Caroline Munro

Los olvidados (1950) :: The Forgotten Ones

Los olvidados - säälikää heitä

aka The Young and the Damned; I figli della violenza; Gatans desperados; Die Vergessenen

Los olvidados #1 Los olvidados #2
IMDb

Luis Buñuelin viidelle eri vuosikymmenelle ulottunut ura oli katketa jo ensimmäisten surrealististen mestariteosten jälkeen Espanjan sisällissodan myllerryksiin ja kesti liki kaksikymmentä vuotta ennen kuin 30-luvun taitteessa valmistuneet näyttävät ja yhä shokeeraavat klassikot Un chien andalou (1929) ja L'Âge d'or (1930) saivat jatkoa, muutamaa dokumenttia lukuun ottamatta. Uusi käännekohta muodostui Meksikon vuosista, joina Buñuel palasi kameran taakse 50-luvun taitteessa. Tämä aika sinetöi hänen nimensä maailmanhistorian omaleimaisimpien ja kyvykkäimpien ohjaajien joukkoon. Nämäkin vuodet olivat tosin jäädä ainutlaatuisen lyhyiksi, sillä kierreltyään kuukausia nuhruisimmissa vaatteissaan pitkin Meksiko Cityn slummeja toi Buñuel valkokankaille näkemyksensä hylättyjen lasten epätoivosta. Los olvidados, jonka erinomainen suomennos kantaa nimeä Säälikää heitä, aiheutti voimakasta närää paljastuessaan kylmäksi kuvaukseksi sokeita miehiä hakkaavista ja rampoja ryöstelevistä nuorista, joiden arkielämän painajaisissa lihan kimpaleet riistetään heidän käsistään ja jotka kaikessa näennäisessä julmuudessaankin ovat elämänlankansa kadottaneita oman yhteisönsä luomia uhreja.

Los olvidados [1]
Los olvidados [2]

Ohjaajan silloisessa kotimaassa ei tämänkaltainen neorealismista vaikutteita ottanut tositapahtumiin perustava kertomus herättänyt kovin suurta ihastusta. Elokuvan julistettiin loukkaavan koko Meksikon kansakuntaa, ohjaajaa vaadittiin karkotettavaksi maasta ja muutamat hänen ystävistään kieltäytyivät enää puhumasta hänelle. Tulevien jälkipolvien onni on että uhkaukset jäivät ideoiden tasolle, sillä Meksikon vuosista tuli Buñuelin hedelmällisimpiä. Los olvidados sai seurakseen muun muassa sellaisia klassikoita kuten Hitchcockin Vertigon (1958) teemoja ennustaneen, purevaksi trilleriksi muodostuneen mustasukkaisuusnäytelmän Elin (1953), katolilaisuutta vastaan hyökänneen moraalinäytelmän Nazarínin (1959) ja ylempää keskiluokkaa analysoineen tumman satiirin El ángel exterminadorin (1962), jossa Buñuel pääsi koko sielunsa voimalla suosikkiaiheensa kimppuun. 60-luvulla toteutunut paluu Eurooppaan osoittautui sekin voitokkaaksi ohjaajan hiottua tasaisesti tyyliään. Vihdoin vuonna 1972 hän sai suurimman kansainvälisen tunnustuksen voittaessaan Oscarin elokuvasta Le charme discret de la bourgeoisie (1972), jonka voidaan katsoa olevan jatketta aiempien elokuvien teemoille.

Los olvidados [3]
Los olvidados [4]

Los olvidados kuuluu Buñuelin keskeisimpiin elokuviin ollen aikaa hyvin kestänyt tyylinäyte ohjaajan moralisoinneille vieraasta otteesta. Buñuel tarjoaa kaksi erilaista näkökulmaa saman tragedian puitteissa. Jaibo (Roberto Cobo) on Meksikon slummien kovamaineisin kaveri karattuaan koulukodista. Hän on muita päätä pidempi ja vanhempi, joten hän saa nopeasti suojiinsa joukon muita kaduilla asuvia lapsia. Näistä yksi on Pedro (Alfonso Mejía), jonka ympärille Buñuelin empatia kiertyy kuin kuristava silmukka. Pedro haluaa tulla hyväksi ihmiseksi, mutta hänen on lähes mahdotonta luottaa keihinkään muihin kuin Jaibon kaltaisiin syrjäytyneisiin lapsiin, joista hänen parhaaksi ystäväkseen jää isänsä hylkäämä ja sokean miehen palvelijaksi päätynyt Ojitos (Mário Ramírez). Hyvittääkseen äitinsä kärsimykset Pedro menee töihin, mutta tämäkään uhraus ei vapauta häntä menneisyyden kahleista. Pedron halu oppia hyvää joutuu kohtaamaan häneen juurtuneen väkivaltaisen käyttäytymismallin, ja kun hän vihdoin saisi mahdollisuuden osoittaa luottamusta ja kiintymystä, polttaa menneisyys nuoren pojan tulevaisuuden kuin paperille kirjoitetun toiveen.

Los olvidados [5]
Los olvidados [6]

Buñuelin tragedian voi sijoittaa samalle jatkumolle, jolle toi jatketta Francois Truffautin väkevä esikoinen Les Quatre cents coups (1959), joskin Buñuelin visio on voimakkaampi kuin mitä nähtiin vielä pitkiin aikoihin ensi-illan jälkeen. Truffautin analyysin rikkoessa perheeseen liitettävän idyllin ja kertoessa tarinan Antoine Doinelin (Jean-Pierre Léaud) lohduttomaksi pakomatkaksi muodostuvasta kierteestä, käyttää Buñuel kaiken aikansa etsiäkseen ulospääsyä, jota ei ole. Hänen käyttämänsä kohtaukset ovat hyvin voimakkaita, Kun esimerkiksi omaa etuaan etsivä Jaibo kohtaa seuraajineen jalattoman miehen, yhdistyvät kahden eri tragedian ainekset. Jaibon kaltaiset ihmiset eivät ole niitä, jotka hyökkäävät hyvinvoivaa yhteiskuntaluokkaa vastaan (siihen heidän voimavaransa eivät riitä), vaan sen sijaan he iskevät kuin hyeenat kiinni itseään heikompiin yksilöihin. Sitäkin vaikeampaa on ymmärtää Jaibon itsensä kohtaama murhenäytelmä, se syvälle sieluun istutettu siemen, joka painostaa häntä tekemään julmia raukkamaisia tekoja. On kuin riivattu riivaisi itseään löytääkseen anteeksiannon ilman anteeksiantajaa.

Väkivalta saa pian parikseen myös seksuaalisuuden, joka näyttäytyy niin nuorten välisenä kiusoitteluna kuin myös katulapsien hyväksikäyttönä, johon Buñuel luo selkeät viittauksensa. Sitäkin ilahduttavampaa on nähdä, että myös rakkaus, ilo ja sydämellisyys ovat jatkuvasti läsnä. Buñuel ei sorru luomaan läpeensä pahaa maailmaa, siihen hän on aivan liian empaattinen. Hän antaa nuorten rakastaa toisiaan, vaikka he eivät välttämättä edes tiedä mitä sana rakkaus pitää sisällään. Jaibo, nähdessään naapurin omaan seksuaalisuutensa heräävän tytön (Alma Delia Fuentes), joka pesee maidolla kauniita sääriään, ei voi kuin kaukaa ihailla ja kiusoitella sitä mitä tuskin tulee koskaan saamaan, tai jonka raikkautta ja puhtautta tuskin voisi koskaan säilyttää. Rakkautta tuntee myös Pedro äitiään kohtaan, jota pitää lähes pyhänä olentona. Elokuvan viimeisissä kuvissa onkin poikkeuksellista syvyyttä, sillä niissä kahden eri tarinan päätepisteet kohtaavat rakastamisen, haluamisen ja epäonnistumisien jälkeen. Tragedia on sitä syvempi mitä inhimillisempi se on, ja kieltämättä Los olvidados on yksi inhimillisimmistä oman aikakautensa elokuvista.

Los olvidados [7]
Los olvidados [8]

Aihe puhuttelee yhä, eikä Los olvidados ole siksi juurikaan vanhentunut. Sen modernisointina voidaan pitää viimevuosien sensaatiota City of Godia (Cidade de Deus, 2002), joka perustaa juurensa Buñuelin ja sittemmin 60-luvulla Brasiliassa läpilyöneen Cinema Novon katkeran hedelmälliselle maaperälle. Hyvin vähän jos mitään on muuttunut vuosien saatossa, ainoastaan kaupungit ovat käyneet suuremmiksi ja likaisemmiksi samalla kun ihmisen nälkä on käynyt yhä verisemmäksi. Ehkä Los olvidadosin taustalla vaanivat suuret rakennustelineet on siksi syytä nähdä ennusunina tulevasta yhä suurempien kontrastien maailmasta, jota kohden myös Kátia Lund ja Fernando Meirelles vääjäämättä jumalien kaupungillaan kulkivat.

*****
© Jari Mustonen, julkaistu: 3.8.2004
keskiarvo
toimitus
4.31/5.00 (8)
 JSSMJMJM*MHMEMMTM
  5.0 3.5 5.0 5.0 4.5 3.5 3.0 5.0
keskiarvo
lukijat i
4.31/5.00 (16)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  28 (32)
88%
Los olvidados (1950)  Los olvidados (1950)Los Olvidados - säälikää heitä