Caroline Munro

Jungfrukällan (1960) :: The Virgin Spring

Neidonlähde

aka El manantial de la doncella; La fontana della vergine; Die jungfrauenquelle; La source

Jungfrukällan #1 Jungfrukällan #2
IMDb

Jungfrukällan - tarina neidon lähteestä

Ingmar Bergmanin ura ei ollut voinut koskaan niin hyvin kuin vuosina 1957-1960. Varteenotettavasta ruotsalaisesta ohjaajasta kasvoi muutamassa vuodessa tunnustettu kansainvälinen nimi, jonka elokuviin alettiin kiinnittää poikkeuksellisen suurta huomiota ympäri maailmaa. Det sjunde inseglet (Seitsemäs sinetti, 1957) oli sykähdyttävä elokuva kuoleman kanssa dialogia käyvästä ritarista; yksi niistä keskeisistä teoksista jotka taittoivat lopullisesti selkärangan sitkeään itäneestä debatista, jossa elokuva haluttiin mieltää klassisempia taiteita köyhemmäksi taiteenlajiksi. Kymmenen kuukautta myöhemmin valmistunut Smultronstället (Mansikkapaikka) pureutui jotakuinkin samaan aiheeseen, joskin kuoleman hahmo jäi nyt pois ja ihmisen narratiiviksi valittiin yksinäisyys. Koskettavasta ja lämpimästä elokuvasta tuli yksi Bergmanin rakastetuimmista. Lisäksi mystiset unijaksot herättivät symboliikallaan Bergmanille leimallisen filosofian elämään myös kuvissa pelkän dialogin sijaan. Nära livet (Elämän kynnyksellä, 1958) oli voimakas ja syvään tunkeva analyysi yhdestä synnytyssairaalan osastosta. Elokuva otettiin vastaan erityisen hyvin etenkin eurooppalaisissa kriitikkopiireissä, mistä osoituksena Cannesissa voitetut neljä palkintoa. Kuitenkin vasta väkevä keskiaikainen draama Jungfrukällan (Neidonlähde) lopullisesti vakiinnutti Bergmanin aseman yhtenä eurooppalaisen elokuvan suurimpana virtuoosina ja teki hänestä kansainvälisesti tunnetun nimen, kun hänelle ojennettiin runsasta keskustelua herättänyt Oscar-palkinto.

Jungfrukällan [1]
Jungfrukällan [2]

Tultaessa 1950-luvun viimeisiin vuosiin oli Bergmanin nimi kaikkien huulilla, eikä hän ollut enää pelkkä elokuvantekijä. Sitten omien neorealististen imitaatioidensa, oli hänestä tullut suunnannäyttäjä, joka sai lukuisia seuraajia. Tosin Bergman itsekin kaipasi yhä ohjausta. Ennen seuraavaa elokuvaansa nähtiin hänet usein syventyneenä Akira Kurosawan draamaan Rashômon (1950), joka kymmenen vuotta aiemmin oli nostanut ohjaajansa kansainväliseen kuuluisuuteen. Kurosawan eri näkökulmiin jaettu kertomus raiskatun naisen kohtalosta sulautui Bergmanin suunnitelmissa häntä vuosikausia kiehtoneeseen keskiaikaiseen balladiin Tören seitsemästä tyttärestä ja heidän seitsemästä raiskaajastaan. Bergman tosin ei tarvinnut tyttäristä kuin yhden, kauniin ja neitseellisen Karinin, jonka kolme paimenta raiskaa ja murhaa keskellä luonnon kaunista syliä. Tätä kohtaloa todistaa koko elämänsä Karinin varjossa elänyt Ingeri, josta tulee näin silminnäkijä ja osittain myös syyllinen; saahan hän osoitettua sydämessään kantamaansa kateutta ja inhoa välikäsien kautta. Tarinan lakipisteessä hänen syyllisyytensä ja kohtalon julma oikku rakentavat raiskatun Karinin siemenistä uuden murheen, kun raiskaajat saapuvat yöllä tytärtään kotiin odottavan Tören taloon ja pyytävät leposijaa. Totuuden paljastuttua ensin Karinin äidille Märetalle ja sitten Törelle, puhdistautuu talon isäntä rangaistakseen kattonsa alla nukkuvia syyllisiä: 12-vuotiasta poikaa ja hänen kahta köyhää veljeään. Voimakas tarina, joka haettuaan inspiraationsa Râshomonin teatraalisesta esillepanosta, unohtamatta Bergmanin omia neorealistisia oppeja, sai voimakkaan kuvallisen ilmaisun.

Jungfrukällanissa avautuu paitsi Bergmanin moninaisuus ohjaajana, myös 60-luvun eurooppalaiseen elokuvaan tunkeutunut hankala aihe: raiskaus. Jos unohdetaan hetkeksi eksploitatiivisen elokuvan usein kovin yksipuolinen lähestymistapa, voidaan huomata että aiheesta tehtiin vuosikymmenen aikana muutama erityisen kivulias analyysi. Bergmanin ohella esimerkiksi Vittorio De Sica nosti raiskauksen vastaukseksi kahden kauniin naisensa, Cesiran ja hänen tyttärensä Rosettan, unelmiin koskettavassa elokuvassaan La ciociara (Kaksi naista, 1960). Luchino Visconti sitoi itseään myyneen Nadian kohtalon kahden veljen väliseen juopaan, jonka hinnan Nadia sai kantaakseen omassa rikki revitetyssä sielussaan (Rocco e i suoi fratelli, 1960). Vuosikymmenen loppupuolella valmistui Robert Bressonin minimalistisin tarina 14-vuotiaan Mouchetten syrjäytyneisyydestä ja hänen yksinäisyytensä hinnasta, mikä on varmasti yksi vaikuttavimmista raiskausta analysoivista filmatisoinneista (Mouchette, 1967). Bergmanin ja Bressonin kuvakielessä onkin paljon yhteistä, sillä molemmat elokuvat lähtevät liikkeelle kuvasta, jonka ympärille rakennetaan hiljaisuuteen vajoava äänimaailma ja dialogin osuus jää verrattain pieneksi. Näillä keinoin ihmisen kokemus nousee tarinaa keskeisemmäksi elementiksi, kun taas De Sican ja Viscontin käsissä raiskaus on enemmälti tarinan tehokeino. Tosin myös Bergmanin analyysi käsittelee raiskauksen vaikutuksia ihmisiin, jotka jäävät fyysisesti teon ulkopuolelle. Tässä mielessä Bressonin Mouchette on elokuvista tärkein, kuvaahan se yksin ja ainoastaan uhrin sosiaalista asemaa.

Jungfrukällan [3]
Jungfrukällan [4]

Bergmanin tyyli sijoittuu Näre livetin ja Det sjunde insegletin väliin. Hän käyttää pitkiä ja intensiivisiä jaksoja, joita entisestään syventävät voimakasta myötäelämistä vaativat roolisuoritukset. Miljöö ei kuitenkaan ole steriili, kuten Nära livetissa. Haettuaan inspiraationsa keskiaikaisesta balladista, palautui tarina jälleen Seitsemännen sinetin myytillistettyyn kehykseen. Myös uskonnolla on jälleen tärkeä asema. Elokuvan ensimmäinen osa, Karinin matka kirkkoon tuomisinaan pyhän neitsyen kynttilöitä ja vierellään pakanallisiin rukouksiin sortunut Ingeri, on jo ristiriitojen sävyttämä syvien uskonnollisten kontrastien takia. Jumalan kaikkivoipaisuuteen kasvatettu ja pahalta maailmalta suojeltu Karin on kuin lämmin valo, joka elokuvan alkupuolella sulattaa lastaan rakastavan Tören ankaruuden, mutta myös nostaa pintaan Ingerissä kytevän katkeruuden. Yhä pahantekijät kohdatessaankin tämä valo loistaa, vaikka sen sävy muuttuu naiiviksi. Ingeri joutuukin pian todistamaan kuinka jotakin hyvää katoa maailmasta, kun lapsenuskoisen Karinin vaatteet revitään riekaleiksi ja hänen hyveellisyytensä puhkaistaan hetkittäisten mielihalujen vaikutuksesta. Sitten Seitsemännen sinetin Bergmanin kuva Jumalasta on muuttunut dramaattisesti. Hän on myöhemmin kertonut uskonsa olleen jo pitkään koetuksella, eivätkä häntä kiinnostaneet enää Neidonlähteessä niinkään uskonnolliset kontrastit kuin tarina tytöstä, raiskaajista ja kostosta. Seuraavissa elokuvissaan Såsom i en spegel (Kuin kuvastimessa, 1961), Nattvardsgästerna (Talven valoa, 1963) ja Tystnaden (Hiljaisuus, 1963), kirjoitti hän testamenttinsa loppuun, kun Neidonlähteessä esitelty sallimus konkretisoitui ensin vakaumuksen saavuttamiseen, sen onttouden paljastumiseen ja lopulta Jumalan vaitioloon.

Elokuvan toinen kokonaisuus on kosto. Karinin raiskaus ja raaka surma toimivat pohjana Tören kärsimykselle. Tiedon saatuaan hän lukitsee matkalaiset heidän makuusijoilleen ja valmistautuu surmaamaan heidät. Näin koston dynamiikka muuttuu, koska siitä tulee impulsiivisen teon sijaan uskonnollinen riitti. Itse asiassa suurimmat aggressionsa Töre kuluttaa pihallaan kasvavaan koivuun ja vasta hillittyään temperamenttinsa, toteuttaa hän suunnitelmansa. Bergmanille kostaminen ei toisin sanoen merkinnyt fyysistä tunteenpurkausta vaan ideologiaa, joka on sekoitus perinteitä ja isäin rakkautta. Tärkeää on myös että julmuudet kohtaavat hiljaisuudessa. Jo Karinin raiskaus on esitetty raadollisesti ja rikkeetöntä luonnon rauhaa hyväksikäyttämällä. Sama asetelma toistuu elokuvan lopussa. Ainoastaan tapahtumien äänet elävät, mikä vahvistaa kuvien ruraalia voimaa ja katsojien tietoisuutta itsestään. Bergmanin luoma kosto on kuin uskonnollinen liturgia. Hän jättää kysymyksen moraalista sivuseikaksi, joskin se muistuttaa itsestään kun Töre saapuu 12-vuotiaan pojan luokse. Ulla Isakssonin alkuperäisessä käsikirjoituksessa poikakin oli penetroinut Karinin sisälle, mutta Bergman lievensi hänen osallisuutensa pelkäksi avunannoksi. Tören tehtävä on kostaa tyttärensä kuolema kaikille heistä, mutta tämä uhkaa kalvaa hänen sielunsa tyhjäksi. Hän ei toimi enää Jumalan välikätenä. Miten hän edes voisi, sillä tappaminen on luokiteltu kirkon kaanonissa synniksi. Lopulta hän päättää sovittaa pahat tekonsa ja lupaa rakentaa kivestä kirkon Karinin kuolinpaikalle omilla veren tahrimilla käsillään. Kostonkuvauksen voima on sykähdyttävä, koska se on niin intiimi. Töreä näyttelevä Max von Sydow, muistellessaan uraansa kymmeniä vuosia myöhemmin, piti sitä täydellisenä osoituksena Bergmanin kyvystä rakentaa vangitsevia jaksoja kohtaus kohtaukselta vailla mitään dialogia. Suru syntyi suoraan ihmisen sielusta vailla ulkoistettuja tekoja, mikä on täysi vastakohta esim. vuoden 1972 uusintaversioon The Last House on the Left.

Jungfrukällan [5]
Jungfrukällan [6]

Bergmanin luoma rakenne tarjoaa vielä yhden mielenkiintoisen näkökulman hänen sisäiseen kamppailuunsa, etenkin jumaluuden, raiskauksen ja sovituksen tarjoamien ajatusten kautta. Jungfrukällanissa Bergman pääsi kuvaamaan jyrkkiä kontrasteja osana keskiaikaista balladia. Tämä selittää myös sen miksi elokuvan lopussa nähdään virvoittava ihme. Usko Jumalaan, pakanuus, valo ja pimeys kulkevat kuvissa halki kohtausten alkaen Ingerin rukouksesta Odinille, aina Tören lupaukseen omalle Jumalalleen. Elokuvassa Kuin kuvastimessa sama suhde ihmisen ja jumaluuden välillä päätyi jo huomattavasti kyynisemmin, joskin osittain samaa kaavaa hyväksikäyttämällä. Työkirjaansa Bergman kirjoitti ennen sen kuvauksia: kun tähän tyhjyyteen on päästy, Jumala ottaa ihmisen kokonaan haltuunsa ja toteuttaa työnsä hänen kättensä kautta. Sen jälkeen Jumala jättää hänet tyhjäksi ja loppuun palaneeksi ja vaille mahdollisuuksia jatkaa elämäänsä maailmassa. Saatamme huomata kuinka myös Neidonlähteessä Töre toimi omalta osaltaan Jumalan töiden tekijänä, ei ainoastaan rakentamalla kirkon, mutta myös surmaamalla pahantekijöitä. Yksi heistä on nimittäin mykkä. Hänen kielensä on katkaistu, mikä oli keskiaikainen rangaistus jumalanpilkasta. Sen sijaan Karinin kohtaloa on vaikeampi ymmärtää. Viattoman tytön raaka surma ei voi olla jumalallista alkuperää. Silti tyhjäksi kalutusta kuolleesta sielusta tulee jumalallisen ihmeen lähde, kirjaimellisesti. Bergmanin filmografiassa Karinin sammunut valo onkin kuin jyrkkien kontrastien sävyttämä esiaste ohjaajan kieltäytymisestä, jonka hän muutaman kuukauden kuluttua puki mentaalisesti sairaan naisen ylle eristäytyneellä saarella (Kuin kuvastimessa). Tällöin Jumalan puhe oli jo hulluutta, pimeässä näkyviä selvittämättömän seinäpaperin käsittämättömiä kuvia.

*****
© Jari Mustonen, julkaistu: 12.11.2004
keskiarvo
toimitus
4.40/5.00 (5)
 JSTPJMJM*MM
  5.0 4.5 5.0 5.0 2.5
keskiarvo
lukijat i
4.15/5.00 (23)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  30 (40)
75%
Jungfrukällan (1960)  Jungfrukällan (1960)The Virgin Spring