Caroline Munro

Il grande silenzio (1968) :: The Great Silence

Suuri hiljaisuus

aka The Big Silence; Le grand silence

Il grande silenzio #1 Il grande silenzio #2
IMDb

Sergio Corbucci (1927-1990) aloitti uransa niin monen muun Italiasta ja muualtakin Euroopasta tulleen ohjaajan tavoin kriittikkona ja elokuvasta kirjoittajana. 1950-luvulla hän alkoi toimia myös apulaisohjaajana, josta tie omien käsikirjoitusten ja pitkien ohjausten pariin alkoi aueta. Hän ohjasi paljon lännenelokuvia, ja melkoisen perusteltua onkin pitää Corbuccia yhtenä tärkeimmistä spaghetti-westernin ohjaajista esimerkiksi Sergio Leonen ja Sergio Solliman rinnalla. Corbucci siirtyi myös komedian pariin myöhemmällä urallaan ja ansioitui myös kyseisen, lännenelokuviakin sävyttäneen, kevyemmän lajityypin parissa. Corbuccin kulttimaineinen rämäpäinen western Django (1966) valmistui välittömästi Leonen dollaritrilogian perään monen muun Leonen seuraajan tavoin, ja kyseinen elokuva sekä hieman myöhäisempi Compañeros (1970) osoittavatkin hyvinä esimerkkeinä Corbuccin mieltymyksen huumoriin, enemmän tai vähemmän absurdiin sellaiseen. Vuonna 1968 oli kuitenkin vuorossa western, joka tulisi hylkäämään kaikki kyseisen lajityypin komedialliset ja keveät elementit ja potentiaalin, ja onhan ohjaaja eräässä 1970-luvun alkupuolen haastattelussaan myöntänytkin vastustavansa onnellisia loppuja, vaikka se ei aina hänen muusta tuotannosta näykään. Tämä itsessään ei riitä vielä kovinkaan pitkälle, onneton ja itsetarkoituksellisesti säväyttävä lopetus voi olla vain halpa ja nihilistinen keino välittää esimerkiksi omaa pahaa oloaan maailmalle elokuvansa kautta, vailla pienimpiäkään hiutaleita minkään uudenlaisen, kenties parantavan asian rakentamiseen ja esittämiseen. Toisaalta myös western lajityyppinä on hyvinkin potentiaalinen myyttisten ja kuolemattomien sankarihahmojen esittämiseen, mikä on siis käytännössä yhtä kuin onnellinen loppu, joten Corbuccille tarjoutui oiva tilaisuus rikkoa tätä tottumusta.

Il grande silenzio [9]
Il grande silenzio [10]

Il grande silenzio sijoittuu 1800-luvun viimeisille hetkille Utahin lumisille vuoristoille, joissa vallitsee irvokkaaksi kasvanut ihmisjahti ja vielä lain ja auktoriteettien hyväksymänä. Pienen Snow Hill -vuoristokylän rauhasta vastaava henkilö saattaa omien etujensa mukaisesti palkata tehokkaita ja rahanahneita palkkamurhaajia veritekoon, jota kukaan ei ikinä tulisi tutkimaan tai kyseenalaistamaan jo ainaisesti elämää tarpeeksi vaikeuttavan talven ja lumimassojen takia. Palkkamurhasta ja ihmisjahdista on kehittynyt kannattava elämäntapa, jolla myös elokuvan tehokkain alan ammattilainen Loco (mestarillinen Klaus Kinski) elättää itsensä ja turvaa tulevaisuuttaan. Läheisellä kaupungilla kuitenkin alkaa näennäinen sivistys nostaa mielenkiintoaan myös pienimmille syrjäseuduille, ja elokuvan päähenkilöiden tietämättä virkamiehet, kuvernöörit ja lakia edustavat tahot miettivät kuumeisesti keinoa yksinkertaisesti tappamisen lopettamiseen. Mykkä Silenzio (Jean-Louis Trintignant) on lapsuudestaan juontavan erittäin väkivaltaisen henkisen ja fyysisen trauman vanki, mutta myös seudun kavahdetuin aseenkäyttäjä; mies joka ei koskaan vedä asettaan ensin ja joka surmaamisen sijasta ampuu vastustajiltaan peukalot poikki, jotta he eivät enää ikinä kykenisi käsittelemään asetta. Väkivaltaan alituisesti turvautuvat tahot ovat potentiaalisia unohtamaan sen jälkeiset seuraukset, ja näistä aineksista elokuvan selkeä ja turhat hahmot pois jättävä, mutta sitäkin rikkaampi ja moniulotteisempi tarina syntyy. Elokuvan visuaalinen ilme kaikessa äärettömässä valkeudessaan toimii uhkaavasti mietteliäänä ja odottavana hautausmaana odottaen sitä, joka seuraavaksi tekee peruuttamattoman virheensä, monen muun ja aikaisemman tavoin.

Il grande silenzio [11]
Il grande silenzio [12]

Il grande silenzio on monista muista westerneistä poiketen väkivaltainen elokuva väkivallasta, ja tapahtumien kammottavin aines onkin (siis) henkistä laatua, loisteliaasti kirjoitettujen hahmojen ja heidän valintojensa kautta esitettynä. Käsikirjoitus - jonka Corbuccin kanssa toteuttivat Mario Amendola, Vittoriano Petrilli sekä ohjaajan veli Bruno Corbucci - on karsinut pois kaiken turhan niin hahmoista kuin dialogistakin, ja asetelma lopullisesti vanhenevasta, villin luonnon moraalia eläneestä maasta on samalla tavalla yksinkertaisesti uskottava ja todenmukainen kuin esimerkiksi samalla väkevyydellä väkivaltaa käsittelevässä, vanhan Lännen viime hetkille sijoittuvassa Sam Peckinpahin elokuvassa The Wild Bunch (1969). Niin sanottu sivistys on saanut ihmisten silmiä auki, mutta toisaalta sekään ei ikinä kykene poistamaan kaikkea sen itsensä suojissa tehtävää ja hyväksyttävää itsekästä laskelmointia ja mahdollisesti entistäkin jatkuvampaa ja laajempaa väkivaltaa. Elokuvan hyväntahtoinen mutta lahjomaton sheriffi Burnett (Frank Wolff, jonka tosielämän itsemurha pian elokuvan valmistumisen jälkeen lisää elokuvan kokemisen iskuvoimaa tahattoman ei-toivotulla tavalla) toimiikin tämän ironisena vertauskuvana yhdessä elokuvan harvoista mustasti humoristisista kohtauksista. Tässä kohtauksessa hän huuruisen hevosvaunun sisällä herää unestaan, vain huomatakseen irvokkaasti ikkunaa vasten vaunujen katolle köyden varassa raahattavan ihmisruhon ja sen jäätyneet kasvot ikkunaa vasten. Tässä kuvassa kiteytyy lähestyvän sivistyksen ja auktoriteettien - joihin sheriffi olennaisesti lukeutuu - kykenemättömyys poistaa todellista potentiaalia ihmisluonnossa ja yhteiskunnassa. Elokuvan palkkamurhaajat ja heidän tehokkain edustajansa Loco tekevät ihmismetsästystä vain työnään, koska raa'assa luonnossa on kerättävä varoja mukavaa vanhuutta ajatellen, kuitenkin siten että tuo vanhuus jää juuri samasta syystä usein kokonaan elämättä. Loco ei tunne hetkeäkään toimivansa "väärin" tai "epäinhimillisesti", onhan hänellä myös kylän viranomaisten antama myönnytys ja rahallinen motiivi kaikille teoilleen, jotka loppua kohden yltyvät jo järjettömiin mittasuhteisiin.

Il grande silenzio [13]
Il grande silenzio [14]

Päähenkilö Silenzio kuuluu elokuvahistorian säväyttävimpiin ja muistettavimpiin kuoleman ja melankolian ruumiillistumiin. Trintignantin koko suoritus tässä roolissa on upea, ja jokainen kohtaus jossa hän on läsnä kertoo jo sanattomasti olennaisen koko väkivaltateemasta ja päättymättömästä kierteestä. Luonnollisesti Silenzion hahmo muuttuu entistäkin voimakkaammaksi ja suorastaan fyysistä surua ja alakuloisuutta henkiväksi hahmoksi, kun selviävät tapahtumat hänen lapsuudessaan. Tässä on myös viimeistään selkeä yhtymäkohta englantilaisen Philip Ridleyn elokuvaan The Reflecting Skin (1990), joka jo äärettömien kullanhohtoisten viljapeltojensa visuaaliselta ilmeeltään muistuttaa hyvin paljon Corbuccin teosta. Ridleyn elokuvassa ajoittain painajaisunta muistuttavissa tapahtumissa kaikki väkivallan ilmentymät niin laajassa kuin yksilönkin mittakaavassa nähdään nimenomaan lapsen kautta, eikä elokuvien loppuratkaisuissakaan ole paljon eroa sen suhteen, miten tapahtumat loogisesti tulevat päättymään. Trintignantin kyky välittää kaikki oleellinen ihmisen tunnekirjosta vain kasvojensa ja silmiensä välityksellä vailla ainuttakaan lausuttua sanaa on merkki ranskalaisnäyttelijän ja Corbuccin yhdessä tavoittamasta näkemyksestä ja käsityksestä siitä mistä ihminen henkisiltä ominaisuuksiltaan koostuu. Pysäyttävimpiin kohtauksiin lukeutuu Silenzion hetkellinen paluu siihen puoleensa, jona hän eli ennen lapsuutensa väkivaltaista käännettä: rakkaus ja tietoisuus lähellä olevasta ihmisestä. Miehensä murhaamisesta kostoa Locolle janoava tummaihoinen ja nuori Pauline (Vonetta McGee) saakin huomata elokuvan loppupuolella luopuneensa koko kostotavoitteestaan, kun hän rakastuu Silenzioon. Lisäksi tämä kaikki on tapahtunut sisäisesti lähes Paulinen itsensä huomaamatta. Tämä loppujakso on intensiiviydeltään ja hiljaiselta mietteliäisyydeltään uskomaton voimannäyte esittää ja kiteyttää oleellinen ihmisestä ja ihmisyydestä. Loppuratkaisun täydellinen ja mykistävä synkkyys puolestaan palauttaa mieleen sen hienon hahmojensa alustuksen ja perustellun ajautumisen päätepisteeseensä, millä Corbucci voi oikeuttaa itse lopun, vaikka se myös niin perusteellisen toivottomuuden saavuttaa.

Il grande silenzio [15]
Il grande silenzio [16]

Yksi elokuvan väkivalta/kostoteeman tärkeimmistä ja myöskin melkein painajaismaisesti tunkeutuvista kohtauksista on hyvin yksinkertainen, ja se jälleen toimii loisteliaasti hallitun ja minimaaliseksi hillityn komiikan avulla. Silenzio saapuu majataloon, jossa Loco juo viskiä ja pelaa korttia muiden kanssa. Silenzion härnätessä Locoa heittämällä palavan tulitikun ja savukkeen hänen juomalasiinsa kiteytyy jälleen olematon ero henkisen ja fyysisen väkivallan välillä: ase ei tapa vaan käsi ja mieli jotka sitä kannattelevat. Loco ei kuitenkaan ole niin altis viekoittelevalle tilanteelle yrittää ampua nopea Silenzio kuoliaaksi, joten hänen valttinsa on nimenomaan henkinen voimakkuus, harkinta ja itsehillintä. Tässä kohtauksessa viimeistään Silenzion hahmo muuttuu elokuvan myyttiseksi ruumiillistumaksi kuolemasta, majataloon saapuva mustiin ja synkkiin vaatteisiin pukeutunut sanaton mies on se kuolema, joka Locoakin seuraa niin pitkään kuin hän jatkaa palkkamurhaamistaan ja aseensa esiin vetämistä. Corbuccin kyky kehittää näitä kohtauksia on virtuoosimainen ja kaikkein tärkeintä lieneekin maltillisuus niin hahmojen teoissa kuin sanoissakin, jotta mikään ei tuntuisi etäiseltä, epäuskottavalta tai huvittavalta, kuten usein lännenelokuvissa äärimmäisten hahmojen kohdatessa. Vuoristoilla vaeltelevat, henkeään suojelevat ja aavemaisesti vähäpuheiset "lainsuojattomat" ovat kuin hiljaa sisällään jonkin alkuperäisen virheensä viisastamia, siis tietoisia loputtomasta tarpeestaan paeta ja vastata teoistaan. On vaikeaa mutta korvaamattoman miellyttävää pohtia tosiasiaa, että hyvinkin kaupallisen lajityypin ja sen ollessa vielä tuotteliaimmillaan syntyi näinkin massasta eroava teos. Moni kostoteeman kannalta hyvin mielenkiintoisia asetelmia kirjoittanut western on lopulta sortunut vain potentiaaliinsa nähden yksipuoliseen ratkaisuun siitä mihin tapahtumat sekä hahmot kehittyvät ja päätyvät. Näkemistäni lähiten Corbuccin elokuvan asetelmaa muistuttaakin Dario Argenton osittain käsikirjoittama ja Robert Hosseinin ohjaama Une corde, un colt (1969), joka tuhlaa mielestäni potentiaalinsa ja hahmonsa yksipuoliseen loppuratkaisuun loistavasta alkuasetelmastaan sekä hiljaisuutta ja symboliikkaa hyödyntävästä kerronnastaan huolimatta, ja myös tässä elokuvassa oleellisena (mutta kehittymättömänä) hahmona esiintyy nuori, hyvitystä miehensä murhalle vaativa mustiin pukeutuva nainen (Michéle Mercier).

Il grande silenzio [17]
Il grande silenzio [18]

Corbuccin elokuvan kuvauksesta vastasi laajan määrän muun muassa Tinto Brassin elokuvia kuvannut Silvano Ippoliti, jonka työskentely saa elokuvan lumisen hautausmaavuoriston ja jokaisen taivaalta laskeutuvan puolueettoman lumihiutaleen sykkimään tunnelmaa ja surua, joka elokuvan hahmoja seuraa tai tulee seuraamaan. Ennio Morricone toimi säveltäjänä myös Corbuccin mestariteoksessa, sekä tietenkin lukuisissa muissa italialaisissa lännenelokuvissa ja muissa lajityypeissä tähänkin päivään saakka. Morriconen sävellys ja musiikki Il grande silenzioon henkii ja tihkuu käsittämättömällä haikeudella säveltäjän sydänverta, joka mainitun lumiympäristön ja voimakkaiden henkilöhahmojen (ja heidän kasvojensa) kanssa luo sen, mikä nostaa elokuvan niin ainutlaatuiseksi massasta. Myös Leonen elokuvien musiikilliset teemat ovat ajoittain surumielisiä ja haikeita, mutta synkän melankolisen ja unimaisen haikeuden taso Il grande silenzion musiikissa on tavoittamaton. Mainitussa elokuvassa The Reflecting Skin on myös hyvin olennaisena visuaalisen ilmeen lisäksi Nick Bicât'n surumielinen musiikki, joka tunkeutuu kuvien kanssa väkisin katsojan selkäytimeen läpi elokuvan. Corbuccin elokuva on hiljainen, äärimmäisen voimakas ajatelma ihmisestä, joka tiedostamattaan petaa itselleen onnettoman ja usein hyvin pikaisen lopun siinä vaiheessa, kun hän lähtee toteuttamaan kostoaan tai muuten seuraa sokeasti väkivaltaimpulssiaan. Vaikeaan ja ajattomaan aiheeseen Corbucci ei yritä esittää vastauksia tai liian optimistisia parannuskeinoja niin yksilön kuin massankaan tasolla, mutta yhdeksi lähtökohdaksi hän nostaa sen sisäistämisen, että "sivistyneisyys" on vain astetta "esteettisempi" ja kasvottomampi tapa jatkaa väkivallan - sekä sitä ennen vallineen että sen jälkeen seuraavan surun - lopputonta kulkua ja levinneisyyttä.

*****
© Juho Malanin, julkaistu: 13.12.2004
keskiarvo
toimitus
4.46/5.00 (13)
 JSSMJLTPJMKKJM*MHMEMMMK*EMPI
  5.0 4.5 4.0 4.5 4.5 5.0 5.0 4.5 4.5 4.5 4.5 3.5 4.0
keskiarvo
lukijat i
4.59/5.00 (47)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  105 (126)
83%
Il grande silenzio (1968)  Il grande silenzio (1968)Suuri hiljaisuus