Caroline Munro

Harakiri (1962)

aka Seppuku; Hara-kiri

Harakiri #1 Harakiri #2
IMDb

Masaki Kobayashin väkivaltainen Harakiri (Seppuku) alkaa nimensä mukaisesti nuoren samurain, Motome Chijiiwatan (Akira Ishihama), pakotetusta itsemurhasta. Ennen Motomen viimeisiä hetkiä on kuitenkin syytä esitellä elokuvan teema, seppuku, jonka voi edelleen kääntää vulgaarimpaan muotoon hara-kiri. Hara tarkoittaa tässä vatsaa ja kiri leikkaamista auki. Ensimmäiset viitteet rituaalin löytyvät jo 1000-luvulta ja viimeisin tunnettu tapaus nähtiin kun samuraiden sukuun syntynyt ja Japanin tunnetuimpiin kirjailijoihin lukeutunut Yukio Mishima suoritti harakirin vuoden 1970 marraskuussa (Paul Schrader visioi tapahtumat elokuvassaan Mishima: A Life in Four Chapters, 1985).

Varsinainen toimenpide on kunniakas, mutta myös erityisen kivulias. Vaikeammassa rituaalissa, jumonji giri, miekka vedetään ensimmäisen piston jälkeen ulos vatsasta ja painetaan sisään keskivartalon kohdalta, mitä seuraa viiltoliike alhaalta ylös. Lopputuloksena kehoon muodostuu risti, jota myöten sisälmykset valuvat ulos. Tämä viittaa buddhismissa totuuden paljastumiseen, eli sielun puhdistumiseen.

Harakiri [1]
Harakiri [2]

Harakirin alussa nähtävä Motomen itsemurha ajoittuu Tokugawa Ieyasun (1543 - 1616) aloittaman Tokugawan shogunien ja heidän vallastaan seuranneen pitkän rauhan aikaan, jossa iti uudenlaisen yhteiskunnan siemen. Asettuessaan valvojiensa eteen Motome ei tiedä vielä edustavansa menneisyyden arvoja. Hänestä tulee nopeasti ennakkoluulojen ja pilkan kohde, kun hän pyytää valvojiltaan kahta lisäpäivää, joiden jälkeen hän lupaa palata suorittamaan harakirinsa. Pyyntö evätään koska hänen sanaansa ei luoteta. Seuraavaksi hän kysyy, jos saisi tehdä itsemurhan jonkun toisen miekalla, mutta tästäkin toiveesta kieltäydytään. Hänen on suoritettava rituaali heti. Alistettu Motome laskee viimein kimononsa yläosan alas, poimii käteensä wakizashinsa, vetää sen ulos huotrasta ja yrittää iskeä sen kolmesti läpi vatsansa. Miekan terä ei kuitenkaan puhkaise ihoa, sillä se on tehty bambusta. Hänen on siksi nojauduttuva vasten miekkaansa ja painettava se koko kehonsa voimalla syvälle vatsaan ennen kuin kykenee tekemään tarvittavan liikkeen vasemmalta oikealle ja kuolee kunniattomasti puiseen miekkaan.

Harakiri [3]
Harakiri [4]

Vertauskuvan Motomen sielun puhdistumiselle aukeaa, kun muutamia viikkoja myöhemmin samaisen Iyin-klaanin porteista kävelee sisälle vanhempi samurai, Hanshiro Tsugumo (Tatsuya Nakadai), joka niin ikään haluaa suorittaa seppukun. Hän asettuu samalle paikalle kuin Motome aiemmin ja nimeää itselleen kaizoen, joka ei ole kuitenkaan sairauden takia paikalla, eikä saavu vaikka häntä lähdetään vartavasten hakemaan. Tsugumo hyväksyy tämän ja nimeää toisen kaizoen, mutta häntäkään ei löydetä. Hän nimeää vielä yhden, joka on niin ikään estynyt tulemasta paikanpäälle. Seuraavaksi hän haluaa kertoa elämäntarinansa ennen kuin suostuu surmaamaan itsensä. Tarinan, johon kuuluvat hänen kuolemansairas tyttärensä Miho (Shima Iwashita), hänen lapsenlapsensa, pieni kuumesairas poika, ja miekkojensa terät myynyt köyhä samurai, Motome Chijiiwata, jonka ruumis kannettiin hänen kotiinsa.

Kobayashin palkittu Harakiri vie vuoden 1630 toukokuuhun ja edelleen feodaaliajan Japanin lähihistoriaan. Ohjaajana hän leikkaa Harakirissa yhteiskunnan segmentoitumisen auki. Teemoina Motomessa asettuu inhimillisyys vasten etikettiä ja Tsugumossa historia vasten tulevaisuutta heidän molempien edustaessa unohdettuja sotureita, jotka joutuvat kerjäämään niukan elantonsa monen muun samurain tavoin. Historiakuva vaikuttaa näin elokuvan taustalla ,sillä Sekigaharan taistelu (lokakuu, 1600) ja Osakan linnoituksen kukistuminen (1615) olivat sysänneet Japanin vaiheeseen, jona sotaherrojen valta tuhoutui. Tällöin lukuisista hävinneistä samuraista tuli isännättömiä ronineita muuttuvaan maailmaan.

Harakiri [5]
Harakiri [6]

Uusi Tokugawan aloittama aikakausi, edo (1603 - 1867), tuli kestämään yli 200 vuotta ja sille muodostui kaksi ominaista piirrettä: vallan keskittyminen ja siitä seurannut nopea samuraikulttuurin rappeutuminen. Yksilön rooliksi jäi enää yhteiskuntaan solutetun hierarkian vahvistaminen. Rituaalisesta itsemurhastakin tuli hiljalleen väline, jonka merkitys siirtyi pois sen suorittavalta samurailta valtaa harjoittavan pienen eliitin oppikirjamaiseksi hallintakeinoksi.

Kobayashin yksinkertainen tragedia, jota voisi verrata antiikin Kreikan näytelmiin, ei pääty yhä infernaalisiin visioihin kuin esim. Okamoton matka mielensisäiseen helvettiin elokuvassa Sword of Doom (1966). Kobayashi häviää myös taistelujaksoissa, vaikka niiden katsojat etäännyttävä rytmitys on epätyypillisen komeaa katseltavaa 60-luvun alkupuolen samuraifiktioksi, eikä tätä komeutta vähennä yhtään muutama näyttävä verinen yksityiskohta. Kobayashin suurin vahvuus on kuitenkin hänen vertauskuvallinen tarinansa. Niin Motomen kuin Tsugumon miekka on samuraifilofian mukaan sielu, hara on vatsa ja kiri metodi. Hara-kirissä törmäävät näin kolme sisäistä voimaa. Sekä Motome että Tsugomo on kasvatettu perinteiseen bushidoon kirjattuun samuraiden kunniakäsitykseen. Hara eli vatsa, syntyy näiden perinteiden mukaan eletystä elämästä ja uskosta samuraifilosofian hyveellisyyteen, sillä buddhismissa haran uskotaan olevan ihmisen tietoisuuden keskus. Siksi alavatsan auki leikkaamisen - kiri - uskotaan nopeuttavan ihmisen kuolemista. Ja koska samurain sielu elää verestä, surmaa hän itsensä käyttämällä miekkaansa. Mutta maailma, jossa he elävät, pitää tätä lähinnä enää huvittavana.

Harakiri [7]
Harakiri [8]

Kauttaaltaan pessimistinen Harakiri sijoittuu samaan japanilaisen elokuvan uuteen aikakauteen, jota kuvaa myös jo ylempänä mainittu Kihachi Okamoton antisankarillinen eepos Sword of Doom - samoin kuin hänen samuraikulttuurin kuolemisesta kertova elokuvansa Samurai (1965). Okamoton visio Sword of Doomin demonisesta sielunsa hukanneesta Ryunosukesta, joka yltyy teurastamaan vainoajiaan, kaikuu jo Tsugumossa, miehessä, jonka sielu yhä elää, mutta jonka ympäriltä maailma on kuollut. Mutta toisin kuin Okamoton jatkuvassa liikkeessä oleva kerronta, muistuttaa Kobayashin formalistinen visuaalisuus näytelmää, sillä suurin osa ajasta vietetään suuressa huoneessa, jonka keskellä on rituaalialusta ja sen ympärillä suuri joukko Iyin-klaanin edustajia. Jokainen Tsugumon kertoman tarinan vaihe muuttaa tunnelmaa ja siten tilaa, joka hajoaa lopulta samalla kun feodaaliajan Japani alkaa murentua palasiksi Tsugumon käydessä viimeiseen taisteluunsa. Tällöin tilan valtaa kolkkous, jonka ainoa tehtävä tässä maailmassa on kaluta tyhjäksi ja unohtaa. Vain ontot kuolinäänet jäävät lopulta kaikumaan seinille ja kun ne katoavat, kirjoitetaan historia uusiksi.

*****
© Jari Mustonen, julkaistu: 13.5.2004
keskiarvo
toimitus
4.75/5.00 (6)
 JSTPJMKKMEMK*
  4.5 5.0 5.0 4.5 5.0 4.5
keskiarvo
lukijat i
4.75/5.00 (18)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  30 (34)
88%
Harakiri (1962)  Harakiri (1962)Seppuku