Caroline Munro

Bullet Ballet (1998)


Bullet Ballet #1 Bullet Ballet #2
IMDb

Japanilainen nuoremman polven ohjaaja Shinya Tsukamoto (s. 1960) on samaa ikäluokkaa kuin ranskalainen mestari Gaspar Noé, ja kumpaakin tekijää leimaa vielä melkoisen harvinainen lahjakkuuden ilmiö: täydellinen hallinta omien elokuviensa luomisessa ja toteuttamisessa käsittäen siis olennaisimpina ohjauksen, käsikirjoituksen, valaistuksen, kuvauksen, leikkauksen ja lavastuksen. Ranskalainen onkin maininnut suurimpiin kuuluvaksi esikuvakseen japanilaisen, jonka elokuvissa piilee sama leikkauksen, kuvauksen ja äänimaailman yhteisiskuvoima kuin Noélla. Kummankin ohjaajan läheisenä teemana on ihmisen väkivaltainen, itsetuhoinen ja primitiivinen käyttäytyminen tilanteissa, joissa äly on jäänyt taka-alalle voimakkaampien, luonnosta tulevien voimien viettelevästä ja impulsiivisesta toimesta. Noén sijoittaessa tarinansa aina tosielämän realistiseen Ranskaan, lisää Tsukamoto Tokion visioihinsa aina väkeviä surrealistisia ja vainoharhaisia kuvia ja tapahtumia, jotka toimivat vertauskuvina elokuvien henkilöiden järkkyviä maailmoja ja mielentiloja tehostamaan. Kummankin ohjaajan elokuvat ovat ainutlaatuisia ja vailla vastineita muilta tekijöiltä.

Bullet Ballet [1]
Bullet Ballet [2]

Tsukamoton elokuva Bullet Ballet sijoittuu tutusti jälleen mustavalkoiseen Tokioon, jossa villit nuorisojengit harjoittavat silmitöntä väkivaltaa toisiaan ja myös täysin viattomia kohtaan. Ohjaaja toimii itse jälleen (myös) päähenkilönä mainostoimiston työntekijänä, jonka rakas tyttöystävä ja ehkä tuleva morsian joutuu yllättävän ja selittämättömän tapauksen kohteeksi henkensä menettäen. Järkytyksestä jotenkin selvittyään mutta siitä mitään oppimattomana Goda (Tsukamoto) päättää vastata tilanteeseen samalla laittomalla rautaisella välineellä, joka hänen rakkaansa hengen vei, fyysisellä ja epätoivoisella väkivallalla, jonka seurauksesta hän joutuu myös lähiön jengin tietoisuuteen ja työpaikkansa kysymysmerkkien kohteeksi. Valinta on sama kuin Tsukamoton aiemmassa elokuvassa Tokyo Fist (Japani, 1995), mutta tällä kertaa kuvasto ei ole pelkästään mustavalkoista vaan myös leikkaukseltaan ja mainitulta "iskuvoimaltaan" aiempaa hillitympää, mutta ei yhtään sen vähäpätöisempää.

Tsukamoton ainut merkittävä heikkous piilee ajoittain hänen henkilöhahmoissaan, jotka helposti jäävät hieman etäisiksi ja heidän tekonsa liian selittämättömiksi tai epäuskottaviksi etenkin, jos kyseessä on jokin tunnepuoleen liittyvä epäilys tai epäkohta, kuten esimerkiksi mainitun elokuvan Tokyo Fist väkivaltaiseksi ja infernaaliseksi yltyvässä kolmen ihmisen draamassa. Myös Bullet Balletissa itse tapahtumat ovat etenkin loppupuolella sekavia samoin kuin ilmaantuvat hahmot, heidän suhteensa ja yleinen logiikka tapahtumien tiivistyessä. Kuitenkin loppu osoittaa, että Tsukamoto saavutti hienon kehityskaaren kahden päähenkilönsä kohdalla, mikä onkin dramaturgisesti elinehto. Tsukamoto hallitsee tässä myös sen suuren taidon näyttää hahmojensa ilmeillä ja eleillä se, minkä monet muut yrittävät sanoin lausua - elokuvassa. Etenkin Godan yksinäiset hetket elokuvassa ovat dramaturgisesti tehokkaita ja paljonkin selventäviä. Silti vanhempaan polveen kuuluvan japanilaismestari Takeshi Kitanon rinnalle ei monikaan tämän tai eilisenkään päivän tekijöistä yllä sanattomuuden ja hiljaisuuden voimakkuudessa, joka on yhtä mykistävää kuin mykkäelokuvan tärkeimpien tekijöiden ajattomissa töissä.

Bullet Ballet [3]
Bullet Ballet [4]

Mainittu Tsukamoton voima survoa välineellään sanoma Noén tavoin katsojan tajuntaan on esillä myös tässä elokuvassa, mutta ei yhtä mielisairaalla vimmalla kuin esimerkiksi esikoispitkässä Tetsuo (1988) tai Tokyo Fistissa. Tsukamoto saattaa leikata raivoisalla tahdilla monta kuvaa puolessa minuutissa, ilman että illuusio tuntuu hetkeäkään dramaturgisesti, elokuvallisesti, levottomalta, epäloogiselta tai itsetarkoitukselliselta. Tsukamoton kamera on usein käsivaralla tai vinossakin, mutta aina siten että sitä ei luotuun maailmaan ja etenkin tunnetilaan yhdistettynä tule aina (ja sillä hetkellä) edes huomanneeksi toisin kuin päinvastaisessa tapauksessa, silloin kun valitulla tekniikalla ei ole muuta tarkoitusta kuin olla "erilainen", itsetarkoituksellinen, kuten monissa Hongkongin (toiminta)elokuvissa, joissa pahimmillaan kamera on tuskin lainkaan "normaalisti" ja paikoillaan. Pahimpana esimerkkinä edellämainitusta monien muiden lisäksi lienee Ivan Lain eksplisiittinen raiskaus/sarjamurhaaja-aiheinen tekele Peeping Tom (Hongkong, 1997), joka toimii myös surullisena esimerkkinä siitä, kuinka tympeäksi myös Hongkongin kaupallinen elokuva on muuttunut laskelmoinnissaan ja Hollywoodin kosiskelussaan, kuten lukuisat paikallisten elokuvien loppuratkaisut ja muut vastaavat mitättömyydet osoittavat. Tsukamoton ja Noén kaltaiset täysin riippumattomat ja rehelliset taiteilijat elokuvan maailmassa ovat sitä tärkeämpiä, mitä enemmän toisaalla keskitytään ottamiseen ja ahneutta hohtavaan kansan viihdyttämiseen. Japani ja Ranska ovat aina olleet elokuvan historian kiinnostavimpiin, kehityksellisimpiin ja hienoimpiin kuuluvia maita, kuten jo "nouvelle vague":kin yhtenä ilmiönä todistaa.

Hyvä ja näkemyksellinen säveltäjä on usein ohjaajan kanssa läheinen ystävä tai muuten samaan ajatteluun ja ilmaisuun teoriassa ja käytännössä yltävä tekijä, kuten monet hienoimmista parivaljakoista osoittavat lähtien Peter Greenawaysta ja Michael Nymanista vaikkapa Sergio Leoneen ja Ennio Morriconeen. Etenkin ensiksi mainitun ohjaajan väreiltään, kuvasommitteluiltaan ja teemoiltaan taiantäyteiset (mutta myös haastavat) elokuvat olisivat korkeintaan vain puoliksi niin voimakkaita ilman Nymanin musiikkia. Myös Tsukamoto on toiminut koko hienon uransa ajan Chu Ishikawan (s. 1966) musiikin ja koneellisten ihmeiden säestämänä, ja Ishikawan anti elokuviin onkin olennainen. Tsukamoto luo kuvat ja leikkauksen, joita tehostaa sanoinkuvaamaton, säälimätön ja apokalyptinen musiikki ja muu äänimaailma; onhan elokuvissakin aina jonkinlainen henkilökohtainen ja lihaan liittyvä tuho käynnissä. Noé on osoittanut voimansa jokaisessa kolmessa elokuvassaan - Carne (lyhyt, 1991), Seul Contre Tous (1998), Irréversible (2002) - äänimaailman käytössä, ja samalla tavalla ääniaallot parhaimmillaan tunkeutuvat Tsukamoton elokuvissa katsojan selkäytimeen muuttuen siten fyysisiksi. Bullet Balletissa tämä on eniten esillä alkupuolen voimakkaissa ja väkivaltaisissa kuvissa, jotka osoittavat tosielämän ja maailman tilan "aseen näkökulmista" - kaikki alkaa jälleen yksilöstä ja hänen valinnoistaan vastata johonkin tilanteeseen, johon hänen ruumiinsa käskee vastata.

Bullet Ballet [5]
Bullet Ballet [6]

Ehkä hienoin saavutus tässä elokuvassa mainitun lopun rinnalla ja siihen olennaisesti liittyen on se toinen väkivallan muoto, jota Tsukamoto etenkin varhaisemmissa töissään on vähemmän keskittynyt käsittelemään: henkinen ja ihmisen viettien vastakohtana oleviin inhimillisiin tunteisiin liittyvä väkivalta ja siis laiminlyönti. Tuhoaminen onnistuu helposti myös ilman että tekee mitään, passiivisesti, ja juuri sitä väkivaltaa ihminen on potentiaalinen käyttämään ilman moraalista valintaa, koska sen vaikutusta toiseen ihmiseen tulee ajatelleeksi usein vasta, kun jotain on jo tapahtunut. Juuri tästä on kyse myös Tsukamoton elokuvan "alkuperäisessä" väkivallanteossa, johon päähenkilön ruumis sitten alkaa janota vastausta ja kostoa. Tsukamoto käsittelee elokuvillaan kaikkein tärkeimpiä ihmisten kanssakäymiseen ja puutteisiin liittyviä teemoja, ja katsojalle jää ainoastaan nähdä elokuvan maailmassa oma itsensä ja koko todellinen maailma. Aivan kuten odottamaton hahmo elokuvankin lopussa kyynisesti toteaa, häviäjät myös elokuvahistoriassa kuolevat pois, koska niiden potentiaali loppuu heti kun niitä ei enää kuluteta, osteta. Suurten tekijöiden saavutukset, välineen uudistukset ja kehittämiset tai ajattomina säilyvät näkemykset puolestaan elävät niin pitkään kuin ihmisiä on olemassa tai jokin muu älyllinen olento ilmaantuu kykeneväisenä vastaanottamaan kuvia ja ääniä, jotka yhdessä esittävät jonkin perustellun ajatuksen, totuuden.

Shinya Tsukamoto on siirtynyt alkuaikojensa villistä ja raa'an fyysisestä ilmaisustaan yhtä voimakkaaseen, mutta emotionaalisesti kehittyneempään suuntaan, joka on häikäisevänä esillä seuraavan vuoden teoksessa Gemini (1999), jonka hän kuvasi myös värillisenä. Dualismi on edelleen teemana, mutta jälleen uudesta näkökulmasta ja uusin vertauskuvin; suuri ohjaaja on kehittynyt seuraavalle asteelle. Tsukamoton ja Noén kaltaisten tekijöiden lahjat maailmalle saattaa moni ymmärtää vasta siinä vaiheessa, kun itse havaitsee että niistä jotain oppimalla olisi kyennyt estämään jonkin henkilökohtaisen virheen tai tuhoa aiheuttaneen asian. Elokuvan ja taiteen tarkoitus ei olekaan yhtään pienempi.

***½-
© Juho Malanin, julkaistu: 2.1.2004
keskiarvo
toimitus
3.25/5.00 (4)
 JSTPJM*MK*
  4.0 2.0 3.5 3.5
keskiarvo
lukijat i
3.50/5.00 (10)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  6 (11)
55%
Bullet Ballet (1998)  Bullet Ballet (1998)  

kommentit

odota...
anonyymi kommentoi (30.1.2011 19:06:05)
user avatar Visuaalisesti näyttävä, ei juurikaan sisältöä. Loppua kohti alkaa katsominen jo puuduttamaan.
vastaa »

kommentoi arvostelua ja/tai elokuvaa