Caroline Munro

Hustle (1975)

Hintaan mihin hyvänsä

aka La cité des dangers; Destino fatal; Un gioco estremamente pericoloso; Straßen der Nacht; Till vilket pris som helst

Hustle #1 Hustle #2
IMDb

Voiko Burt Reynolds -leffa olla hyvä? Pystyykö kukaan enää pitämään kädessään mitään elokuvaa missä Burt näyttelee ilman, että kuumeisesti vatvoo edellä mainittua kysymystä? Mikä pilasi Burtin maineen? Oliko Burtilla koskaan mainetta? Ilman sen suurempia tutkimuksia voitaisiin esittää, että Burtin romahdus sijoittui kelmeälle kasikytluvulle. Nyttemminhän ol' Burt on jo noussut siihen "legendojen" luokkaan, jonka jäsenet joskus vaivautuvat vetäisemään varta vasten kirjoitetun sivuroolin jossain hieman valtavirtaa elitistisemmässä viritelmässä, kuten vaikkapa Boogie Nights.

Burtin filmografiasta uupuu se kriitikkojen varauksetta rakastama mestariteos. Lähimmäksi sitä Burt pääsi John Boormanin elokuvassa The Deliverance, mutta siinäkin Jon Voightin nössö koskenlaskija varasti show'n ja varsinaisen pääosan. 60- ja 70-luvut, jolloin Burt oli huipulla, sujuivat sujuvia menestysleffoja takoen, mutta ilman mainittavaa kritiikin kiitosta. Jossain vaiheessa joku sitten keksi, että Burt on huono ja taitamaton näyttelijä. Se joku ei ilmeisesti ole nähnyt Robert Aldrichin elokuvaa Hustle.

Hustle [1]
Hustle [2]

Hustlessa Burt on kovaksikeitetty ja kyyninen komisario Phil Gaines, jonka toimialaa tuntuvat olevan ennen kaikkea Los Angelesin horatsuihin liittyvät asiat. Gaines on vienyt töitä kotiinkin jo siinä mittakaavassa, että hellan ääressä häntä odottaa nätti Nicole (Catherine Deneuve), ammatiltaan paremman sortin kurtisaani. Hustlen juoni on simppeli; nuori, halpa ilolintu löytyy kuolleena rannalta. Koska kuolinsyyksi todetaan lääkkeiden yliannostus, ja sitä kautta itsemurha, ei tapaus kiinnosta ketään viranomaista. Tytön isä (Ben Johnson) alkaa kuitenkin tutkia tapausta, joka taas alkaa kiinnostaa Gainesia. Mukaan saadaa lopulta sotkettua isoja pelaajia vallan huipulta asti.

Hustle liittyy siihen amerikkalaisen elokuvan vaiheeseen jota viime aikoina on alettu kutsua 70-luvun auteurismiksi. Pähkinänkuoressa: suurten studioiden hajottua elokuvien teko Amerikassa muuttui projektikohtaiseksi, joka lisäsi ohjaajan merkitystä. Samaan aikaan suuri yleisö kiinnostui Eurooppalaisesta taide-elokuvasta. Niinpä muutaman vuoden ajan aina oikeastaan Heaven's Gaten romahdukseen Amerikassakin tehtiin korkeatasoista pienimuotoista taide-elokuvaa. Suuntauksen suuria leimallisia nimiä olivat mm. Robert Altman, Alan J. Pakula ja Arthur Penn, mutta myös jo studiokaudella aloittaneet laatuohjaajat, kuten Robert Aldrich ja vaikkapa John Frankenheimer pääsivät 70-luvulla tekemään näköisiään projekteja. Suuntauksen päättivät tietysti kulttuurisen ilmapiirin muuttuminen pikkuhiljaa 60- ja 70-lukujen liberaalista moniäänisyydestä 80-luvun reaganismin konservatiiviseen idiotiaan ja siihen liittyvän Spielberg-Lucas -akselin konservatiivisen viihde-elokuvan vastustamaton jyräys sekä elokuvien tuotantotavoissa, että yleisön mieltymyksissä. Tässä kohtaa täytyy kyllä vielä lisätä se, että amerikkalaisen auteurismin kulta-aikoinakin ne katsotuimmat elokuvat olivat puhdasta viihdepullaa tyyliin Love Story ja Towering Inferno.

Hustle [3]
Hustle [4]

Visuaalisesti auteur-kauden elokuvat olivat harvoin kokeilevia, tähän pyrki oikeastaan vain Robert Altman, niiden hyvyys sijaitsi usein pintaa syvemmällä. Parhaissa auteur-kauden elokuvissa juonen takana vaikuttavat teemat olivatkin usein monisyisempiä, vaikeampia ja sitä kautta realistisempia kuin studioajan Hollywood-elokuvissa tai toisaalta myöhemmissä 80-luvun leffoissa.

Aldrichin Hustle liittyy auteurismin ehkä parhaaseen osa-alueeseen, rikoselokuvaan. Rikoselokuvalla genrenä oli vahvat perinteet Hollywoodin historiassa ja sitäkautta kiveen piirretyt konventiot: tehdään rikos, yksityisetsivä tutkii, syylliset kuolevat/rangaistaan, loppu hyvin. Juuri näitä konventioita Auteur-kauden tekijät paljastivat ja käyttivät hyväkseen. Kaikkein muistettavimmin koko genre revitään palasiksi ja sen lapsellisuus ja yksinkertaisuus paljastetaan kolmikossa The Long Goodbye (Altman), Nightmoves (Penn) ja Chinatown (Polanski). Nykyelokuviin tottuneet katsojat lausuvatkin usein, että eivät näistä pidä. Syy siihen saattaa olla siinä, että nämä elokuvat eivät suo katsojalle lopussa palkintoa sulkeuman muodossa, vaan tarjoavat kaikki hyvin epätyydyttävät loppuratkaisut. Pahaa ei voitetakaan, vaan se jää aina vaikuttamaan elokuvan lopussa taustalle. Usein hyvää ja pahaa ei edes voi erottaa toisistaan kovin tarkasti. Konservatiivisessa elokuvassa hyvän ja pahan sen sijaan erottaa jo lapsikin. Hyvä on hyvä, paha on paha (Tähtien sodat, Indiana Jonesit...). Kaikkein "paras" vaihtoehto on, jos kaikki paha kuolee elokuvan lopussa; se poistaa viimeisenkin mahdollisuuden pahuuden säilymiseen elokuvan maailmassa näin puhdistaen sen turvalliseen, tekopyhään "hyvyyteen", joka ei jää vaivaamaan katsojaa matkalla teatterista kotiin.

Hustle [5]
Hustle [6]

Hustlessa ensimmäinen kyseenalaistus on itse rikos. Missään vaiheessa ei kyseenalaisteta sitä, etteikö nuoren huoran kuolema olisi ollut itsemurha. Lain edessä mitään rikosta ei edes ole tapahtunut. Sen johdosta komisario Gainesilla ei ole mitään velvollisuutta alkaa edes tutkimaan tytön kuolemaa. Elokuvan rikokseksi muodostuukin se kehitys, joka johti tytön ennenaikaiseen poismenoon, se miten hän ajautui keskiluokkaisesta kodista aikuisviihdebisnekseen ja lopulta prostituutioon.

Elokuvan tapahtumien katalysaattori on tytön isä. Hän on päättänyt etsiä syylliset tyttärensä kuolemaan. Hän on siis periaatteessa lain ulkopuolella toimiva vigilante-hahmo joka etsii kostoa niille pahoille ihmisille jotka ovat lain ulottumattomissa. Valitettavasti vain ainoa syyllinen, joka tällä ristiretkellä löydetään, on isä itse. Perheolot ovat olleet epävakaat. Isä ei ole ollut oma itsensä Korean sodan jälkeen. Lapsi on siis kasvanut kieroon jo kotona. Tälle tosiasialle sokeana isä yhä janoaa kostoa tekopyhään keskiluokkaiseen hyvyyteensä verhoutuen vaikka tosiasiassa hän etsii vain synninpäästöä omalle ahdistukselleen ja syyllisyydentunteelleen.

Synninpäästön teema on (varmasti juuri amerikkalaisille niin läheisten protestanttisen kristinuskon oppirakenteiden takia) amerikkalaisessa elokuvassa usein nähty. Yksinkertaisimmillaan se löytyy niistä elokuvista, joissa päähenkilön täytyy lopputaistelussa paikata omat aiemmat virheensä ja nousta sankaruuden ylevälle tasolle. Näin omien hyvien tekojensa kautta sankari lunastaa kaikkien kunnioituksen ja palvonnan. Vielä mehukkaampaa on jos sankari kokee marttyyrin kuoleman.

Hustle [7]
Hustle [8]

Hustlessa (loppua sen enempää spoilaamatta) isä päätyy synkkään ratkaisuun, jonka motivaatio auteur-kauden elokuvalle tyypillisesti on samaan aikaan oikeutettu ja täysin tuomittava. Tuomittavaa siinä on juuri isän kaksinaismoralistinen pyrkimys saada synninpäästö omille virheilleen toisten verta vuodattamalla.
Isän rinnalla kulkee koko elokuvan ajan komisario Gainesin hahmo. Gainesista kerrotaan, että hän haikailee 30-lukua eikä oikein arvosta sitä muutosta, minkä yhteiskunnallinen vapautuminen on Los Angelesin kaduille ja sitä kautta hänen ammattiinsa tuonut. Gaines ymmärtää isän motiiveja ja yrittää suojella tätä sekä edustamaltaan organisaatiolta (virkavalta), että niiltä isokenkäisiltä, jotka selvästi tytön murhaan liittyvät. Tapauksesta muodostuu tavallaan Gainesillekin mahdollisuus lunastaa oma mielenrauhansa, koska hän kerrankin kokee työllään tekevänsä jotain hyvää ja hyödyllistä auttamalla tytön isää tämän tutkimuksissa.

Homman pilaa kuitenkin Gainesin holhoava asenne. Hän yrittää pitää isää pimennossa asioiden oikeasta tolasta, mutta ei arvaa juuri tämän salailun olevan tavallaan se lopullinen ärsyke isän viimeiseen ratkaisuun.
Hustlessa myös sivuhenkilöillä on tärkeä rooli nimenomaan näiden oikeuden ja oikeutuksen teemojen kannalta. Gainesin tyttöystävä Nicole peilaa oman ammattinsa kautta myös Gainesin ammattia, jotka näin rinnastetaan tehokkaasti: poliisiina oleminen ei juurikaan eroa huoraamisesta, ainakaan jos on pohjimmiltaan yhtä suoraselkäinen kuin Gaines. Jokainen päivä sisältää oman arvomaailman ja moraalin tietoisen sivuuttamisen jotta työskentely ylipäätänsä olisi mahdollista. Gainesin ja Nicolen yhteisistä kohtauksista huokuukin koko elokuvan läpi vahva henkisen loppuun palamisen tunne. Yhdessä he uneksivatkin lähtevänsä jonnekin pois, missä elämä olisi parempaa.

Hustle [9]
Hustle [10]

Gainesin työpari Louis on taas hieman naiivi, eikä suostu uskomaan, että rikolliset voivat olla lain ulottumattomissa. Gainesin ja Louisin keskusteluilla onkin se tärkeä funktio, että niiden kautta juuri peilataan sitä kuilua, mikä on vanhojen ja ylevien lakitekstien ja kadun todellisuuden sekä rahan verrattoman mahdin välissä.

Isän päädyttyä epätoivoiseen tekoonsa Gaines saa tilaisuuden suorittaa oman lunastuksensa. Tämä kaikkien valtiollisten lakien ulkopuolella tapahtuva teko vapauttaa Gainesin kahleistaan ja lopussa he ovatkin Nicolen kanssa jo matkalla kohti San Franciscoa (suurta symbolista liberaalia ja vapaamielistä kaupunkia) kun paha maailma saa heidät kiinni. Auteur-elokuvalle tyypilliseen tapaan loppu on tarkoituksellisen töksähtävä eikä tunnu millään olevan tasapainossa muun elokuvan kanssa. Kuitenkin se vääjäämättömästi ajaa omaa synkkää asiaansa Robert Englundin hahmossa: onni ja "uudet mahdollisuudet" ovat vain päiväunta ja joka niihin uskoo, ei kestä kauaa julmassa maailmassa.

****½
© Markus Sorsa, julkaistu: 7.3.2004
keskiarvo
toimitus
4.00/5.00 (4)
 JSTPMSEM
  4.5 3.0 4.5 4.0
keskiarvo
lukijat i
3.50/5.00 (3)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  5 (6)
83%
Hustle (1975)  Hustle (1975)Hintaan mihin hyvänsä