Caroline Munro

The Fantastic Seven (1979)

7 hurjapäätä; Pelastajat

aka Steel Glory; Stunt Seven; Sieben Stuntmänner räumen auf; Sieben Stuntmen räumen auf

The Fantastic Seven #1 The Fantastic Seven #2
IMDb

Meitä FIx-harrastajia on moneen lähtöön. Jotkut hankkivat vain haluamiensa harvinaisten elokuvien versioita tuntien korkeintaan lievää nostalgiaa mennyttä aikaa kohtaan. Jotkut taas tutkivat kaikki hämärät divarit ja kirpputorit sen toivossa, että löytävät jotain kiinnostavaa tai harvinaista; tai jotain ihan muuta. Tässä jälkimmäisessä tyypissä on omat erityispiirteensä joista varmasti tärkeimpiä on elokuvien ostaminen kansikuvan perusteella.

Optimitapauksessa elokuvan kansilehdessä ei ole ainuttakaan tekijänimeä. Tällöin ostopäätökseen vaikuttaa ennenmuuta kansikuvataiteen taso. Kyllä sitä kaiholla muistelee mitä kaikkea törkyä on tullut kotiin raahattua pelkän kansikuvan perusteella. Joskus sitä kuitenkin ennakkoluulottoman ostopolitiikkansa ansiosta kokee yllättäviä riemunhetkiäkin. Tämä arvostelu kertoo yhdestä sellaisesta.

Stunt Seven oli sellainen nauha, että se oli tullut minullekin useasti vastaan monissa eri yhteyksissä. Ja joka kerta olin aprikoinut kasetti kädessä, että minkähänlainen elämys tuonkin muovikopan sisältä paljastuisi. Kannen aiheen perusteella olin päätellyt kyseessä olevan mitä todennäköisimmin toimintaelokuvan genreen kuuluvan viritelmän. Takakannen ainoasta kuvasta italoleffaharrastajat saattavat tunnistaa tutut kasvot: Christopher Connellyhän se siellä märkäpuvussa likoaa, joten tiettyjä lupauksia oli ilmassa.

Stunt Seven on amerikkalainen TV-elokuva. Tämähän se on se huonoin mahdollinen vaihtoehto, eikö totta? Väärin. Tässä tapauksessa se on pelkkää plussaa. Stunt Sevenissä on nautittavissa kaikki se herkku mitä televisioviihde parhaimmassa 70-luvun muodossaan saattaa tarjota. Ja siinä kaikki. Mitään suurta elokuvaa Stunt Seven ei ole. Eikä edes suurta televisiota, mitä se sitten onkaan. Sympaattinen tapaus se kuitenkin mitä suuremmassa määrin on.

Homma lähtee käyntiin siitä, kun kesken elokuvan kuvausten päätähti Rebecca Wayne (Elke Sommer) kidnapataan. Nappaajat, joiden pomona heiluu merirosvo Boudreau (Patrick Macnee) vaativat leffamoguleilta suuria lunnaita vastineeksi tämän hengestä. Poliisi ei uskalla reagoida tilanteeseen, koska rosmot piileskelevät Kuuban rannikolla. Tästä johtuen stuntmiehistä parhain, Hill Singleton (Christopher Connelly) päättää kasata ryhmän suorittamaan uhkarohkeata pelastusoperaatiota. Koko ryhmä koostuu tietysti pelkästään stuntmiehistä. Tai siis oikeastaan stunthenkilöistä, koska mukana on luonnollisesti myös naiskauneutta.

Juonesta ei sen enempää, jokainen tämän arvostelun lukija pystyy varmasti melko hyvin arvaamaan mitä tuleman pitää. Eikä Stunt Sevenin hyvyys olekaan juonesta peräisin. Suurin osa elokuvasta menee ryhmän kasaamiseen parhaaseen 7 samuraita -tyyliin. Singleton valkkaa ryhmäänsä tuttua porukkaa heidän omaamiensa erikoistaitojen perusteella. Mukaan lähtevät tietysti räjähde-expertti, lähitaisteluexpertti, sukellusexpertti, vuorikiipeilyexpertti jne. Jokaisen jäsenen värvääminen muodostaa oman segmenttinsä elokuvassa ja heidän taitonsa tulevat kyllä niissä esitellyiksi. Itse pelastusoperaatio elokuvan lopussa kestää tuskin kymmentä minuuttia ja on varmasti eräs TV-elokuvienkin historian suurimpia antikliimakseja.

Stunt Sevenistä näkee selvästi, että jo alun perinkin on ollut tarkoitus tehdä tästä elokuvasta kunnianosoitus stuntmiesten ammattikuntaa kohtaan. Ylitse muun sälän nouseekin leppoisan hyväntuulinen kaverihenki. Stuntmiehet ovat rentoa ja lunkia porukkaa jo tätä elokuvaa on uskominen. Toisin sanoen: porukkaa johon katsoja tämän nähtyään haluaisi kuulua. Koko elokuvan aikana ryhmän sisällä ei ole ainuttakaan ristiriitaa eikä erimielisyyttä. Aina on aikaa hymyyn ja vitsin kerrontaan, jopa kesken sen lopun antikliimaksin. Kaiken aikaa katsojalle tulee sellainen tunne, että kukaan näyttelijöistäkään ei ole tosissaan, sillä niin vähän näyttelemistä elokuvassa nähdään.

Kaiken tämän seurauksena Stunt Seven henkii melkein puolidokumentaarista auraa. Ei siinä mielessä, että se olisi realistinen, vaan sen takia, että kaikki juonen elementit, henkilöt ja muut on niin täydellisesti alistettu sen stuntmiesten "pyhän hengen" ja keskinäisen leppoisan kaveruuden esittämiseen, että kaikki muu jää taustalle. Ja se juuri tässä elokuvassa toimii niin hyvin luoden melkeinpä ainutlaatuisen ilmapiirin.

Missään nimessä Stunt Seven ei ole hyvä elokuva. Se on vaan niin uskomattoman hyväntuulinen 70-luvun television tuote, joka täydellisesti kiteyttää sen "groovy 70's feelingin" mikä tekee vaikkapa Charlien enkeleistä niin viehättävän sarjan katsoa.

***--
© Markus Sorsa, julkaistu: 16.2.2004
keskiarvo
toimitus
3.00/5.00 (1)
 
keskiarvo
lukijat
0.00/5.00 (0)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!