäjien johtajaa esittävä Maurice Poli on yhtä vakuuttava kylmäverisenä Dottorena, jonka laskelmoiva synkkyys toimii hyvänä vastakohtana Riccardon lämmölle. Hieman kevyemmin elämään suhtautuvat takapenkillä matkaavat Bisturi (Don Backy) ja Trentadue (Luigi Montefiori; tullut paremmin tunnetuksi sleaze-leffojen George Eastmanina). Juuri heidän yksinkertaisessa maailmankatsomuksessa lepää viimekädessä koko elokuvan kipein kertomus. Hehän ovat väkivaltaisuudestaan huolimatta elokuvan haavoittuvimpia hahmoja vanhojen ystävyyteen vetoavien lapsellisten käsitystensä takia. Heidän roolinsa on pelkkä statistin rooli, maailmassa jota pyörittävät kylmät hyväksikäytön taitavat bisnesmiehet. Lopulta kokonaisuuden nivoo kasaan Lea Landerin tulkitsema Maria, panttivangiksi joutunut tyttö, joka ruumiillisen heikkoutensa takia ajautuu väistämättä objektin rooliin. Hänenkään hahmonsa ei ole kuitenkaan pelkistetyn mustavalkoinen, sillä juuri hänen kauttaan määritellään rajat moraalille. Ylipäätään Bavan nerokkuus tulee ilmi viimeistään niissä henkilökuvissa, jotka hän luo. Yksikään niistä ei ole täysin yksiulotteinen ja jokainen niistä täydentää toistaan.

Cani arrabbiati [5]
Cani arrabbiati [6]

Rabid Dogs on muutamaa leikkausvirhettä lukuunottamatta lähes täydellinen paketti. Samalla se on hyvin pessimistinen näkemys maailmasta ja sen säännöistä. Asenteen puolesta sitä lähimmäksi pääsee Bavan tuotannosta A Bay of Blood, jonka legendaarisen ironinen lopetus hakee vertaistaan. Rabid Dogsissa ei kuitenkaan ole tietoakaan A Bay of Bloodin kaltaisesta fantasian omaisesta leikittelystä. Se on alusta loppuun intensiivistä kerrontaa ihmisten päämäärättömyydestä ja ahneudesta, visuaalisesti karu matka halki Italian kauniiden maisemien, kolmen brutaalin ryöstäjän ja heidän uhriensa seurassa. Kuka tietää millainen vaikutus Rabid Dogsilla olisi ollut italialaiseen elokuvaan, jos se vain olisi saanut ensi-illan omana aikanaan 70-luvun puolivälissä. Bavan urahan on täynnä toinen toistaan hienompia elokuvia, joiden vaikutusta 60/70-lukujen italialaiseen tuotantoon on hyvin vaikeaa kiistää. Ajatellaan vaikkapa elokuvia kuten Mask of Satan, jossa jo pelkkä mustavalkoinen visuaalisuus hemmottelee katsojaa, tai Black Sabbath, joka on kolmesta episodista koostuva kauhuelokuva, tai Blood and Black Lace, jossa esitellään niin monille myöhemmille gialloille tyypillisiä elementtejä. Rabid Dogs olisi sopinut tähän sarjaan paremmin kuin hyvin inspiroimaan 70-luvulla kukkaansa puhjennutta rikosgenreä. Tuottajan kuolema johti kuitenkin elokuvan hyllyttämiseen, eikä se nähnyt päivänvaloa kuin vasta parikymmentä vuotta maestron kuoleman jälkeen, Spera Cinematografican restautoimana versiona, johon kuvattiin Lamberto Bavan toimesta mm. aikoinaan valmistamatta jäänyt isä Bavan suunnittelema prologi.

Tällaisenaankin elokuva on loistava, mutta kuka tietää olisiko se ollut vielä astetta eheämpi, jos Bava olisi saanut filmata sen itse loppuun. Nyt etenkin alkupuoli tuntuu menettäneen muutaman lyhyen kohtauksen, mikä näkyy leikkauksen epäsulavuutena. Pienet tyylivirheet on kuitenkin helppo unohtaa, kun ajomatka alkaa ja Bavan intensiivinen tyyli pääsee oikeuksiinsa. Elokuvan lopun jälkeen ymmärtää, miksi Rabid Dogsin haluaisi pian katsoa uudestaan, onhan kyseessä yksi ohjaajan ambivalenteimmista saavutuksista.

****½
© Jari Mustonen, julkaistu: 16.12.2003
keskiarvo
toimitus
3.63/5.00 (8)
 JSSMJLTPJMJM*MHME
  5.0 4.5 4.0 3.5 4.5 2.0 4.0 1.5
keskiarvo
lukijat i
3.97/5.00 (19)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  30 (39)
77%
Cani arrabbiati (1974)  Cani arrabbiati (1974)Rabid Dogs