Caroline Munro

Zardoz (1974)


Zardoz #1 Zardoz #2

Genre

IMDb

Huom. jaarittelevassa arvostelussa pureudutaan koko elokuvan juonikuvioon.

Zardoz! Sehän on se vanha kulttileffa missä sillä Connerylla on se hassu asu! Ja sitten siinä on kaikkea pöhköä! Öh, niinpä. Se on myös 70-luvun parhaita elokuvia sekä yksi idearikkaimmista tieteistarinoista kautta aikojen. Älyllisen science fictionin etsintä on aina ollut vaikeusluokaltaan samaan suuntaan sijoittuvaa kuin älyllisen elämän etsintä avaruudesta. No, ei ehkä aivan... mutta pointti lienee selvä. Pulpahtavien avaruusseikkailujen höpsönä temmellyskenttänä nähty genre eli 60-70-luvulla vahvasti kirjallisuuden puolella, mutta kunnon elokuvia ilmestyi pitkin ja hartain väliajoin. Kärjistäen: 60-luvulla saatiin nähdä Stanley Kubrickin nerokas tulevaisuusvisio 2001: A Space Odyssey ja 1970 ilmestyi George Lucasin esikoispitkä, kulutusyhteiskuntaa kylmäävän tehokkaasti ruoskiva dystooppinen THX 1138. Sen jälkeen Lucasista on tosin tullut älykkäälle sci-fille sitä mitä David Eddings on fantasiakirjallisuudelle. 1974 ilmestyneelle Zardozille oli siis tilausta, mutta sen räikeät puitteet estivät (ja estävät yhä) suurinta osaa katsojia ottamasta käsikirjoittaja-tuottaja-ohjaaja John Boormanin tarjoilemia ajatuksia vakavissaan. Täysin turhaan, sillä vaikka elokuvaa on paikoitellen mahdotonta katsoa nauramatta, vaatii se keskittymistä - eikä älykkäitä ajatuksia ole mikään pakko kietoa haudanharmaisiin kulisseihin ja julistavaan vakavuuteen. Osoittaa mielikuvituksen köyhyyttä, mikäli ei kykene katsomaan muuta kuin omalta takapihalta helposti tunnistettaviin lavasteisiin sijoittuvaa elokuvaa.

Zardoz [1]
Zardoz [2]

Ennen elokuvan varsinaista alkua nähdään mustassa tyhjyydessä Arthur Fraynin eli elokuvan nimihenkilön Zardozin (Niall Buggy) leijuva pää, joka kertoo kaiken seuraavan olevan pelkkää kuvitelmaa, mutta varoittaa myös että näin voi joskus käydäkin. Katsojalle siis kerrotaan heti aluksi, että kyseessä on varoittava esimerkki. Sitten:

Vuosi on 2293. Maailma on tuhoutunut kasaksi raunioita ja mutaa. Repaleisissa asusteissa mönkiviä ihmisrodun jäänteitä hallitsee joukko Tuhoajiksi kutsuttuja puna-asuisia ratsumiehiä, jotka puolestaan palvovat Zardoziksi itsensä nimennyttä lentävää jättimäistä kivipäätä. Pää vaatii palvontaa sekä viljaa, ja jakaa vastineeksi aseita julistaen samalla dogmia "penis paha, ase hyvä". Yksi Tuhoajista, Zed (Sean Connery), piiloutuu viljan alle pään sisään. Sen lentäessä ilman halki hän löytää sisältä katsojille jo esittäytyneen Arthur Fraynin ja ampuu tämän kuoliaaksi. Pää laskeutuu ja Zed löytää itsensä vehreästä maalaisidylliparatiisista, jota värikkäisiin vaatteisiin pukeutuneet ihmiset hallitsevat. Tämä joukko osoittautuu aikaa sitten itsensä kuolemattomiksi kehittäneeksi maailman eliitiksi, joka on sulkeutunut pyörteiksi kutsumiinsa suojiin tuhotun Maa-planeetan raunioiden keskelle. Ikuisesti pakosta elävät telepaatit ovat kehittyneet tunteiden ja unentarpeen tuolle puolen, ja nyt käyttävät Tuhoajia hyväkseen saadakseen tarpeeksi viljaa elättämään seniilit yksilönsä (koska kuolemaa ei ole, rangaistuksena käytetään keinotekoista vanhentamista, joka johtaa ikuisuuteen raihnaana höperönä). Väkivaltainen kuolemakin vie vain uudelleensyntymään kaikkea valvovan Ikuisen Tabernaakkelin kautta. Zed on heille pelkkä muinaismuisto, eri lajia oleva eläin joka sopii ensin tutkittavaksi ja sitten tapettavaksi. Zed kuitenkin on niin eloisa, että hän herättää enemmistön jo kuolleeksi luullun mielenkiinnon ja saa jäädä henkiin. Hän kuitenkin osoittautuu mahdottomaksi kontrolloida ja niinpä tuhon siemen on kylvetty lasittuneeseen paratiisiin.

Zardoz [3]
Zardoz [4]

Elokuvan vahvuus on sen näennäisessä käsittämättömyydessä, joka kuitenkin kuoriutuu kerros kerrokselta hyvin jäsennellyksi ja syviä älyllisen elämän peruskysymyksiä pohtivaksi, useita katselukertoja vaativaksi kokonaisuudeksi. Kun jo heti alussa kysytään katsojaa miettimään elokuvan ohella omasta elämästäänkin kuka loi kenet ja mihin tarkoitukseen, ei korkealentoisuudelta voi välttyä. Zardozin perusasetelma alempiaan hallitsevasta ihmisrodusta (joka on kuitenkin kyvytön selviämään ilman heitä) on tuttu jo H.G. Wellsin Aikakone-romaanista, jonka esittämässä tulevaisuudessa kuolemattomat eloit sortavat maan alla asuvia morlokkeja. Zardoz on siis tarina morlokin näkökulmasta. Zedin aiempi elämä on huolellisesti hallittua kaaosta, hänet on kasvatettu ainoastaan tappamaan keinotodellisuudessa jonka rajoista hän ei ole tietoinen. Elokuvan loppupuolella Zedin itse tukahduttamista muistoista paljastuu, että Arthur Frayn kuitenkin romahduttaa luomansa tasapainon tahallisesti tuomalla muuttujan Zedin elämän yhtälöön. Ensin hän salaperäisesti kutsuu Zedin eroon joukostaan, sitten opettaa tämän lukemaan. Muutosta on kuitenkin mahdotonta tehdä tuhoamatta, joten Fraynin on paljastettava Zedille Zardozin syntyperä, Frank Baumin Wizard of Oz -kirja. Sen lopussa kaikkivoipa taikuri paljastuu vain heikoksi mieheksi mahtipontisen verhon takana. Ikuisuuteen kyllästynyt Frayn paljastaa Zardozin itsekseen ja murskaa Zedin illuusion maailman ymmärtämisestä, mikä saa aikaan sekä totuuden- että kostonjanon. Lentävä pää vie Zedin kuitenkin vain toiseen keinotodellisuuteen, jonka omalla tavallaan yhtä kyvyttömien asukkaiden on nähtävä itse rakentamansa verhon tuolle puolen.

Pyörteiden asukkaat elävät ikuisessa harmoniassa. Rakennettuaan Tabernaakkelinsa he pyytävät tätä ensimmäisenä toimenaan pyyhkimään luojiensa mielistä tiedon sen hävittämisestä. Tasapaino ei kuitenkaan johda kehitykseen, eikä kuolemattomuus onneen. Ilman ärsykkeitä ei tule reaktioita ja ilman reaktioita ei tapahdu mitään. Valtaapitävien hallussa oleva kirjaimellisesti kaikki tieto maailmassa on vailla mitään tarkoitusta jos sitä ei sovelleta mihinkään. "Eloit" luulevat voivansa tutkia "morlokkiaan" ja sitten vain jatkaa stagnaattista elämäänsä. Mitään ei kuitenkaan voi tutkia muuttamatta sitä - tai itseään. Zed herättää pelkällä läsnäolollaan passiivisiksi taantuneet epäinhimilliset nuket, jotka ovat kykynsä kuolla lisäksi kadottaneet kykynsä elää. He näkevät Zedin pelkkänä hirviönä, mutta hän on kehittynyt heidän yläpuolelleen ja on valmis muuttamaan tilanteen saadakseen selville totuuden ja kostonsa siitä, mitä hänelle on tehty. Zedistä muodostuu eräänlainen messiashahmo, ja kuten myyteissä sankarin kuuluu, hänen on tapettava isänsä eli jumalansa aikuistuakseen. Herättämällä ihmiset henkiin Zed tuo heille takaisin yhden ihmisen kehitykseen johtavan perusasian, mielenkiinnon. Sekä seksuaalisuuden ja kuoleman. Ampiaispesän tökkiminen ei johda välttämättä mihinkään hyvään, mutta se on vain tehtävä saadakseen selville mitä siitä tapahtuu. Vastuu teosta onkin sitten ketjun seuraava lenkki.

Zardoz [5]
Zardoz [6]

Boormanin mukaan itsensä luomakunnan kruunuksi kohottanut ihminen tekee ison virheen kehittäessään pelkkää teknologiaa ja unohtaessaan kehittää itseään ja nähdä mitä tekee ympäröivälle maailmalle muuttaessaan sitä. Muutostilan on oltava jatkuva itsestäänselvyys, jota on kuitenkin järjellä ymmärrettävä. Avainsana Zardozissa on ymmärtäminen, jota Boormanin usein käyttämät peilit korostavat. Peili heijastaa kaiken. Ihmisen on oltava empaattinen ja kohdattava itsensä näkemällä oman minuutensa ja ainutlaatuisuutensa kaikissa muissa. Hyväksyttävä näkemänsä ja siten rakastettava sitä. Zardozissa Boorman käsittelee hetkittäin samoja ajatuksia liian tiedon vaarallisuudesta, joita hän myöhemmässä ohjauksessaan Excalibur (1980) sivuaa, onpa elokuvissa jopa yksi sama dialoginpätkäkin. "Liika" tieto voi polttaa, mutta sen liekki on puhdistava jos pystyy käsittelemään ja ymmärtämään oppimansa. Ja sitten soveltamaan sitä. Kuolema on lahja, koska se antaa rajalliselle ajallemme elävinä olentoina kehyksen, se on viimeinen muutos (esim. kristillisestä näkökulmasta Taivaassa ei enää muututa, ja sellaisen ikuisuuden tavoittelusta Boorman juuri varoittaa) jonka itse kukin on kohdattava. Näin ollen "elämän tarkoitus" olisi ainoastaan elää. Elää, kasvaa, muuttua, luoda, rakastaa ja kuolla; ja jättää näin oma kädenjälkeensä maailmaan joka jatkaa yhä omaa muuttumistaan. Tämän kaiken kristallisoi Zardozin viimeinen ja hieno kohtaus, jossa Connery ja kuolematonta Consuellaa esittävä Charlotte Rampling vanhenevat asteittain kunnes haihtuvat kokonaan.

Elokuvan dvd-julkaisun kommenttiraidalla Boorman välillä itsekin naureskelee kaikkialle pursuavia ideoita täynnä vilisevälle visioinnilleen, huomauttaen muutamaan kertaan että elokuva saattoi ehkä olla hieman liiankin kunnianhimoinen. Sitä se kyllä on, mutta kaikesta elokuvassa näkyy Boormanin oma intohimo ajatella, kyseenalaistaa ja ymmärtää. Kaikkien ideoidensa lisäksi Zardoz on usein visuaalisestikin huima, etenkin kohtaus jossa kuolemattomat heijastavat tietonsa Conneryn keholle muuten mustassa tilassa on upea. Aiemmin mainittujen peilipintojen käyttö on myös onnistunutta, kuten valmistumisajalle tyypillisen futuristiset vaatteet ja lavasteet. Kaikki ulkoinen kuitenkin tukee teoksen sisältöä, jopa näyttäessään umpipöhköltä kuten päätähti Sean Connery vaippaunivormussaan.

Zardoz [7]
Zardoz [8]

Connery itse on avoimesti myöntänyt, ettei ymmärtänyt Boormanin käsikirjoituksesta tuon taivaallista mutta lähti silti mukaan projektiin. Ei ole vaikea ymmärtää miksi, sillä ainakin tämä kirjoittaja pystyy helposti kuvittelemaan ajatuksen ainoana tosimiehenä olosta keskellä tulevaisuuden androgyyniä hippikommuunia vedonneen entiseen Bondiin suunnattomasti. Rehevää rintakarvoitustaan auliisti räikeän punaisessa vaippa-asussaan esittelevä Connery raivaa silmät palaen tiensä läpi elokuvan ja hallitsee vaivattomasti kohtauksistaan. Ennen kaikkea hän on kuitenkin koko ajan uskottava muutoksen rankkana ja pysäyttämättömänä voimana.

Zardozissa on enemmän ideoita ja se herättää enemmän kysymyksiä kuin tusina muuta elokuvaa yhteensä. Niiden esittäminen omassa sisäisessä maailmassaan täysin uskottavassa ja johdonmukaisessa tieteisvisiossa nostattaa pohdinnat arkitasolta elämää suuremmiksi ikuisiksi asioiksi, millaisia ne ovatkin. Keitä me olemme, mistä me tulemme, ja kuka meitä hallitsee? Ja jos siihen voi vaikuttaa, miten käy? Elokuva näyttää vertauskuvallisesti miten itselleen rakentamistaan, tai olosuhteiden pakosta sellaisiin ajautumistaan ansoista voi paeta. Vastuu omasta elämästä on viime kädessä jokaisella itsellään. Sitä paitsi elokuva kuin elokuva on näkemisen arvoinen, jos se sisältää kohtauksen Sean Connerysta morsiuspuvussa.

****½
© Ilja Rautsi, julkaistu: 9.12.2004
keskiarvo
toimitus
3.77/5.00 (11)
 JSSMJLTPJMJM*IRMHMMEMPI
  4.0 3.5 3.0 3.5 4.5 4.0 4.5 3.5 3.0 4.5 3.5
keskiarvo
lukijat i
3.82/5.00 (22)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  32 (61)
52%
Zardoz (1974)  Zardoz (1974)