Caroline Munro

L'âge d'or (1930) :: Age of Gold

Kulta-aika

aka Âge d'or; The Golden Age; La bête andalouse; Das goldene Zeitalter; La edad de oro

L'âge d'or #1 L'âge d'or #2
IMDb

Luis Buñuelin ura on ollut alusta alkaen ristiriitojen sävyttämä. Muutettuaan opintojensa jälkeen Madridista Pariisiin hakeutui hän ranskalaisen ohjaaja Jean Epsteinin seuraan. Parivaljakko ajautui kuitenkin pian riitoihin, kun Buñuel kieltäytyi yhteistyöstä Epsteinin oppi-isän Abel Gancen kanssa. Samassa yhteydessä Epstein varoitti Buñuelia hänen uudesta mielenkiinnon kohteestaan, surrealismista. Buñuelille nämä varoitukset olivat merkityksettömiä ja hän liittyi Pariisissa vaikuttaneeseen surrealistien ryhmään vuonna 1929. Myöhemmin hän on kirjoittanut näistä uransa tärkeimmistä kuukausista seuraavasti: "Pääasiallinen aseemme eivät olleet aseet, se oli skandaali. Skandaali oli paljastuksien väkevä vaikutin, kykenevä tuomaan julki sellaisia sosiaalisia rikoksia kuin toisen ihmisen hyväksikäyttö, kolonialistinen imperialismi ja uskonnollinen tyrannius." Ryhmän ainoana elokuvantekijänä, tekemättä vielä ainuttakaan pitkää tuotantoa, tuli hän pian muuttamaan nämä sanat kuviksi, mutta vasta lainattuaan äidiltään rahat ensimmäiseen ohjaukseensa, Un chien andalou (1929). Tarkoitus oli hyökätä irrationaalisella vaistonvaraisuudella niin porvaristoa kuin symboliikkaan pyrkinyttä avantgardismia vastaan. Se (elokuva) vastasi koulukunnan yleistä periaatetta, jonka mukaan surrealismi on "tiedostamaton, psyykkinen automatiikka, kykenevä palauttamaan mielen oikean toiminnan järjen, moraalin ja estetiikan vankeudesta." Toisin sanoen surrealismi tarjosi mahdollisuuden kertoa maailmasta ilman vakiintuneita moraalin ja järjen rakentamia muotoja vaikuttamalla suoraan ihmisen alitajuntaan, mistä Buñuel piti huolen hyvin ikimuistoisella tavalla.

L'âge d'or [1]
L'âge d'or [2]
L'âge d'or [3]

Yhä tänä päivänäkin surrealismin kivuliain saavutus, silmän halkaiseminen terävällä veitsellä, tunkeutuu syvälle ihmiseen, kohti psyykettä ja tiedostamatonta, mikä tekee kohtauksesta kerta kerran jälkeen yhtä inhottavan. Kohtaus ei ole pelkästään symbolinen, vaikka siitä on sitäkin yritetty tehdä, se on järjetön, ja vie katsojan tilaan, joka, kuten Buñuel sanoo, sallii ideoiden vapaan assosioinnin. Elokuvahistoriallisesti tärkeämpi on silti elokuvan saama suosio. Buñuelista tuli surrealistisen elokuvataiteen isä ja hän sai lukuisia seuraajia, sekä sponsoreita. Näistä tärkeimmät, Charles de Noailles ja hänen vaimonsa Marie-Laure, joka tunnettiin Pariisin seurapiireissä modernin taiteen vankkumattomana suojattarena, tarjoutuivat rahoittamaan hänen seuraavaa elokuvaansa miljoonalla frangilla, mikä oli melkoinen harppaus ensimmäisen ohjaustyön parin tuhannen dollarin budjetista. L'Âge d'or, kultainen aika, tuli koostumaan kuudesta kelasta, joiden aikana Buñuel teki toisen, reilun tunnin kestävän, hyökkäyksensä traditionaalisia arvoja vastaan. Tällä kertaa vastine hyökkäykselle seurasi nopeasti oikeistolaisessa sanomalehdessä "L'Action Francaise". Sen kirjoitti Léon Daudet, arvostetun kirjailijan Alphonse Daudetin poika, joka vastustamalla demokratiaa oli noussut paikallisten monarkistien suosioon. Seuraukset olivat katastrofaaliset. Elokuvan ensi-illasta oli kulunut kuusi päivää, kun joukko ranskanmielisiä patriootteja hyökkäsi sitä esittävään teatteriin. He heittelivät katsomoon hajupommeja, tärvelivät valkokankaan musteella ja viiltelivät aulaan ripustettuja tauluja, kaikkiaan yli sadantuhannen frangin edestä. Viimeistään näiden tekojen ansiosta, ellei jo surrealistisen Un chien andaloun jälkeen, oli 30-vuotiaasta espanjalaisesta ohjaajasta tullut sensaatio.

L'âge d'or [4]
L'âge d'or [5]
L'âge d'or [6]

Runsaasti keskustelua herättäneen elokuvan innoittajana toimi Markiisi de Saden kirjoittama Sodoman 120 päivää (1785). Buñuelin kohdalla Sodoman valinta ole lainkaan sattumaa, olihan Marie-Laure, toinen elokuvan tuottajista, De Saden kaukainen jälkeläinen. Ranskassa kirjoja oli noihin aikoihin vain viitisen kappaletta, mutta yksi niistä oli kiertänyt surrealistien parissa jo kuukausia ja avannut myös Buñuelin rakkauden tähän teokseen, joka oli kirjoitettu Bastiljin vankeudessa. L'Âge d'orin seksuaaliset viittaukset, yläluokan moraalittomuus ja kirkonvastaisuus syntyivät näin elämään rinnakkain De Saden lihallisista visioista ja surrealismin ytimestä. On toki selvää, ettei elokuva enää tänä päivänä shokeeraa samalla intensiteetillä kuin aikanaan, mutta toisaalta, kuten luimme, lähtee surrealismi liikkeelle irrationaalisuudessa, ja ihminen elää yhä rationaalisessa yhteiskunnassa. Siksi monet L'Âge d'or kuvista tuntuvat yhä hämmentävän moderneilta. Näemme luutuneita kirkonmiehiä, jotka istuvat kallioilla, täytetyn kirahvin joka heitetään ulos ikkunasta, sokean miehen jota pahoinpidellään. Näemme tarinan kahdesta rakastavaisesta, verta vuotavat kasvot ja yläluokan juhlat. Kaikki nämä jossakin suhteessa toisiinsa, mutta vailla järjellistä jatkumoa. Un chien andaloun jälkeen Buñuelin täytyi tosin antaa hieman periksi. L'Âge d'or on vahvasti surrealistinen elokuva, jossa järjettömät teot ja irrationaaliset esineet väärissä paikoissa saavat tärkeän roolin, mutta samalla se sisältää selkeän joskin katkonaisen juonen, tai ainakin se sisältää pitkiä järkeenkäypiä episodeja. Tosin dialogin ja musiikin mukaantulo tarjosi monia uusiakin keinoja.

L'âge d'or [7]
L'âge d'or [8]
L'âge d'or [9]

L'Âge d'orista tuli ensimmäisiä Ranskassa tuotettuja äänielokuvia ja ensimmäinen, jossa sovellettiin venäläisten montaasiteoreetikkojen ajatuksia assosioimalla kuvaa ja ääntä. Esimerkiksi tästä käy kahden rakastavaisen, miehen ja nuoren tytön välinen kohtaus, kun he katselevat toisiaan seesteisessä puistossa samalla kun ääniraidalta kuuluu makuukammarin puolella käytävää keskustelua. Välillä heidän esileikkiensä taustalla kuullaan kapellimestarin johtamaa orkesterimusiikkia, ja muutenkin seksuaaliset viittaukset ovat vahvasti symbolisia. Miehen poistuttua paikalta alkaa tyttö imeä puistossa olevan patsaan fallista korviketta eli varvasta. Sitä ennen he ovat nuolleet toistensa sormia ja paljastaneet lukuisilla eleillä intohimojensa vahvuuden. Pelkästään rietasta ja shokeeraavaa ei surrealismin kuitenkaan tarvitse olla. Yhdessä elokuvan vaikuttavimmassa kohtauksessa nähdään nuoren kotiinsa vangitun tytön kaihoisa hetki peilin edessä, hänen katsellessaan sen takana leijuvia pilviä samalla kun kevyt tuuli puhaltaa vasten hänen hiuksiaan. Maaginen kohtaus, jonka koko voima on yhä tallella. Tämän enempää elokuvan juonesta tuskin kannattaa kertoa. Se kun olisi yhtä turhaa kuin pyrkimys selittää surrealismin modernimpien edustajien kuten Alejandro Jodorowskyn elokuvien tai esim. David Lynchin Eraserheadin (1977) tapahtumia logiikalla. Lynchin tuskainen lapsenkaltainen olento tarjoaa yhtä monia mahdollisuuksia kuin sisiliskojen ja sammakoiden välinen sota Jodorowskyn The Holy Mountainissa (1973) tai lehmä, joka löytyy kaunottaren sängyltä L'Âge d'orissa. Turvallisempaa on siirtyä elokuvan paikoin selittämättömään lopetukseen, joka avaa näkökulman Buñuelin ateismiin ja paljastaa menneisyyden sekä tulevaisuuden varassa rakentuvan mielikuvituksen hetkittäisen vankeuden.

L'âge d'or [10]
L'âge d'or [11]
L'âge d'or [12]

Toisin kuin The Holy Mountainissa, joka käsitteli niin ikään uskontoa, on Buñuelilla elokuvassaan ainoastaan yksi temppeli; kaikkien riettauksien pesä. Kun ovet aukeavat, astuu niistä ulos Kristusta muistuttava hahmo, Duc de Blangis, juutalaisten käyttämässä kaavussa. Hetkeä myöhemmin häntä seuraa pahoinpidelty tyttö, joka anelee häntä palaamaan takaisin. Hahmo suostuu pyyntöön. Pyyntöä seuraa tytön kuolinkirkaisu. Kaiken tämän taustalle on Buñuel leikannut synnyinkaupunkinsa Calandan rumpujen hypnoottista pauketta, mikä muistuttaa häntä hänen lapsuudestaan. Ne kertovat "varjoista, jotka lankesivat maan päälle Kristuksen kuoleman hetkellä, maanjäristyksistä, jyrkänteiltä vierineistä kallionjärkäleistä, ylhäältä alas revenneestä temppelin esiripusta", muistelee hän elämänkerrassaan. Tällä kertaa rummut yhdistyvät messiaan kuoleman sijasta messiaan tekemään murhaan. Varjot eivät ole enää maanpäällä, ne ovat siirtyneet Kristukseen itseensä, sillä hänestä on tullut syyllinen. Hänen kauttaan välittyvä synnin käsite on kahlinnut reaalimaailmassa mielikuvituksen ja fantasian moraaliin ja estetiikkaan. Tämän voi lukea kaikkialta missä on surrealismia, Buñuelista alkaen: mielikuvitus on ihmisen vapaus, hänen tärkein etuoikeutensa. Joka ei uskalla kuvitella kaikkea, on moraalin tai järjen vanki, tukahduttanut minuutensa. Kuvien voima ei ole näin siinä mitä näemme valkokankaalla. Silmän halkaisemisen tavoin, niiden voima piilee ihmisessä itsessään; hänen kyvyissään unelmoida, hänen muistoissaan ja hänen estoissaan kuvitella. L'Âge d'or kutsuu rikkomaan nämä kahleet unelmoimalla, avaamalla oman tajunnan salat ja hyväksymällä ajatusten painajaismainen sisältö, on kyseessä sitten tytön pahoinpidellyt uskonnollinen voimahahmo, tai lastaan haulikolla ampunut isä.

*****
© Jari Mustonen, julkaistu: 2.11.2004
keskiarvo
toimitus
4.00/5.00 (6)
 JSJMJM*MHMEMMPI
  5.0 5.0 5.0 4.0 3.0 3.0 4.0
keskiarvo
lukijat i
4.03/5.00 (17)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  30 (49)
61%
L'Âge d'or (1930)  L'Âge d'or (1930)Kulta-aika