Caroline Munro

Smultronstället (1957) :: Wild Strawberries

Mansikkapaikka

Smultronstället #1 Smultronstället #2
IMDb

38 vuoden ikäisenä Ruotsin Ingmar Bergman (s. 1918) ohjasi ja käsikirjoitti elokuvan nimeltä Mansikkapaikka, joka tuli olemaan kypsempi ja rikkaampi kuin monen muun tekijän koko tuotanto yhteensä. Ruotsalainen tutkii teoksessaan ihmisolentoa ennemmin tai myöhemmin koskevia asioita ainutlaatuisen voimakkaalla ja selkeällä tavalla, joka tuntuu aina vain hienommalta, kun otetaan huomioon ohjaajalle ominaisten pitkien uni- ja "epätodellisuusjaksojen" suuri lukumäärä normaalia kokemusmaailmaa täydentämässä, selkeyttämässä ja elokuvallistamassa. Tarinan ja juonen ei tarvitse olla yhtään ihmeellisempi tai monimutkaisempi kuin tavallisen ikääntyneen miehen elämä ja siihen liittyvät muistot ja yksinäisyys.

Smultronstället [1]
Smultronstället [2]

Veteraaniohjaaja ja Bergmanin oppi-isä Victor Sjöström on arvostettu ja pitkälle edennyt lääkäri ja professori Isak Borg, jonka promootio on edessä vielä vanhoilla päivillä keskellä kaunista Ruotsin kesää. Ajomatkalleen hän ottaa mukaansa 38 vuoden ikäisen poikansa (Gunnar Björnstrand) vaimon (Ingrid Thulin, joka menehtyi syöpään vuoden 2004 alussa), mikä mahdollistaa tärkeiden mutta vaikeiden asioiden käsittelyn näiden kahden keskenään ainakin näennäisen läheisen henkilön välillä, liittyen niihin asioihin joiden paraneminen vaatiikin usein juuri toisen tuntevan ja ajattelevan ihmisen aloitetta ja apua. Kesäisen ja ilmastollisesti äärettömän aurinkoisen matkan aikana esiintyy todellisia henkilöitä ja tapahtumia, mutta etenkin muistoja ja unijaksoja, jotka asuvat jokaisen ihmisen sisällä ja muistissa, ja jotka saattavat olla yhtä tärkeitä kuin ne ovat kivuliaita ja luovuttamiseen edelleen kehottavia. Matka kohti paranemista ja edelleen kasvamista on alkanut eikä tuo kasvu ole mitenkään yhteydessä ihmisen fyysiseen ikään.

Bergmanin elokuva on mestarillinen taidonnäyte kaiken muun olennaisen lisäksi myös siinä mielessä, että se onnistuu esimerkiksi ohjaajan toisen teoksen Persona (1966) tavoin rajaamaan henkilönsä muutamaan ja välttämättömiin, mutta kuitenkin siten että esitetty ja käsiteltävä teema yltää kattamaan kaikki alueet ja paikat, joissa on enemmän kuin yksi ihminen, jolloin ongelmat siis heti alkavatkin. Personassa on vieläkin vähemmän henkilöitä, mutta sitäkin enemmän kytevän vihaista synkkyyttä ja Mansikkapaikan usein haavoittuneista kasvoista eroavaa äärimmäisen voimakasta silmien ja niiden takana asuvan vihan ja ristiriitojen ilmaisua. Bergmanin elokuvat ovat myös todisteita siitä, kuinka lahjakas ja näkemyksellinen tekijä ei tarvitse hahmojensa tavoin kuin välttämättömät laitteet ja kuvauspaikat, jotta hän onnistuu kattamaan työllään ajattomasti kaiken sen, mikä on maailman auttamisen kannalta tarpeellista.

Smultronstället [3]
Smultronstället [4]

Mansikkapaikka on mykistävä tutkielma ihmisen taipumuksista ja teoista, jotka usein ja luonnollisesti johtavat siihen, että joskus niistä seurannut yksinäisyys ja synkkyys alkavatkin ehkä tuntua ikäviltä ja elämä alkaisi jälleen haluttaa. Aivan kuten Japanin kenties suurimman lahjan, Akira Kurosawan teoksessa Ikiru (1953), alkaa Bergmanin elokuvan professoripäähenkilö nähdä tekemiään ja tekemättä jättämisiään uudessa ja kirkkaammassa valossa siinä vaiheessa, kun realistinen ja väistämätön kuolemanläheisyys ja siten kaiken loppuminen alkavat muuttua konkreettisiksi - Kurosawalla tappavan taudin muodossa ja ruotsalaisella unohtumattoman ja surrealistisen painajaisunen muodossa. Silmät ja kasvot kertovat kummassakin elokuvassa kaiken. Sanat vain sen, minkä ne (harvoin) onnistuvat välittämään yhtä tehokkaasti kuin kuvat, ja tietenkin aina suhteessa niihin. Bergmanin elokuvan dialogi on hätkähdyttävän anteliasta, viisasta, ajatonta, tarvittavan humoristista, sekä täysin luonnollista eikä käsikirjoittajan kykyjä alleviivatusta esittelevää. Elokuvan dialogi on jopa niin voimakasta, että se jää päällimmäisinä ansioina mieleen elokuvan jälkeen, kun se on jo alkanut tehdä tehtäväänsä katsojan tajunnassa tuleviin valintoihin liittyen.

Mansikkapaikka esittää myös sen aiemmin mainitun voimavaran uskottavan jokapäiväisesti, että koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa ymmärtää, tuntea myötätuntoa tai vaikkapa tarjota aivan tuntemattomalle apua; mitä tahansa sellaista, joka edesauttaa mahdollisuutta tulla itse kohdelluksi samoin, mikä taas pienentää vastoin tahtoaan yksin jäämisen mahdollisuutta. Sen lisäksi, että päähenkilön sisällä tapahtuu valtava dramaattinen sateenkaari, esittää Bergman myös ne seikat, joiden avulla koko ahdinko olisi ollut mahdollista välttää ja muistot muuttaa kauniimmiksi - mutta sekään ei mitenkään saa täyttä potentiaaliaan, jos syntyvä ja kasvava elämä elää samassa negatiivisessa ja välinpitämättömässä ympäristössä, jolta jokainen voi henkilökohtaisesti jälkeläisensä suojella. Bergman on sanonut, että elokuva on ainutlaatuisen hieno ja valtavan voimakas väline kuvaamaan koko ihmisolennon monimutkaista rakennetta ja henkisiä ulottuvuuksia, ja muiden muassa ja etenkin Mansikkapaikka on yksi ehdottomin todiste siitäkin ja "pelkästään" siitä.

Smultronstället [5]
Smultronstället [6]

Vanhuus ja yksin jääminen ovat teemoja, jotka tuovat mieleen myös Yasujiro Ozun teoksen Tokyo Monogatari (Tokyo Story, 1953), jossa ainoa henkilö joka aidosti välittää vanhenevasta, monta jälkeläistä omaavasta parista, löytyykin muualta kuin loogisesta ja toivotun oletetusta suunnasta. Ozun teoksen viimeiset hetket kuuluvat tässä mainittujen ja vaikkapa Bergmanin oman teoksen Det Sjunde Inseglet (Seitsemäs Sinetti, 1957) tavoin unohtumattomimpiin kuoleman olemuksen ja yksinkertaisesti ja kirjaimellisestikin sanattomuuden esityksiin. Kaikkea tätä Ozun elokuvassa voimistaa vielä se hymy ja rauhallisuus, joka jaksaa muokata kummankin vanhuksen kasvoja, vaikka tietyt asiat ovat käyneetkin jo selviksi. Heillä onkin juuri toisensa ja syynsä jatkaa, toisin kuin suurella todennäköisyydellä niillä, jotka toimivat itsekkäästi muita kuin itseään kohtaan. Luonnollisesti Bergmanin elokuva tuo mieleen myös neuvostoliittolaisen mestari Andrei Tarkovskin suorastaan kyynelehtivän haikean ja kauniin, sekä erittäin henkilökohtaisen teoksen Zerkalo (Peili, 1975). Peili ruotsalaisen tavoin matkustaa ajassa taaksepäin lapsuuden ja alttiuden alkuajoille, jonne moni ikävöi koska silloin voisi valita vielä uudelleen. Mahdollinen tämä paluu onkin vain, kun alkaa harjoittaa sitä henkisesti, ikävuosista riippumatta, ja juuri tämän välittäminen on Bergmanin lahja tällä työllään maailmalle.

Smultronstället [7]
Smultronstället [8]

Mainitussa Kurosawan teoksessa Ikiru minua on kenties eniten hämmästyttänyt loppupuolen jakso, jossa näemme ensiksi lähikuvan päähenkilön (Takashi Shimura) kasvoista, jotka tunkeutuvat suorastaan uskomattomalla voimalla valkokankaan ja kuvaruudun tälle puolen, minkä jälkeen hän poistuu huonon ryhtinsä kanssa taistellen ovesta. Kurosawan valaistus ja sommittelu ovat tuossa yksittäisessä ja luonnollisesti sanattomassa kuvassa hätkähdyttäviä, mikä pätee myös Bergmanin päähenkilön - jota esittäneen mykänkauden tärkeän tekijän viimeiseksi työksi tämä jäi - kasvoihin etenkin unijaksoissa, joissa hänen ymmärtämisensä ja "uudelleensyntymänsä" etupäässä tapahtuukin. Bergman itsekin on lukuisissa kirjoituksissa ihaillut juuri Sjöströmin taitoja ja kasvoja, jotka hän vastustuksista huolimatta hankki ja suostutteli elokuvaansa. Vaikka aihe on näinkin voimakas, ei kasvoissa kuten koko elokuvassakaan ole hetkeäkään kiusallista ja ajattelemiseen kehottamatonta sentimentaalisuutta tai muutakaan mikä estäisi henkilön kattavan kaikki elävät ja siis tuntevat kasvot maailmassa. Ja kasvojen kautta välittyy se, mitä sisällä mielessä sanattomana tapahtuu.

*****
© Juho Malanin, julkaistu: 17.1.2004
keskiarvo
toimitus
4.08/5.00 (6)
 JSTPJMJM*MEMM
  4.5 4.5 5.0 5.0 2.0 3.5
keskiarvo
lukijat i
4.47/5.00 (30)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  64 (87)
74%
Smultronstället (1957)  Smultronstället (1957)Mansikkapaikka