Caroline Munro

Spider (2002)

aka Spider - Shônen wa kumo ni kiss wo suru

Spider #1 Spider #2
IMDb

Mielisairaita ja vammaisia ihmisiä kuvataan elokuvissa yleensä ärsyttävän holhoavalla ja epätyydyttävällä tavalla. Toki heillä on aina vaikeaa ja he ovat erilaisia kuin muut, mutta rumimmallakin vesipäällä ja lapsen tasolle jääneellä (ja siksi aina pirteällä) köntyksellä on aina jokin erityiskyky jonka ansiosta muut ihmiset unohtavat ennakkoluulonsa ja tajuavat poikkeavien olevan ihmisiä siinä missä muidenkin. Näin myös vaivutetaan herkemmin eläytyvä katsoja hellanlettas-kun-ne-ovat-sööttejä-nuo-autistit -tilaan eikä suoda elokuvan friikeille moniulotteista ihmisyyttä vaan heistä tehdään vertauskuvia tai muuten vaan sopivasti ylimaallisia.

Näitä jumalaisia tolloja löytyy Rain Manin kautta Forrest Gumpiin ja Gideoniin, joista jokaisessa elokuvan muut hahmot oppivat vammaisten kautta niin elämästä, itsestään kuin muistakin ihmisistä. Katsojaa otetaan kädestä hellästi kiinni ja veivataan rautalankaa niin urakalla että sen luulisi menevän jo poikki. Tällaisten elokuvien tekijöille soisi suoritettavan lobotomian, jonka jälkeen voisi katsoa pystyvätkö he esim. laskemaan lattialle pudonneet tulitikut yhdellä vilkaisulla tai keksimään telesiirtimen järjestelemällä olkia sokkona ja siinä ohessa levittävän riemua kaikkialle minne kulkevat. Ainakin itse oppisin siinä jotain elämästä, ihmisistä ja itsestäni. No, asiaan: David Cronenbergin Spider on piristävä poikkeus sairaan mielen kuvauksien joukossa. Siinä ei kikkailla tai holhota, eikä tarjota katsojalle mitään helppoja lumeratkaisuja tekemällä päähenkilöstä helposti sulatettavaa idiot savantia vaan sen sijaan kerrotaan yhden vakavasti sairaan ihmisen tarina. Realistisesti, älykkäästi ja kekseliäästi.

Spider [1]
Spider [2]

Spider alkaa juna-asemalla. Kamera kulkee kiireettömästi läpi junasta poistuvan ihmismassan, kunnes lopulta satunnaisen oloisesti poimii yhden hahmon ja pysähtyy. Jatkuvan hermostunut ja neurooseja täynnä oleva itsekseen mumiseva Dennis "Spider" Clegg (Ralph Fiennes) on juuri vapautunut mielisairaalasta ja palaa kotiseudulleen Lontooseen, asettuen asumaan rouva Wilkinsonin (Lynn Redgrave) johtamaan hoitokotiin. Päivisin Spider vaeltelee ympäri lapsuudestaan tuttuja paikkoja ja ajautuu muistojensa vietäväksi.

Menneisyys ja nykyisyys etenevät vuorotellen kronologisesti ja tarina paljastuu verkkaisesti kerros kerrokselta, vieden katsojan koko ajan syvemmälle päähenkilön mieleen. Muistoissa nähtävä nuori Spider (Bradley Hall) on syrjään vetäytyvä poika, jolle hänen vanhempiensa teot eivät suostu avautumaan. Leikkisäksi tarkoitetun "Spider" -nimen antaa pojalle äiti (Miranda Richardson), mutta lapsi alkaa huolestuttavasti toteuttamaan nomen est omen -lausahdusta rakentamalla naruista verkkoja huoneeseensa. Spiderin huikentelevainen isä (Gabriel Byrne) käy baarissa harva se ilta, raahaten välillä vastahakoisen äidinkin mukaansa. Eräänä iltana kotiin jäänyt äiti jättää Spiderin nukkumaan ja lähtee epäluuloisena hakemaan miestään kotiin. Aamulla äitiä ei näy missään ja isän sängyssä nukkuu vieras nainen. Murhasiko isä äidin?

Spider on ennen kaikkea yhden miehen tarina, subjektiivisesti hänen näkökulmastaan kerrottu. Patrick McGrathin oman kirjansa pohjalta tekemä käsikirjoitus on loistava kaikessa yksinkertaisuudessaan ja suoraviivaisuudessaan. Kirjassa Spider on kertoja, joten lukija on koko ajan hänen päänsä sisällä. Kirja on olevinaan Spiderin päiväkirja; vaikkei Spider pysty kuin mumisemaan epämääräisesti kanssaihmisilleen, artikuloi hän asiansa lukijalle hienoilla sanankäänteillä ja puhuu jopa itsetietoisesti tilastaan.

Elokuvassa katsoja on myös koko ajan Spiderin pään sisällä, mutta Cronenberg on viisaasti jättänyt käyttämättä kertojanääntä ja selittämisen sijaan näyttää tapahtumat ja päähenkilön tilan. Sovitus on hyvin onnistunut, koska Cronenberg saa elokuvassaan elokuvallisilla keinoilla aikaan samat vaikutukset kuin McGrath kirjassaan kirjallisilla. Pelkän menneisyyden näyttämisen sijaan aikuinen Spider vaeltaa itse keskellä omia lapsuusmuistojaan ja katselee heille näkymättömänä kaihoisasti vanhempiaan ja itseään. Myös elokuvassa Spider pitää päiväkirjaa, tosin näpertäen sitä vaivalloisen oloisesti täysin omilla aakkosillaan. Muuten elokuva noudattaa alkuteosta varsin uskollisesti, muutamia muutoksia ovat hieman erilainen loppuratkaisu sekä jostain syystä vaihdettu Spiderin isän nimi.

Spider [3]
Spider [4]

David Cronenberg on jo vuosikymmenien ajan tehnyt omaleimaisia elokuvia ja Spider sijoittuu joukkoon kunniakkaasti. Elokuva tavallaan poikkeaa hieman Cronenbergin totutusta käsittelytavasta, sillä siinä psyykkiset häiriöt eivät ota lihallisia muotoja ja vainoavat ainoastaan päähenkilöä. Älyllinen ja hieman groteski visio ei silti ole kadonnut mihinkään ja Spiderissakin Cronenbergin ohjaus on varmakätistä ja psykologiset tasot ymmärtävää. Visuaalisesti Spider on riisuttu ja karu, koleat ja harmaat kadut vallitsevat maisemaa ja ankean värittömät sisätilat on luotu ahdistavalla tavalla todellisen näköisiksi.

Peter Suschitzkyn kameratyö on mielenkiintoisen hillittyä ja viipyilevää. Elokuvaa voisi jopa kutsua hitaaksi, mutta enemmänkin se on harkittu. Jokaisella kohtauksella on kuitenkin tarkoituksensa ja kokonaisuus etenee päähenkilön ehdoilla, ei hänestä riippumatta. Elokuvan maailmaan kestää hetki päästä sisään, mutta kärsivällisyys palkitaan ja kokonaisuus oikeastaan vaatiikin useampia katsomiskertoja. Cronenbergin hovisäveltäjä Howard Shoren musiikki on kaunista mutta ei missään vaiheessa päällekäyvää, enemmänkin se velloo jatkuvasti taustalla tukien tunnelmaa.

Näyttelijävalinnat ovat oivallisia. Ralph Fiennes tekee erittäin muistettavan roolityön Spiderina; rähjäinen ja räjähtänyt variksenpelättimäinen hahmo laahautuu kohtauksesta toiseen ikuisesti kaikesta ympäröivästä hämmentyneenä, suu väristen ja hiukset sojottaen. Fiennesin näyttelemisessä ei ole tippaakaan itsetietoista "hei katsokaa minua, esitän vammaista!" -kahkoilua vaan suoritus on hienovaraisuudessaan tarkan kuvan skitsofreenikosta hallitusti piirtävä eläytyminen, jonka tasoista kokonaisvaltaista hahmon sisäistämistä näkee harvoin. Gabriel Byrnellä on näennäisen simppeli mutta vaativa rooli Spiderin isänä. Koska kaikki nähdään Spiderin särkyneen mielen sumentamana, on isän roolin pakosta oltava hirviömäinen. Byrne saa silti tuotua pienin elein hahmoonsa tarvittavaa inhimillisyyttä, juuri sen verran että "oikea" ihminen nähdään kuvitelmien läpikin. Miranda Richardson ei esitä vain yhtä vaan kolmea roolia, joiden tarkan luonteen paljastaminen pilaisi juonikuviota liian pitkälle. Jokainen hahmoista on silti omanlaisensa ja Richardson hämmästyttää monipuolisuudellaan.

Sivuosia on muutama, joista mainittakoon Lynn Redgrave tiukkana hoitokodin pitäjänä sekä saman paikan asukkina nähtävä, Terry Gilliamin Paroni von Münchausenin seikkailuissa loistanut John Neville lähinnä koomisia kevennyksiä tarjoilevassa roolissa jonka hän kuitenkin hoitaa erinomaisesti. Myös Bradley Hall onnistuu vakuuttamaan nuorena Spiderina.

Spider [5]
Spider [6]

Kokonaisuudesta muotoutuu hieno ja tinkimätön matka vakavasti mielisairaan miehen päähän. Jo valmiiksi omaan mieleensä pakenevan lapsen tajunta nyrjähtää lopullisesti kun hän näkee oman äitinsä ensi kertaa seksuaalisena olentona eikä kykene käsittelemään tietoa. Isästä tulee demoni ja äidistä lutka. Tukahdutetut oidipaaliset halut näyttäytyvät selvimmin kohtauksessa jossa "huoraäiti" runkkaa isää sillan alla. Aktin jälkeen nainen huiskauttaa spermat kädestään ja kun kamera palaa isään, on Spider kuvitellut itsensä tämän paikalle. Kohtaus on oivaltava ja makaaberin insestisellä tavalla hyvin inhottava.

Elokuvasta on turha mennä etsimään mitään yleismaailmallista sanomaa skitsofreenikoista tai sen kummemmin mistään muustakaan, vaikka se tavallaan onnistuukin antamaan kasvot kadunkulmissa pitkissä takeissaan mumiseville ja pahalta haiseville ihmisille. Yhden miehen tarina on kuitenkin yhden miehen tarina. Juonen yksinkertaisuudesta ja loppuyllätyksen puutteesta valittavilta menee koko jutun pointti ohitse, sillä elokuva on juuri puhtaassa suoraviivaisuudessaan ja pelkistetyssä yksinkertaisuudessaan nerokas.

Tavallaan Spider onkin kliinisyydessään kuin sairaskertomus, mutta Cronenberg tekee tarinasta omansa ja estää sitä olemasta pelkästään tylsä esitys skitsofrenian vaikutuksista. Sen sijaan hän antaa katsojille ainutlaatuisen kokemuksen jossa asiat eivät välttämättä aina ole sitä miltä näyttävät. Spider on yksi kautta aikojen vaikuttavimpia elokuvallisia kuvauksia mielisairaudesta. Se on hillitty, hallittu, järkyttävä ja lopulta kuitenkin niin perin pohjin inhimillinen.

****-
© Ilja Rautsi, julkaistu: 30.4.2004
keskiarvo
toimitus
3.33/5.00 (12)
 JSSMJLTPJMJM*IRMMMK*PI
  3.0 4.0 3.5 3.5 3.0 3.0 4.0 2.5 4.0 3.5
keskiarvo
lukijat i
3.69/5.00 (39)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  29 (71)
41%
Spider (2002)  Spider (2002)