Caroline Munro

Spoorloos (1988) :: The Vanishing

Kadonnut

aka L'homme qui voulait savoir

Spoorloos #1 Spoorloos #2
IMDb

Ranskalaissyntyinen ohjaaja George Sluizer (s. 1932) on vastuussa yhdestä 80-luvun muistettavimmasta kauhuhenkisestä trilleristä, joka nimestään lähtien muistuttaa tosiasiasta, että kaikkein yksinkertaisimmat, tutuimmat ja turvallisimmat jokapäiväiset asiat saattavat olla sopivissa olosuhteissa täysin päinvastaista, kammottavaa ja vierasta.

Tarina on siis hyvin yksinkertainen ja alkaa nuoren hollantilaispariskunnan, Rexin (Gene Bervoets) ja Saskian (Johanna ter Steege), matkasta kesäisessä Ranskassa idyllisten vuoristoteiden läheisyydessä. Aurinkoisena päivänä ihmiset ovat liikkeellä, huoltoasemat ja pysähdyspaikat ovat eloisia ja kaikki tuntuu normaalilta, rauhalliselta, mutta omituinen kadottamisen tunnelma vaanii silti ilmapiirissä. Saskia poistuu jatkuvasti Rexin läheisyydestä ostamaan juomia tai frisbeen, mutta ihmispaljoudestakaan huolimatta tilanne ei tunnu luotettavalta. Kasvottomat ja jättiläismäiset rekat ajavat kuvan halki taustalla, läpäisemättömän pimeä tunneli saa jokaisen lähestyvän auton valot näyttämään kahdelta epätodelliselta ja uhkaavalta silmäparilta tyhjyydessä. Tapahtuu katoaminen.

Spoorloos [1]
Spoorloos [2]

Elokuva perustuu hollantilaisen Tim Krabbén romaaniin The Golden Egg, jonka Sluizer muunsi elokuvakäsikirjoitukseksi (ja josta Sluizer teki vuonna 1993 amerikkalaisille Sandra Bullockin ja Jeff Bridgesin kanssa Hollywood-uusintaversion, johon tämä kirjoitus ei tule puuttumaan). Krabbén taustalla on opiskeluvuodet Amsterdamin yliopistossa psykologian osastolla, joten valmiudet psykotrilleriksi kutsuttavan teoksen syntymiseen olivat vakuuttavat.

Spoorloos on nautinnollinen esimerkki katsojan johdattamisesta harhaan, ja täydellisestä kontrollista liittyen siihen, mitä katsojan sallitaan tietävän. Näkökulma pysyy halki elokuvan Rexin puolella hänen yrittäessä pysyä rationaalisena kolme vuotta sitten kadonnutta tyttöään edelleen etsiessään. Samanaikaisesti Sluizer esittää aluksi täysin irralliselta tuntuvan perheenisä Raymondin (Bernard-Pierre Donnadieu) hahmon, jonka merkitys kuitenkin tulee selviämään tarinan edetessä keskivaiheille. Ohjakset ovat siis varmalla otteella Sluizerilla, eikä Raymondin rinnakkaistarinan saapuminenkaan kriittisellä kysymysmerkkien täyttämällä hetkellä Saskian kadottua tunnu lainkaan häiritsevältä.

Kaikki mitä esitetään nostattaa kiitettävästi katsojan epätietoisuutta ja sitä epätoivoa, jota vastaan Rex yrittää taistella. Vastauksia tai vihjeitä ei jaeta liian aikaisin, mikä ei kuitenkaan tarkoita etenemisen pysähtymistä vaan kontrollin kautta saavutettua luottamussuhdetta ohjaajan ja yleisön välillä. Yleisö haluaa tietää, koska tuttu asia koskettaa kaikkia.

Spoorloos [3]
Spoorloos [4]

Spoorloosia voisi verrata David Fincherin Se7eniin (1995) ja David Lynchin lukuisiin elokuviin. Epäinhimilliseksi kehittyvä katoamistapaus ja henkiseltä tasolta fyysiseksi muuttuneet inho ja väkivalta luovat saman kammottavan tunnelman kuin Fincherin elokuvassa, ja Sluizerin kyky hyödyntää arkisuutta, jokapäiväisiä elementtejä, äärettömän uhkaavan illuusion saavuttamiseksi on lähellä Lynchiä.

Elokuvan hienoimpiin ja ahdistavimpiin kuviin lukeutuva lähestyminen kohti tunnelin "valoisaa" päätä voisi olla Lost Highwayn (1997) myyttisen valtatien päätepiste - yksinkertainen, tuttu, mutta samanaikaisesti selittämättömällä tavalla kammottava. Sluizerin kyky hyödyntää taustaa, luontoa ja ihmisen näkökenttää on olennainen osa kehittyvää kauhutunnelmaa: mitä on tunnelin kaarevan betonikaton yläpuolella ja sivuilla, mitä on tunnelin jälkeen kaartuvan vuoristotien läheisyydessä, siellä mihin tunnelissa olevan katse ei enää yllä?

Elokuvaa on verrattu perustellusti Lynchin Blue Velvetiin (1986), joka sijoittuu myös näennäisesti idyllisen rauhalliseen ja luonnonläheiseen miljööseen. Hahmojen saapuessa kuvioihin muuttuu miljöökin sen mukaiseksi, koska me koemme tunnelman ja nähtävän Rexin (tai Kyle MacLachlanin) silmien ja tajunnan kautta.

Spoorloos [5]
Spoorloos [6]

Loppua lähestyttäessä ja rytmin rauhallisesti nopeutuessa palautuu mieleen jälleen Se7enin piinallisen pitkä autoajo sähkötolppien luokse. Kummassakaan elokuvassa katsojalla ei voi olla oletuksia miten tarina tulee päättymään, koska ohjaaja on esittänyt katsojalle vain sen minkä päähenkilökin tietää. Spoorloosissa päähenkilön ollessa tavallinen nuori mies FBI-agentin sijasta tulee asetelma entistä lähemmäksi arkipäivää ja tuttuutta.

Loppuratkaisu on enemmän kuin painajaismainen, se on yhtä paljon mahdollinen kuin mahdoton, se voisi tapahtua kaikkialla ja ei missään. Lopun kuvissa kiteytyy myös kirjoittajien sivuama teema pakkomielteen suhteesta tapahtuneeseen, tosiasioiden suhteesta hyväksymiseen ja elämän jatkamiseen. Lynch ja Fincher käsittelivät pahuuden teemoja laajemmin, mutta myös Sluizerin esittämä kysymys syöpyy ja jää väistämättä kummittelemaan tajuntaan: millaiseen tekoon ihminen ei kykenisi? Tämä kysymys suhteessa elokuvan rauhalliseen jokapäiväisyyteen, aurinkoisiin kesäpäiviin ja vallitsevaan perheympäristöön saattaa vastakohtaisuuksien läsnäolon jokaiseen kohtaukseen, kuvaan ja hahmoon.

****-
© Juho Malanin, julkaistu: 6.2.2005
keskiarvo
toimitus
4.25/5.00 (8)
 JSSMTPJMKKJM*EMPI
  5.0 4.5 4.0 4.0 4.5 4.0 4.0 4.0
keskiarvo
lukijat i
4.19/5.00 (13)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  23 (28)
82%
Spoorloos (1988)  Spoorloos (1988)Kadonnut