Caroline Munro

The Singing Detective (1986)

Laulava salapoliisi

aka El detective cantante; Der singende Detektiv; Den sjungande detektiven

The Singing Detective #1 The Singing Detective #2
IMDb

Televisiossa näkee todella harvoin sarjoja, jotka ovat oikeasti sisällöltään rikkaita ja kiinnostavia. Rajoja rikkovia ja formaatin muodon kanssa kokeilevia tai jopa leikkiviä sarjoja näkee vielä harvemmin. Tällaisiksi voisi laskea ainakin television kautta aikojen upeimman, absurdeimman ja nerokkaimman sketsisarjan Monty Python's Flying Circus, David Lynchin ja Mark Frostin saippuaoopperan konventioita hyväksikäyttävän yliluonnollisen jännityssarjan Twin Peaks, J. Michael Straczynskin viisivuotisen, selkeän alun, keskiosan ja lopun sisältävän avaruusoopperan Babylon 5, sekä Lars von Trierin luoman, sairaalaan sijoittuvan humoristisen kauhusarjan Riget (Valtakunta). Mukaan on luettava myös Dennis Potterin kirjoittama ja Jon Amielin ohjaama kuusiosainen BBC-tuotanto The Singing Detective, joka on sekä draama, trilleri, komedia, murhamysteeri että musikaali- ja vieläpä erittäin kekseliäällä rakenteella toteutettuna.

The Singing Detective [1]
The Singing Detective [2]

The Singing Detectiven juoni koostuu kolmesta eri kerroksesta, jotka tarinan edetessä sekoittuvat yhä enemmän toisiinsa muodostaen kaleidoskooppisen kokonaisuuden, jossa todellisuus, muistot ja fiktio sekoittuvat ennennäkemättömällä tavalla. Päällimmäisenä kerroksena on tämän fiktion esittämä todellisuus, jossa erittäin vakavasta ihotaudista kärsivä entinen jännityskirjailija Philip Marlow (Michael Gambon) makaa liikuntakyvyttömänä sairaalassa ja menettää vähitellen todellisuudentajuaan. Harhat esitetään musikaalinumeroiden muodossa, jotka käynnistyvät arkisista hetkistä ja rakentuvat mahtipontisesti koreografioiduiksi esityksiksi. Marlow on katkera ja kyyninen, sysimustan huumorin ja ivan taakse suojautuva ihmisraunio, jota ei käy katsomassa kukaan muu kuin hänen vaimonsa Nicola (Janet Suzman). Nicola saakin kärsiä julmimmat verbaaliset solvaukset Marlow'n purkaessa häneen elinikäisiä naistraumojaan ja pelkojaan, jotka juontavat juurensa lapsuuteen ja äitiin. Toinen naiskontakti Marlow'n kurjassa elämässä on ystävällinen nuori hoitaja (Joanne Whalley), jonka ihovoidehierontaa hän yrittää viimeiseen asti pitää epäkiihottavana, siinä kuitenkaan onnistumatta. Vähitellen Marlow alkaa tajuta, että ihmiseksi ei tulla, ihmiseksi opitaan. Jokainen valinta on oma valinta, vaikka siihen vaikuttaakin moni itsestä riippumaton seikka.

Lapsuus on tarinan toinen kerros. Vanhahtavaa murretta puhuvien ihmisten keskellä pienessä syrjäisessä kylässä kasvava Philip (Lyndon Davies) on itseensä vetäytyvä ja hieman arka poika. Philipin isä (Jim Carter) on kotikylästä, mutta lontoolainen äiti (Alison Steadman) ei millään tahdo sopeutua uuteen ympäristöönsä. Äidin ja isän suhde jääkin melko epäselväksi, varmasti myös tarkoituksella, sillä kaikki nähdään Philipin näkökulmasta joka sekin on vähintään epäilyttävä. Nimittäin loppujen lopuksi on kuitenkin kyse sairaalassa makaavan vanhan miehen ajan ja harhojen sävyttämistä muistoista. Lapsuusmuistoihin sisältyy muun muassa musertavia kokemuksia koulussa, lapsuuden absurdeja pelkoja sekä äidin näkemisen seksuaalisena olentona aiheuttama järkyttävä trauma. Lapsuusmuistoilla onkin hiukkasen temaattisia yhteyksiä David Cronenbergin upeaan elokuvatulkintaan Patrick McGrathin romaanista Spider, jossa heräävä skitsofreenisyys ja äidin mieltäminen huoraksi tämän seksuaalisuuden takia jättävät pysyvät jäljet päähenkilöönsä.

The Singing Detective [3]
The Singing Detective [4]

Kolmas kerros tulee fiktion sisäisen fiktion muodossa. Marlow'n aikoinaan kirjoittama kirja The Singing Detective pyörii edelleen hänen mielessään, jatkuvasti muuttuvana kudoksena joka muokkautuu sitä enemmän hänen todellisuutensa kaltaiseksi, mitä pahemmin harhat valtaavat hänen aivonsa. The Singing Detective kertoo nimensä mukaisesti vapaa-aikanaan laulavasta salapoliisista (Michael Gambon, jälleen)., jonka nimi on myös Philip Marlow. Tämä toinen Marlow on hattuineen ja takkeineen varsinainen kävelevä dekkariklisee, jonka sulavasti lausumat repliikit suorastaan pursuavat chandlermaisia kielikuvia. Marlow sotkeutuu aluksi tavalliselta vaikuttavaan tapaukseen, josta kuitenkin kehittyy aivan omanlaisensa juonen edetessä.

Juonesta ei oikeastaan kannata muuta paljastaa, mutta muita elementtejä ja sivujuonia löytyy paljon, paljon enemmän. Sarja suorastaan pursuaa pieniä yksityiskohtia, lähinnä koomisena kevennyksenä käytettävistä sairaalan muista potilaista omalaatuiseen psykiatriin ja salaisiin agentteihin. Maailmat erotellaan toisistaan hyvin, "todellisuus" on kliininen sairaalaympäristö, "lapsuus" koostuu pääosin vihertävästä metsästä (sekä luokkahuoneesta) ja "fiktio" -osuuden kujat ja yökerhot ovat täynnä uhkaavia varjoja ja värikkäitä valoja. Vaikka maailmat aluksi näyttävätkin itsenäisiltä, The Singing Detectivessa kaikki kuitenkin liittyy kaikkeen. Juonen kerroksia sitovat erityisesti yhteen huulisynkkana lauletut musiikkinumerot, joiden kautta siirrytään sujuvasti maailmasta toiseen. Lauluosuudet myös erottavat Marlow'n sairaalaharhat sairaalan todellisuudesta. Kun tilanne käy uhkaavaksi, alkavat potilaat ja henkilökunta vähitellen siirtyä vauhdikkaisiin musiikkiesityksiin, jotka rauhoittavat Marlow'n kuumeisen mielen. Laulut toimivat samanlaisena pakokeinona lapsuusmuistoissakin, joskaan eivät yhtä isossa mittakaavassa. Ainoastaan salapoliisitarinassa, maailmassa jota Marlow itsekin pitää fiktiona, laulut ovat osa sen sisäistä todellisuutta eivätkä itseensä sulkeutumisen väline.

The Singing Detective [5]
The Singing Detective [6]

Kokonaisuus on oikeastaan muutenkin kuin sisäisen fiktionsa osalta salapoliisitarina, mutta ratkaisujen sijaan Potter tarjoaa sarjan edetessä vain yhä enemmän ja enemmän johtolankoja ja pieniä palasia sieltä täältä. Mietittävää riittää usealle katselukerralle. Tämä ei suinkaan ole luettavissa heikkoudeksi, sillä kyseessä ei ole mikään "yhdistä palaset - voita palkinto" -tehtävä, vaan yhden miehen hajanaisen mielen kuvaus, jossa ei ole tärkeää se, paljastuuko "totuus" vaan se, mitä tämä mies palasista lopulta muodostaa. Ja aivan kuin meidän jokaisen päämme sisällä, Marlow'n muistot ovat auttamattomasti värittyneitä ja kokemuksien muokkaamia, eivätkä paljasta itseään kronologisesti saati sitten loogisesti. Kaikki aaltoilee edestakaisin yhtenä isona merenä, josta on mahdotonta enää nähdä mikä aalto sai alkunsa mistäkin. Potter luo myös resonaatioita kaiken välillä. Toisinaan ilmiselvän merkityksellisesti, kuten silloin kun näemme Marlow'n isän vilkuttamassa hänelle juna-asemalta suoraan kameraan katsoen. Seuraavassa kuvassa Marlow'n äiti seisoo Lontoossa sillalla (samalla paikalla, jossa salapoliisi-Marlow nähdään ensi kertaa, seuraamassa joesta kalastettavaa huoran ruumista), haikeasti katsoen ikään kuin sinne, missä isä juuri nähtiin. Toisinaan Potter taas tuntuu vain heittävän yhteyksiä asioiden välillä ilmaan ja toivovan, että jokin niistä jää katsojan mieleen. Esimerkiksi sarjan loppupuolella Marlow tiukkaa ihmisiltä mikä on englannin kielen kaunein sana, johon hän itse vastaa "elbow", eli kyynärpää. Edellisen jakson lapsuusmuistossa näytettiin, että hänen ihotautinsa lähti etenemään juuri kyynärpäästä. Tällaisia yhteyksiä syntyy jatkuvasti yhä enemmän sarjan edetessä; vaimo nähdään äidin paikalla, äiti huoran, hoitaja on keskellä yökerhon tanssinumeroa, Marlow'n lapsuudessa kaltoin kohtelema poika päätyy fiktiossa syntipukiksi ja fiktion salaiset agentit juoksevat yhtäkkiä lapsuusmuistoihin. Todellisuus hajoilee lähes jatkuvasti. Jotkut hahmot rupeavat puhumaan kaikki välimerkitkin lausuen, toiset epäilevät olevansa yksiulotteisiksi luotuja fiktionaalisia hahmoja. Vaikuttaako todellisuus fiktioon vai fiktio todellisuuteen? Onko sillä väliä? Kun kaikki kutoutuu lopussa yhteen, ei kumpikaan ole enää entisensä.

The Singing Detective [7]
The Singing Detective [8]

Ottaen huomioon Potterin muun tuotannon ja Amielin The Singing Detectiven jälkeisen uran (mm. naurettava sarjamurhaajatrilleri Copycat ja vähän aikaa sitten nähty "Hei! Me porataan maan ytimeen" -sci-fi-kalkkuna The Core), ei jää paljon epäilyksiä kumpi sarjan varsinainen auteur oli. Käsikirjoitus on uskomaton saavutus, Potter tuntuu laittaneen kaiken luovuutensa peliin ja tiivistäneen sen monitasoiseksi mielipuolisuudeksi, joka ei kuitenkaan kertaakaan menetä sisäistä logiikkaansa. Lapsuuden traumat, todellisuuden kurjuus, pako fiktioon, halu sulkeutua itseensä mutta jatkuva samanaikainen pyrkimys parantua... kaikki välittyy näennäisen vaivattomasti mutta moniulotteisesti.

The Singing Detectivessa voi nähdä paljon omaelämänkerrallisia piirteitä Potterilta. Lapsuusmuistothan nyt tulkitaan lähes aina kirjoittajan osalta omiksi, mutta yhteyksiä löytyy myös siitä, että päähenkilö on ihotaudista kärsivä kirjoittaja kuten Potterkin oli. Potter itse kuitenkin kiisti omaelämänkerrallisuuden, väittäen sarjaa jopa vähiten hänestä itsestään kertovaksi koko tuotannostaan. Marlow'n ihotauti onkin huomattavasti shokeeraavamman näköinen kuin Potterin ja sitä käytetään melkein pelkästään draaman laukaisevana elementtinä. Ihotautia itseään ei edes käsitellä kovin olennaisesti, eikä siihen ole tarvettakaan. Lähinnä sarjasta saa kuvan, että Potter purkaa omia pakkomielteitään fiktion vapauttamana, selvästi kuitenkin tietäen missä omaan napaan tuijottamisen raja on.

Amiel ohjaa sarjan erittäin ansiokkaasti, pitäen hyvin selkeästi kaikki langat käsissään. Tarinan eri tasojen välillä ei mene kertaakaan sekaisin ja musikaalinumerot ovat hienosti järjestettyjä ja erittäin hyvin leikattuja. Ehkä loppujen lopuksi on kuitenkin sääli, ettei ohjaajana ollut kukaan edes hiukkasen visionäärisempi (tosin Potter saattoi hyvinkin olla sitä jo ihan tarpeeksi), Amiel tukeutuu Potterin käsikirjoitukseen orjallisesti eikä tunnu uskaltavan irrotella mitenkään. Jälki ei ole kovin persoonallista, mutta onneksi sisältö on sitäkin enemmän.

The Singing Detective [9]
The Singing Detective [10]

Näyttelijöistä ei voi sanoa mitään pahaa. Lähes jokainen heistä saa näytellä kaksoisroolin, sillä Marlow on poiminut kaikki salapoliisijuonen hahmot lapsuusmuistoistaan (tai sitten kansoittaa takaumansa fiktiohahmoillaan, kumpikin tulkinta on käypä). Kokemus on selvästi ollut nautinnollinen, rooleista otetaan kaikki irti. Lisäksi melkein jokainen naisnäyttelijä saa vuorollaan esittää alussa joesta kalastettavaa ruumista, sitä mukaa miten Marlow'n mieli harhailee. Silti kaikkien ylitse nousee Michael Gambonin järisyttävä suoritus ihotaudin kourissa riutuvana kusipäänä sekä tilanteessa kuin tilanteessa järkkymättömänä etsivänä. Gambon ei yritä esittää Marlow'ta yhtään sen sympaattisempana kuin tämä on. Tinkimättömän suorituksen seuraus on yksi kiehtovimpia hahmoja television historiassa, ihminen joka tuntuu täysin ihmiseltä, vailla tippaakaan keinotekoisuutta. Etsivä-Marlow puolestaan onkin sitten silkkaa keinotekoisuutta, jatkuvasti pilke silmäkulmassa kovan kovaa vasten pistävä klisekimppu, jota Gambon kuitenkin esittää niin hurmaavasti ettei hänestä voi olla kiinnostumatta.

The Singing Detective on aivan upea kokonaisuus, jonka veroista ei usein (jos koskaan) televisiosta näe. Se etenee epälineaarisesti eikä tee satunnaiselle, jääkaapille yhtenään juoksevalle ja seuralaisilleen ties mistä turisevalle katsojalle mitään myönnytyksiä, mutta sen sijaan palkitsee kokonaisuutta keskittyen seuraavan jakso jaksolta yhä komeammin. The Singing Detective on malliesimerkki siitä, ettei televisiosarjan tarvitse olla pelkkä aivojen nollaamiseen suunniteltu turvallinen mielentyynnytyskeino joka on olemassa viihdyttääkseen ainoastaan sen lyhyen hetken kun sitä katsoo. Se toimii myös muistutuksena siitä, ettei taiteen päällimmäinen tehtävä ole palvella alhaisinta yhteistä tekijää. Mieletöntä saavutusta ei voi kuin katsoa ihaillen ja ihmetellä, kun fiktiivinen todellisuus muuttuu puolifiktiivisiksi muistoiksi joista tulee fiktion sisäistä fiktiota joka vuorostaan vaikuttaa "todellisuuteen" joka puolestaan hajoaa kappaleiksi. Sävy vaihtuu suvereenisti salaperäisestä koomiseen, uhkaavasta koskettavaan, vakavasta totaalisen absurdiin, toisinaan jopa kaikkea kerralla. Lopputulos jää elämään mieleen pitkäksi aikaa.

The Singing Detective [11]
The Singing Detective [12]

The Singing Detective ilmestyi juuri englannissa kolmen levyn dvd-julkaisuna, jota voi varauksetta suositella. Kannessa lukee lupaavasti "The Dennis Potter Collection", eli lisää lienee onneksi luvassa.

Sarjan pohjalta on myös tehty samanniminen amerikkalainen elokuva, joka valmistui vuonna 2003. Gambonin roolissa on Robert Downey Jr. ja Potter vastaa myös sen käsikirjoituksesta. Arvostelija ei ole elokuvaa nähnyt, mutta on vaikea kuvitella kuuden tunnin supistamista kahteen onnistuneesti ja moniulotteisuutta sekä tärkeitä vivahteita menettämättä.

*****
© Ilja Rautsi, julkaistu: 21.4.2004
keskiarvo
toimitus
4.25/5.00 (4)
 JSIRMMPI
  4.0 5.0 4.0 4.0
keskiarvo
lukijat i
4.56/5.00 (9)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  14 (14)
100%
  "Singing Detective, The" (1986)