Caroline Munro

Killing Machine (1975)

aka Shôrinji kenpô; Shaolin Karate; The Killing Machine

Killing Machine #1 Killing Machine #2
IMDb

Vain muutamaa kuukautta ennen kuin Shinichi "Sonny" Chiba esitti maineikasta mestariaan Masutatsu Oyamaa kaksi jatko-osaa saaneessa Karate Bull Fighterissa (1975), hän pääositti oikean Oyaman pahimman kilpailijan Doshin Son (1911-1980) ponnisteluista kertovaa Killing Machinea. Elokuva ottaa elämänkerrallisia vapauksia Oyama-filmatisointien veroisesti, mutta on elokuvallisesti tyydyttävämpää työtä.

Doshin So (syntyjään Michiomi Nakano) opiskeli nuoruutensa kiinalaisia taistelulajeja Mantsuriassa ja kehitti niitä soveltaen oman karaten tyylisuuntansa, jota opetti Japaniin palatessaan. Erityisesti kungfun shaolin-tyylejä varioivalle Shorinji Kenpolle (myös Killing Machinen alkuperäinen nimi) veti Toisen maailmansodan jälkeisessä Japanissa vertoja ainoastaan Oyaman Kyokushin-karate. Shorinji Kenpo on vahvasti buddhalainen taistelumenetelmä, joka opettaa ainoastaan omaan apuun luottamista ja henkilökohtaisten ponnistelujen korvaamatonta tärkeyttä. Sonny Chiballa itsellään on lajissa ensimmäisen danin musta vyö.

Killing Machine [1]
Killing Machine [2]

Killing Machine alkaa Toisessa maailmansodassa Doshin Son toimiessa Japanin salaisessa palvelussa itäisen Mantsurian maaperällä. Erinomaisessa esittelykohtauksessa So pistää matalaksi huoneellisen vihollissotilaita karatensa ja konekiväärin avulla. Avauksen jälkeen sotatoimintaa toivoisi näkevänsä lisää, mutta seuraavassa otoksessa Japani on jo hävinnyt sodan ja murtunut So kotiutetaan Osakaan. Vuosi on 1946 ja kansakunta pahassa jamassa. Vihollismiehitys on kieltänyt kaikki aseet. So ystävystyy pian paikallisten sotaorpojen ja prostituoitujen kanssa. Hän yrittää auttaa sorrettuja maanmiehiään parhaaksi katsomallaan tavalla, mutta päätyy vankilaan vammautettuaan kaksi amerikkalaissotilasta.

Son sotasankaruudesta ja filosofiasta vakuuttunut poliisipäällikkö (Tetsuro Tamba) päästä tämän kuitenkin tarkoituksella karkuun. So vetäytyy syrjäseudun pikkukaupunkiin ja perustaa säästöillään dojon, jossa hän opettaa Sorinji Kenpoa lähinnä entisistä sotilaista koostuvalle halukasjoukolle. Ja jottei mätke tähän tyssäisi, samaa seutua pitää tietysti otteessaan niljakas yakuza-jengi. Historiallisia tosiseikkoja venytetään epäilemättä toimintaelokuvan raameiksi, mutta kovin perinteiselle vääryyttä vastaan taistelulle se luo mielenkiintoisen historiallisen ajanjakson lisäksi kiehtovan suuremman kontekstin.

Killing Machine [3]
Killing Machine [4]

Totuudenmukainen tai ei, Sonny Chiban suoritus Doshin Sona on hänen karate-kautensa paras. The Street Fighterissa (1974) ja The Executionerissa (1974) Chiba vakuutti lähinnä eläimellisellä fysiikallaan ja rystynkovalla olemuksellaan, mutta Killing Machinessa hän pääsee esittelemään kunnolla myös draamallista osaamistaan. Ja vaikka So on vähemmän antisankarillinen kuin The Street Fighterin Takuma Tsurugi ja Karate Bull Fighterin Mas Oyama, se ei tarkoita, ettei hän olisi vähintään yhtä badass: elokuvan pahamaineisimmassa kohtauksessa So leikkaa saksilla irti raiskaajan sukukalleudet ja syöttää ne kulkukoiralle, kaikki vertapulppuavia kuvia säästelemättä. Myös oppilasjoukko on harvinaisen sympaattista sakkia, eivätkä heidän henkilökuviaan syventävät sivujuonet tunnu lainkaan turhilta.

Harmi vain, että melodraamassa lyödään jatkuvasti yhtä pahasti yli kuin väkivallassa. Japanilaiset kärsivät ja tämän kuvaaminen on tietenkin tarinalle erittäin oleellista, mutta vastoinkäymiset olisivat tuntuneet paljon läheisemmiltä vähemmällä sentimentaalisuudella. Jokaisen yhteenoton välillä joku vaikeilee tippa linssissä. Ei paikoin ylenmääräinen paatos Killing Machinea onnistu juuri pilaamaan, olisipahan vain ollut vieläkin parempi vähemmällä tihrustamisella.

Killing Machine [5]
Killing Machine [6]

Lievät dramaturgiset onnahduksetkin vaipuvat unholaan viimeistään kun Sonny Chiba kyyristyy valmiusasentoonsa. Nykysille teatterilevitykseen asti tursuaville, perheyleisölle soveltuville taistelulajihosumisille ja vaijerien varassa lentelylle altistuneena Chiban lapsilta kiellettyä väkivaltaa osaa arvostaa entistä iloisemmin. En tajua, kuinka yhdenkin Chiba-filmin nähtyään kukaan jaksaa enää innostua Steven Seagalin kymmenen sekunnin taistelukohtauksista, sillä Sonny hoitaa vastustajansa moninkertaisesti perusteellisemmin ja vähintään yhtä luitamurskaavan tehokkaasti. Shorinji Kenpossa kungfu-vaikutteet sekoittuvat aikido- ja judo-tyylisiin heitto- ja lukkotekniikoihin brutaalein seurauksin. The Executionerin tapaan kamera malttaa tallentaa liikkeet ilman turhaa sekoilua, mutta mukana on silti japanilaiselle taistelulajielokuvalle ominaista tyylittelyä hidastuksineen ja kekseliäine kuvakulmineen. Kokonaisvaltaisesti Killing Machine on paras näyte Chiban taisteluosaamisesta, vaikka potentiaalisen kaksintaisteluvastuksen puute jääkin hieman kaivelemaan.

Norifumi Suzuki on selkeästi lahjakkaampi genreohjaaja kuin kolmen Street Fighterin Shigehiro Ozawa, Oyama-trilogiasta vastannut Kazuhiko Yamaguchi tai Teruo Ishii, mies The Executionerin ja The Executioner 2: Final Upsetin takana. Vaikka Killing Machine purkitettiin ainoastaan parissa viikossa, se näyttää koko ajan poikkeuksellisen hyvältä. Sodanjälkeinen Japani on lavastettu uskottavasti ja erityisesti valaistuksella luodaan hienoa tunnelmaa. Laajakangasformaatti on esimerkillisessä käytössä: Killing Machineen ainoastaan kropattuna versiona tutustuneet eivät ole kirjaimellisesti nähneet elokuvasta puoliakaan. Ennen Killing Machinea Suzuki oli luonut mainetta lähinnä seksploitaation kentällä, tunnetuimpana työnään nunna-aiheinen School of the Holy Beast (1974, aka Convent of the Sacred Beast). 80-luvulla Suzuki jatkoi vielä yhteistyötä Sonny Chiban kanssa mainioissa taistelulajielokuvissa Shogun's Ninja (1980) ja Roaring Fire (1981), joissa molemmissa pääosaan tosin nousee Chiban suojatti Hiroyuki "Henry" Sanada.

Killing Machine [7]
Killing Machine [8]

Jos vain asennoituu sietämään kyynelehtiviä orpolapsia, Killing Machine on ehdottominta mitä karate-genrestä löytyy. Sonny Chiban pääosittamista karate-elokuvista se on henkilökohtainen suosikkini. The Street Fighterin ja Soul of Bruce Leen (1977) ohella, tietenkin.

****-
© Tatu Piispanen, julkaistu: 28.2.2005
keskiarvo
toimitus
3.50/5.00 (4)
 JSSMTPJM*MK*
  3.0 3.0 4.0 2.0 4.0
keskiarvo
lukijat i
3.14/5.00 (7)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  6 (11)
55%
The Killing Machine (1975)  The Killing Machine (1975)Shôrinji kenpô