Caroline Munro

The Sword of Doom (1966)

aka Dai-bosatsu tôge; Daibosatsu Pass

The Sword of Doom #1 The Sword of Doom #2
IMDb

Kihachi Okamoton Sword of Doom on kertomus päämäärättömästä matkasta ja hulluudesta, jossa vasta kuolema vapauttaa sielun ja mielen. Matkan varrella Akira Kurosawa kohtaa Kenji Misumin, hyveellisyys epäinhimillisyyden, kunnia kunniattomuuden. Synkän psykologisen samuraifiktion valtaviin ruumispinoihin päättyvä tarina saa kohtalokkaan alun, kun oman hyveellisyytensä hukannut samurai, Ryunosuke Tsukue (Tatsuya Nakadai), murhaa syrjäisellä kummulla kuolemaansa rukoilemaan tulleen vanhan miehen. Teolla ei ole motiivia. Se on silkka peilikuva omaan ylivertaisuuteensa väsyneen Ryunosuken sielusta. Hänen kulkunsa käy kohti lopullista kaksintaistelua, joka antaa jatkuvasti odottaa itseään. Sitä ennen hän riutuu, rakastaa ja unohtaa. Menneisyys tuo mukanaan vielä yhden umpikujan, ja Okamoton tulkinta pahuuden inhimillisyydestä räjähtää lopullisiin liekkeihinsä.

The Sword of Doom [1]
The Sword of Doom [2]

Lumisateessa nähtävä joukkoteurastus, lähes eleetön kaksintaistelu ja lopun painajaisiksi yltyvä varjojen ja harhojen leikki on tyylikkäintä antia, mitä samuraifiktiossa on nähty. Pelkän fyysisen maailman sijasta käärii Okamoto pala palalta auki sen tabujen reunastaman kunnioituksen, joka on liittynyt samuraikulttuurin palvomiseen iät ja ajat. Miekka, joka tuhoaa, ei ansaitse palvontaa, sillä sen ainoa lahja käyttäjälleen on kompromissi. Katanaan turvautuva mieli on hauras, koska lopulta ruumiinosia pilkkova ja verta terällään kantava surmaväline elää yhä, vaikka sen surmaamaan nostanut käsi on jo kuollut. Parhaimmillaankin se tarjoaa pelkästään lisää aikaa, ei koskaan lopullista ratkaisua. Tämänkaltainen näkökulma on helppo hyväksyä, kun muistaa, että Okamoto eli nuoruutensa aikana, jona tuhottiin valtava määrä Japanin nuorisoa toisen maailmansodan perinteiden nimeen vannoneessa paatoksessa.

The Sword of Doom [3]
The Sword of Doom [4]

Okamoton visio samuraimytologiasta on lähes käänteinen Kurosawaan verrattuna. Seitsemän samuraita (1954) näytti meille ihmisen kunniaan ja hyveellisyyteen vetoavan kulttuurin, joka on tuhoutumassa. Ryunosuke puolestaan kantaa mukanaan tämän samaisen kulttuurin varjoja. Hän on se yksinäinen samurai, jota kukaan Kurosawan seitsikosta ei kohtaa - paha, jota ei voi surmata ja joka elää siksi ikuisesti. Tragedia syntyy, koska Ryunosukessa sekoittuu inhimillinen heikkous ja lähes yli-inhimilliset mittasuhteet saava halveksunta kaikkea ympärillä olevaa kohtaan. Ryunosuke ei tunne moraalista tuskaa, kun hän ottaa vaimokseen toisen miehen naisen, rikkoo valansa tätä kohtaan ja lopulta riistää hänen koko olemuksensa. Rashomonin (1950) syyllistä etsivä ajatus kääntyy tällöin päälaelleen, sillä Ryunosuken mielipuolisuus ei synny pahuudesta, vaan ihmisen perimmäisestä olemuksesta.

Pitkät seesteiset jaksot ovat elokuvan kriittisimpiä ja vaativat erityisen tarkkaa keskittymistä. Vasta niiden kautta aukeaa lopun mielettömyys. Samalla matkan suunta muuttuu. Lopullinen kaksintaistelu kääntyy loputtomaksi teurastukseksi, jaksossa, jossa Kill Billin (2003) viimeisen joukkotaistelun kaltainen vimma ajaa Ryunosuken tunnustamaan voimattomuutensa miekan edessä. Okamoton visuaalinen oivaltaminen muuntautuu tällöin lähes hysteeriseksi. Kuvat yhtyvät julmaan veriseen balettiin, jolla ei ole enää johtajaansa. Valkokankaalla nähdään enää pelkkiä uhreja, jotka toistavat mekaanisesti oppimiaan liikkeitä kuin heidän koko tahtonsa, olemisensa ja tulevaisuutensa olisi sidottuna niihin.

The Sword of Doom [5]
The Sword of Doom [6]

Sword of Doomin pieni mahdollinen puute löytyy tarinasta itsestään, tai oikeammin sen rakenteesta. Ryunosuken oman kohtalon ohella nähdään lukuisia pienempiä kertomuksia, joiden takia kokonaisuutta on välillä hankalaa hahmottaa. Ihmisen psykologia, rakastamisen vaikeus ja politiikka ovat vain muutamia niistä säikeistä, joista elokuvan punainen lanka hiertyy kasaan. Muun muassa Toshirô Mifunen ja Nakadain lyhyt kohtaaminen tuntuu lähes irralliselta, joskin on sitäkin tärkeämpi sekä visuaalisuudeltaan että teemoiltaan. Okamoto muodostaa vastaavankaltaisilla lyhyillä ihmiskohtaloiden yhteennivoutumisilla ohi lipuvia hetkiä, syventäen näin näkökulmaa Ryunosuken kärsimykseen. Elämä näyttäytyy pienten irrallisten ajatusten kautta, jättäen pohjattoman yksinäisyyden ainoaksi todellisuudeksi.

The Sword of Doom [7]
The Sword of Doom [8]

Visuaalisesti loisteliaan Toho-tuotannon takaa löytyy Okamoton lisäksi arvostetun Masaru Satôn kohtalokkaat sävelmät. Rummut ja sellot ovat yhtä tärkeitä kuin se hiljainen värinä, joka ennakoi kuolemaa. Lopun poeettinen omassa luokassaan täysin ylittämätön viisitoistaminuuttinen hiljentääkin musiikin lopullisesti ja saa kuolinkorinat kuulostamaan yhtä hetkittäisiltä kuin se julma tappaminen, joka piiskaa Okamoton kuvallisen ilmaisun sellaiselle raadolliselle ja primitiiviselle itseinhon tasolle, jollaista tulee harvoin vastaan. Varjot täyttävät tällöin seinät, kaihtimet repeytyvät rikki ja hulluus syövyttää mielen. Jokainen uusi huone tuo mukanaan uuden painajainen, kunnes kaikki muuttuu yht'äkkiä lihaksi, eikä paluuta enää ole. Sword of Doom alkaa siitä mihin Kill Billin pahin teurastus päättyy. Se vangitsee sielun osaksi miekkaa, näivettää ruumiin kuoliaaksi ja sylkee kuolemaa kasvoille.

*****
© Jari Mustonen, julkaistu: 31.3.2004
keskiarvo
toimitus
4.20/5.00 (5)
 JSTPJMMEMK*
  4.5 3.0 5.0 4.5 4.0
keskiarvo
lukijat i
4.27/5.00 (13)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  20 (24)
83%
The Sword of Doom (1966)  The Sword of Doom (1966)Dai-bosatsu tôge