Caroline Munro

Ravenous (1999)

Erämaa syö miestä

Ravenous #1 Ravenous #2
IMDb

Kannibalismi on insestin ohella länsimaisen yhteiskunnan viimeisten varsinaisten tabujen joukossa. Kumpaakaan aihetta ei käsitellä amerikkalaisessa valtavirran tuotannossa juuri ollenkaan, kannibalismia varmasti vielä vähemmän. Antonia Birdin ohjaama, hassunkurisesti nimellä Erämaa syö miestä suomennettu Ravenous on kuitenkin piristävä poikkeustapaus, eikä se ainoastaan tyydy ryppyotsaisesti tai muutenkaan yksioikoisesti ottamaan kannibalismia aiheekseen, vaan myös todella käsittelee sitä dramaattisesti, jännittävästi ja mikä parasta, mustan huumorin avulla.

Ravenous [1]
Ravenous [2]

Keskellä Amerikan ja Meksikon sotaa vuonna 1847 kapteeni John Boyd (Guy Pearce) pelastautuu vihollisen kynsistä tekeytymällä kuolleeksi, samalla päästen vastapuolen linjojen taakse ja näin vahingossa kääntäen taistelun voitoksi. Rykmentin komentaja kenraali Slauson (John Spencer) ei kuitenkaan katso pelkuruutta hyvällä ja ensin palkittuaan Boydin mitalilla lähettää tämän pois jaloista Kalifornian Sierra Nevada -vuoristossa sijaitsevaan syrjäiseen Fort Spencerin linnakkeeseen. Boyd ei ole edes ehtinyt asettua taloksi kun vuoristosta jo kompastelee räsyisiin vaatekappaleisiin verhoutunut Colqhoun (Robert Carlyle), nääntynyt mies joka kertoo retkikuntansa eksyneen vuoristoon ja ajautuneen kannibalismiin ruoan loputtua armottomissa olosuhteissa. Hysteerisesti tärisevän Colqhounin mukaan heidän suojanaan käyttämässään luolassa oleilevat yhä ihmissyönnistä seonnut eversti Ives ja viimeinen eloonjäänyt joukosta, rouva MacCready. Linnakkeen komentaja Hart (Jeffrey Jones) johtaa sekalaisen joukkonsa pelastusoperaatioon; mukaan lähtevät hän, Boyd, neuroottinen pappi Toffler (Jeremy Davies), kova sotilas Reich (Neal McDonough), intiaani George (Joseph Running Fox) sekä tietysti Colqhoun oppaana. Ennen lähtöä George kertoo Hartille sekä Boydille intiaanien vanhan myytin Wendigosta, jonka mukaan toisen ihmisen lihaa syönyt henkilö saa uhrinsa voimat itselleen ja muuttuu kyltymättömäksi tappajaksi. Kun miehet saapuvat luolalle, käy ilmi että Colqhoun onkin Ives ja on tappanut ja syönyt koko seurueen. Colqhoun/Ives onnistuu myös tappamaan kaikki "pelastajat" Boydia lukuun ottamatta, joka tippuu isoon kuoppaan maassa Reichin ruumiin kanssa.

Ravenous alkaa suhteellisen tavallisena toiminnallisena historiallisena draamana, mutta muuttuu yllä olevan (noin 40 minuuttia kattavan) juonikuvauksen loppuvaiheessa yliluonnolliseksi jännityselokuvaksi. Toteutus ei silti ole millään tavalla kliseinen tai edes tavanomainen, vaan elokuva kulkee omia häiriintyneitä polkujaan mässäilevään loppuunsa asti. Tästä on kiittäminen pääasiassa Ted Griffinin hirtehisen ironista ja samalla dramaattisen kauheaa käsikirjoitusta, Birdin vetävää ja eri tasot ymmärtävää ohjausta sekä Michael Nymanin ja Damon Albarnin luomaa musiikkia. Folk-musiikista vaikutteensa ottaneen hypnoottisesti polkevan ja kauniisti rytmitetyn äänimaailman sekä perinteisen scoren sekoitusta (joka nyökkää välillä Ennio Morriconenkin suuntaan) käytetään Ravenousissa usein hahmojen subjektiivisesta maailmasta kantautuvana tunnelman ilmaisijana, pelkän anonyymin taustamusiikin sijaan (kuitenkin välttäen ilmeisyyttä sekä katsojan tunteiden johdattelua). Paras esimerkki lienee kohtaus, jossa Colqhoun lähtee leikkisästi virnuillen jahtaamaan panikoivaa Toffleria metsän poikki. Sen sijaan että taustalla soisi perinteinen intensiivisyyteen pyrkivä takaa-ajojyminä, kuuluu ääniraidalta vinksahtaneen rentoa kansanmusiikkia, joka viittaisi tavallisesti iloiseen kirmailuun niityllä - mitä kohtaus juuri Colqhounille onkin.

Ravenous [3]
Ravenous [4]

Griffinin käsikirjoitus jaksaa yllättää jatkuvasti elokuvan edetessä, ei heittämällä hatusta vetäistyjä juonipaljastuksia vaan silkalla tuoreudellaan. Ravenousin ilmeiset yhteydet vampyyrielokuviin jätetään suoraan taustalle ja katsojan mieleen, vaikka periaatteessa juuri eräänlaisesta vampirismista on kyse miesten saadessa uskomattomia voimia ihmislihasta ja -verestä. Eivätkä saadut voimat ole vain fyysisiä; pelkuriksi leimattu Boyd nimittäin löytää sisäiset voimavaransa vasta ihmislihaa maistettuaan, eikä siltä tieltä ole enää kääntyminen. Kannibalismi on Ravenousissa raastava pakkomielle, jota ei enää voi lopettaa kerran ihmislihaa maistettuaan. Elokuvan symbolismi kiehtoo myös; Colqhoun kantaa mukanaan kultaista krusifiksia ja näyttääkin aivan Jeesukselta ensimmäisen kerran kuvaan ilmestyessään. Boyd myös ikään kuin syntyy uudelleen noustessaan ylös kuopasta, tietysti ahmittuaan juuri Reichin ruumista. Wendigo-myyttiä verrataan suoraan kristittyjen ehtoolliseen, jossa kuvainnollisesti nautitaan Kristuksen lihaa ja verta. Mukaan vedetään myös kuva vasta syntymässä olevasta Amerikasta, jota nämä kaiken kuluttavat kannibaalit ovat osana rakentamassa. Taustalla kulkee niin ikään koko ajan Colqhounin yritys vietellä viaton ja oikeudenmukainen Boyd puolelleen. Boyd ei kuitenkaan ole niin puhtoinen kuin haluaisi uskoa, sillä Reichia syötyään hän on myös osittain tahtomattaan samanlainen kuin Colqhoun. Käsikirjoituksen huumori perustuu ennen kaikkea sävyyn, ei varsinaisiin vitseihin tai hassuihin hahmoihin. Absurdeimmillaan elokuva on esimerkiksi kohtauksessa, jossa yhden ihmisen lainatessa Ben Franklinia ja toisen puhuessa sivistyksestä Boyd retkottaa päätään veltosti puolelta toiselle verta oksentaen.

Näyttelijöiden kannalta on hienoa, että vaikka osan henkilöistä rooli tarinassa jääkin erittäin pieneksi, on Griffin silti rakentanut jokaisesta hahmosta periaatteessa kiinnostavan. Boyd on tietysti päähenkilö, mutta enemmän kyseessä on ensemble-elokuva, jonka voima syntyy näyttelijäjoukon yhteisistä hetkistä ja vastavuoroisuudesta. Ryhmä toimiikin hyvin keskenään, eikä edes David Arquette ole väärässä elokuvassa. Lähes koko ajan kuvassa oleva Guy Pearce on periaatteessa hirvittävän tönkkö ilmaisija, eräänlainen tyhjä taulu jota harva ohjaaja näyttää osaavan todella hyödyntää oikein. Curtis Hanson onnistui siinä L. A. Confidentialissa ja Christopher Nolan Mementossa, jossa Pearcen jatkuva luontainen hämmentyneisyys muodostui muistia käsittelevän elokuvan kantavaksi voimaksi. Bird saa myös valjastettua Pearcen kyvyt elokuvan eduksi ja mies esittää hienosti kaaren pelkurista itsevarmaksi ihmissyöjäksi. Vaihtelevan tasoisessa materiaalissa nähtävä (ja Birdin luottonäyttelijä) Robert Carlyle on myös kuin kotonaan jatkuvaa lihanhimoa tihkuvana Colqhounina, välttäen maneereitaan ja saaden aikaan pelottavan karismaattisen psykopaatin. Carlyle myös muuttuu vaivattomasti ja luonnollisesti paniikin valtaamasta Colqhounista itsevarmaksi ja huvittuneeksi Ivesiksi.

Ravenous [5]
Ravenous [6]

Lopputulos on hämmästyttävän toimiva, etenkin koska Bird ei edes ollut alkuperäinen valinta ohjaajaksi. Milcho Manchevski sai potkut kahden viikon jälkeen ja ilmeisesti Ravenousilla oli jossain välissä kolmaskin ohjaaja, mutta kuvattu elokuva on joka tapauksessa projektiin kahden päivän varoitusajalla mukaan lähteneen Antonia Birdin tuotos. Intiimeistä ja todentuntuisista brittidraamoista tunnettu Bird ei välttämättä aluksi tunnu kovin loogiselta valinnalta ohjaamaan miehistä ja verta tihkuvaa kauhukomediaa, mutta mahdolliset ennakkoluulot voi viskata huoletta syrjään. Sana "kauhukomedia" herättää myös harvoin positiivisia mielikuvia, mutta juuri sitä Ravenous on. Eikä elokuvan sävy vain tanssahtele koko ajan draaman, kauhun ja huumorin välillä, vaan jollain keinolla Bird saa kaikkia aineksia kohtauksiin yhtä aikaa, menettämättä tippaakaan eri elementtien tehosta. Bird tai Griffin eivät myöskään selittele elokuvan yliluonnollisia aineksia Wendigo-myytin toteamisen lisäksi lainkaan, joten jos asiaa ei vain hyväksy, ei koko elokuva varmastikaan toimi lainkaan. Itse arvostelija ei ainakaan jäänyt kaipailemaan mitään selittelyjä tai turhaa ekspositiota. Ravenousissa ihminen vain kirjaimellisesti on sitä, mitä syö.

Paikoitellen ihastuttavan verisestä elokuvasta pätkittiin Suomessa aikoinaan 58 sekuntia, mutta sittemmin julkaistu dvd on onneksi leikkaamaton.

****-
© Ilja Rautsi, julkaistu: 18.6.2004
keskiarvo
toimitus
3.82/5.00 (11)
 JSSMJLTPJMJM*IRMEMMEMPI
  3.5 4.0 4.0 4.0 3.5 4.0 4.0 4.0 3.5 4.0 3.5
keskiarvo
lukijat i
3.82/5.00 (28)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  64 (93)
69%
Ravenous (1999)  Ravenous (1999)Erämaa syö miestä