Caroline Munro

Der Todesking (1990) :: The Death King

aka El rey de la muerte

Der Todesking #1 Der Todesking #2
IMDb

Saksasta on tullut elokuvamaailmalle ja sen edistämiselle muitakin tekijöitä kuin esimerkiksi Friedrich W. Murnau tai Wim Wenders. Näistä uljaista nimistä huolimatta ja suureksi onneksi tällä ei myöskään tarkoiteta Saksan amatööritekijöitä kuten Andreas Schnaas ja Violent Shit -veritrilogia.

Jörg Buttgereit (s. 1963) on syvällä valtavirran ulkopuolella työskennellyt, pitkälti itseoppinut saksalainen ohjaaja/käsikirjoittaja, joka maalasi vuonna 1987 synkkääkin synkempiä visioita ihmisen ja luonnon suhteesta hätkähdyttävällä elokuvallaan Nekromantik. Musiikistaan ja kuvauksestaan alkaen elokuva on kiehtovan tunnelmallinen, ja luotaantyöntävän mätäisen ja matoisen pinnan alla sykkii paljon muuta kuin vain äärimmäinen elokuva nekrofiliasta.

Buttgereitin lähestymistapa teemoihinsa on siis astetta totuttua haastavampi, mutta niin ovat elokuvatkin ainutlaatuisia ja jäljittelemättömiä. Eksploitaation ja siis itsetarkoituksellisenkaan käyttäminen ei aina ole täysin kaukana Nekromantikissa, etenkin sen heikossa jatko-osassa Nekromantik 2 (1991) tai vuoden 1993 ahdistavassa elokuvassa Schramm, joka sijoittuu kuolemaa tekevän sarjamurhaajan viimeisille elintunneille henkisen ja fyysisen raadollisuuden, muistojen sekä toivottomuuden keskelle, mutta onneksi kantavaksi voimaksi elokuvissa kehittyy aina jokin kunnianhimoisempi kuin vain rosoinen ja kammottava pinta.

Der Todesking [1]
Der Todesking [2]

Buttgereitin toinen pitkä elokuva Der Todesking (1989) on hyvä esimerkki yllä mainitusta. Tähänastisista elokuvista kokeilevin elokuva on konventionaalisen kerronnan hylkäävä hiljainen ja haikeamielinen runoelma itsemurhasta ja kuolemasta. Elokuva hyödyntää hienosti eeppistä episodimuotoaan, joka ei edellytä päähenkilöitä, draamallista juonijatkumoa tai juonta yleensäkään, vaan joka toimii vapaan assosiaation tavoin sarjana (episodeina) toisiinsa korkeintaan hyvin löyhästi sidoksissa olevia kohtauksia, jotka kaikki tukevat elokuvan pääteemaa.

Buttgereit esittää viikon kaikki seitsemän päivää alkaen maanantaista, päättyen sunnuntaihin, ja päivien siirtymiä rytmitetään aavemaisella kuvalla mustassa tyhjyydessä mätänevästä ja hajoavasta ihmisruumiista. Jälkimmäinen on ilahduttava kunnianosoitus ja yhtymäkohta läheisesti samaa aihetta, mutta myös laajemmassa mittakaavassa käsittelevään englantilaisen Peter Greenawayn mestariteokseen A Zed & Two Noughts (1985), joka on värielokuvan visuaalisesti maagisimpia saavutuksia. Buttgereitin ja tutun käsikirjoittaja Franz Rodenkirchenin huolella rakentamat, lähes sanattomat episodit ja teeman käsittely saattavat katsojan uudesta näkökulmasta tähän ajattomaan ja monen elokuvahistorian merkittävän tekijän käsittelemään aiheeseen, kuolema.

Der Todesking onnistuu tässä haastavasta muodostaan huolimatta. Jokainen elokuvan seitsemästä episodista on tarkoituksenmukaisesti ja siitä syystä myös hyvin neorealistisesti (luonnon)valaistu, mikä entisestään syventää katsojaa todelliseen ja jokapäiväiseen "arkeen" ja tosiasiaan, joka elokuvan käsittelyssä on. Keskiviikko-episodin rohkea filmimateriaalin manipulointi toimiikin armottomana etäännyttäjänä kokemastamme elokuvan maailmasta ja muistuttajana siitä, että mitä me eläytyen katsomme, ei olekaan vain fiktiota ja jotain vierasta, sivuutettavaa. Sekä ulko- että sisäkohtaukset ovat rajauksiltaan ja kameranliikkeiltään hyvin mielenkiintoisia, tarkoituksenmukaisesti yksinkertaisia tai esimerkiksi synkällä sinisellä sateeksi maalattuja odotuksia lähestyvää kohtaan. Episodien ollessa pitkälti sanattomia - dialogia on mutta hyvin hillitysti - on ohjaaja päässyt kiinnittämään entistä oleellisemmin huomiota ruumiineleisiin, kasvoihin, silmiin ja tilanteiden rakentamiseen.

Episodien lyhyet tarinat esittävät kaikki kuolemaa, joka saavutetaan itsemurhan kautta. Toisille hahmoille tämä kuolema on selkeä epätoivoinen pakotie, toisille vaarallisessa mielentilassa tehty äkillinen mutta peruuttamaton valinta, toisille väkivaltaisen teon aiheuttama odotettava ja tiedostettu seuraus, kuten loppupuolen upeasti näkökulmakuvauksella toteutettu jakso konsertissa, jossa sovellettuun steadycam-valjaaseen ja käsiaseeseen pukeutunut nainen astuu saliin ampuen selittämättömästi hengiltä niin monta kuin ehtii. Tämä ja tiistainen loisteliaasti television kautta paljastuva jakso ovat myös osa tärkeitä teemoja, joita Buttgereit käsittelee tarkemmin Nekromantikissa: ihmisen primitiivinen mielenkiinto ja viehtymys väkivallan seuraamiseen ja tarkkailemiseen, yksinkertaisesti ruudun tai kankaan edessä, turvallisesti. Buttgereitin itseironia yltää jopa muutaman konkreettisen Nekromantik-viittauksen viljelemiseen episodeissa, joten ohjaajan vilpittömyys teemaa kohtaan on kunnioitettavaa.

Der Todesking [3]
Der Todesking [4]

Elokuvan ratkaisu hylätä draamalliset tottumukset päähenkilöistä ja juonesta toimii parhaiten kohtauksissa, joissa on vain yksi ihminen, koska silloin katsoja ehtii parhaiten ja ahdistavimmin tunkeutumaan suurta tuskaa kärsivän henkilön sisälle - tuntemaan jotain mikä onkin oleellisinta kaikessa taiteessa. Lapsuuttaan muisteleva, tuntemaansa ja vuosikausia jatkuneeseen tuskaansa pientä helpotusta ja nautintoa suklaarasiasta saava nainen on säväyttävää kuvausta Buttgereitilta, joka näissä kohtauksissa viimeistään paljastaa kykynsä ohjata näyttelijöitään voimakkaisiin suorituksiin. Näissä kohtauksissa Der Todesking onnistuu vaikeassa tavoitteessaan, ja elokuvan rikkonaiseen maailmaan eläytynyt katsoja parhaimmillaan tuntee jotain samaa kuin kuolemaansa odottava ja toivova ihminen.

Vastaavalla tavalla hätkähdyttävä on kohtaus torstai-päivänä, jolloin kamera upeasti ja mietteliään rauhallisesti ajaa korkean ja massiivisen, valtatien ylittävän sillan yllä, tyhjän päällä. Samanaikaisesti kuvaan ilmestyy yksitellen ihmisten nimiä, ikiä ja vihjauksia kaikista niistä, jotka ovat tuolta sillalta hyppäämällä toteuttaneet itsemurhan. Kaukana alhaalla odottava ajotie sekä kuva-alan halki siellä ajavat autot ovat kasvottomuudessaan kuin se yksinäisyys, jonka vallassa sillan päällä elämänsä viimeiset hetket viettänyt on kokenut. Etenkin tämä siltakohtaus on myös hyvin lähellä Greenawayn pitkiä, hitaan taianomaisia kamera-ajoja niin elokuvan A Zed & Two Noughts tohtoriveljesten laboratoriossa kuin esimerkiksi elokuvan The Cook, The Thief, His Wife & Her Lover (1989) vastaavia suuren ravintolan syrjähalleilla.

Der Todesking [5]
Der Todesking [6]

Muidenkin elokuviensa tavoin Buttgereit luottaa myös Der Todeskingissa musiikin ja äänen voimaan, joka liikkuvan kuvan kanssa voi todistetusti olla valtava. Säveltäjinä toimineet Daktari Lorenz, Hermann Kopp ja John Boy Walton toteuttivat musiikit myös kumpaankin Nekromantik-elokuvaan. Greenawaylle ajattomuutta sykkivät teemat ja musiikin on aina säveltänyt englantilainen Michael Nyman, ja tämä osa-alue on aina myös korvaamaton ohjaajan töissä. Samaa voi sanoa myös saksalaisesta, jonka jokaisessa mainitussa neljässä pitkässä elokuvassa musiikin rooli on yhtä lailla elintärkeä, ja ennen kaikkea itse musiikki on hyvin omaperäisesti toteutettua ja rikasta.

Musiikki koostuu äänimaailman rajattoman annin sovelluksista (esimerkkinä loistelias maanantai-jakso ja kylpyammeen kehittyvä äänellinen olemus, kohtaus joka melkein itsenäisesti jo toimisi vinkeänä lyhytelokuvana), sekä pianolla tai koskettimilla toteutetuista melodioista, jotka saavuttavat aina hypnotisoivasti tunkeutuvan vaanivuuden, tuntemattomuuden ja pahaenteisyyden tason sekä Nekromantikissa että Schrammissa. Tämä siivittää myös Der Todeskingin tilanteita upeasti niin ruumiin mätänemistä seuraavissa välijaksoissa kuin itse episodeissakin. Kenties syvin ja kehittyvin melankolian taso Buttgereitin elokuvien musiikissa saavutetaankin tässä elokuvassa, joka kuitenkin viimeistään viimeisessä kuvassaan valottaa myös tärkeätä vastakohtaa esitettyyn kurjuuteen.

Elokuvan viimeinen kuva on tärkeä ja ajaton kiteytys koko ihmisen elinkaaresta ja siitä irvokkaasta kuoleman ainaisesta läsnäolosta, jota itse ihminen voi olla passiivisen kyvytön käsittelemään etenkin omalla kohdallaan ja omassa sisäisessä maailmassaan. Kuvan etualassa esiintyvä pikkulapsi on kaiken elämän potentiaali ja lähtökohdat yhdessä kuvassa, ja kuinka kenties ihmisen onnellisinta aikaa ovat juuri nuo varhaisvuodet subjektiivisen kokemismaailman ollessa ehkä rikkaimmillaan, tuoreena.

Elokuva ei missään vaiheessa kysele naiivisti minkä takia ihmiset haluavat kuolla aikaisin, vaikka elämä on äärimmäisen lyhyt jo valmiiksi, mutta se käsittelee katsojan järjen ja tunteiden tasolla tätä kysymystä. Elokuvan episodeja kiertävä omituinen ketjukirje, joka kehottaa absurdeilla sanavalinnoilla odottamaan ja nopeuttamaan omaa kuolemaa, toimiikin siihen päätyvien sekä toisilleen irrallisten hahmojen sisäisen maailman ja, mahdollisesti, luovuttamisen fyysisenä symbolina. Tämän lisäksi eräässä tärkeässä kohtauksessa tuo kirje myös tulee revityksi. Loppua kohden, ruumiin ollessa jo melkein uuden, syntyneen, toukkayhdyskunnan hajottama, kiteytyy viimeistään sanattomalla kuvan voimalla kuoleman ja kiertokulun peruuttamattomuus ja luonnollisuus suhteessa sen olemassaolon mahdollistavaan vastakohtaan, elämään ja sen jatkamiseen.

****½
© Juho Malanin, julkaistu: 26.12.2004
keskiarvo
toimitus
4.00/5.00 (4)
 JSSMJM*MM
  4.0 4.5 4.5 3.0
keskiarvo
lukijat i
3.33/5.00 (9)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  13 (15)
87%
Der Todesking (1990)  Der Todesking (1990)The Death King  

kommentit

odota...
anonyymi kommentoi (29.12.2010 13:43:06)
user avatar Mainittu siltakohtaus taisi synkkyydellään olla vahvimpia jaksoja. Muutenkin musiikki ja yleinen tunnelma ansaitsee erikoismaininnan.
vastaa »

kommentoi arvostelua ja/tai elokuvaa