Caroline Munro

La residencia (1969) :: The House That Screamed

aka The Boarding School; The Finishing School; Fruktans skrik; Gli orrori del liceo femminile; La résidence

La residencia #1 La residencia #2

Genre

IMDb

La Residencia on saanut useaan otteeseen kunnian tulla verratuksi muun muassa Dario Argenton visuaalisuudessaankin häkellyttävään ja rakenteeltaan mestarilliseen Suspiriaan (1976), jopa sen innoittajana. Ainakin estetiikassaan se on goottilaisena työnnäytteenä suora risteytys brittiläisen genre-elokuvan puhdasoppisuutta ja italialaisittain kuvatun kauhun synkkää värien ja varjojen leikkiä. Argenton mahdollisena inspiroijana Narciso Ibáñez-Serradoria silti tuskin muistettaisiin ellei hänen bravuurissaan nähtäisi kahta 60-luvun tyyliteltyimpiin lukeutuvaa surmaa, joissa perinteisen kauhun suoraviivainen ajatus väkivallan kauheudesta käännetään väkivaltaa nostalgisoiviksi hidastuskuviksi ja syntyy ensimmäisiä kertoja brutaalin kaunis montaasi ihmisen ihon, kauhun ja sen luomiseen kohotetun veitsen kohtaamisesta.

La residencia [1]
La residencia [2]

Sisäoppilaitoksiin sijoittuvien slasherien esikuvana La Residencian vaikutuksia voisi etsiä pidempäänkin, jo siitäkin syystä, että sen on sanottu toden teolla käynnistäneen 70-luvun alkupuoliskolla myllertäneen espanjalaisten kauhuelokuvien buumin. Tutuista vierauteen liittyvistä teemoista onkin onnistuttu tuoda tarinaan runsaasti uutta julmaa ja inspiroivaa eleganssia. Theresa, alun kuvien hyväntuulinen tulokas ja elokuvan keskeisin hahmo, nähdään ensin tutustumassa itselleen vieraaseen ympäristöön. Yksittäiset iloiset hetket ja tutustumisen epävarmuus nopeasti paljastavat kuitenkin syvälle yhteisöön kätketyn pelon, joka on saanut monet koulun oppilaista karkaamaan johtajatar Fourneaun kovaa kuria. Myös tyttöjen omat kokoontumiset saavat yhä mielipuolisempia piirteitä henkisen alistamisen ja heidän keskuuteensa pesiytyneen tiukan hierarkian merkeissä.

Theresan askeleet kohti kadonneiden tyttöjen salaisuutta, jonka Ibáñez-Serrador hiljakseen maalaa väreiltään tummana ja itseään ruokkivina odotuksena, ovat tarkkaan harkittuja, kuin ohjaajan itsensä rakkaudella vaalimia. Vähätellä ei pidä myöskään ohjaajan suosioon päässeen Waldo de los Ríosin säveliä: ne kun kietoutuvat tapahtumien sieluun ja kuristavat. Hän tarjoaa kymmenen vuoden takaisille Janet Leighn kohtalon hetkille eräänlaisen päätepisteen, muotoilemalla Bernard Herrmannin primitiivistä kauhua jäljittelevästä sävelkulusta herkän peilikuvan. Tämä tarjoaa myös ohjaajalle mahdollisuuden avata uusi näkökulma lihaa leikkaavan veitsen synnyttämään pelkoon. Theresa, ehtiessään vastauksen äärelle, tai ainakin hyvin lähelle sitä, saakin huomata seuraavaksi askeliensa petollisuuden... Modernin kauhun syvin olemus on muuntunut terrorista mielihyväksi, tappamisen estetiikaksi.

La residencia [3]
La residencia [4]

Muutamissa kohdin yhtymäkohdat Suspiriaan ja muutenkin Argenton tuotantoon tuntuvat ilmeisiltä, jopa silloin kuin kuvataan näyttelijättärien kasvoja, tai kun elokuvan keskeisin montaasi piirtyy valkokankaalle syvän sinisessä värissä. Kovin pitkälle analogioitaan ei silti kannata viedä, sillä La Residencia on kaikessa impulsiivisuudessaankin yhä 60-luvun goottilaisen kauhuelokuvan vanki, mikä nousee esille motiiveiltaan hieman vajaaksi jääneessä lopetuksessa. On suuri sääli, että Ibáñez-Serrador pääsi ohjaamaan seuraavan varteenotettavan kauhuelokuvansa vasta seitsemän vuotta myöhemmin. Viimeistään kuitenkin juuri ¿Quién puede matar a un niño? osoittaa hukatun potentiaalin suuruuden; synnyttihän Serrador siinä perinnöksemme jälleen uudenlaisen tuotannon, jossa kauhu kehittyi vieläpä täysin eri lähtökohdista.

Parhaimmillaan Serradorin kyvyt pääsevät oikeuksiinsa elokuvan väkivaltaan puhkeavissa kliimakseissa. Pienillä sävyillä ja kuvilla hän rakentaa selkeitä odotuksia kuoleman ja sitä luokseen kutsuvan kaulavaltimon hiljaiseen dialogiin, ennen odotuksen päättävää vaatimatonta mutta äänettömyydessään yhäti merkitsevää inahdusta. Ohjaajan onnistuu lisätä kohtausten sinällään yksinkertaiseen sisältöön runsaasti niiden ulkopuolista dynamiikkaa. Saman voi sanoa murhien kompositioista: kuvitelkaa kuinka paperiveitsen terä painuu vasten puhtaan valkoista paperia ja alkaa viiltää, paperin hajoamisesta kuuluvaa hiljaista rahinaa ja miten kaksi reunoiltaan siistiksi viillettyä palasta erkanevat lopulta toisistaan, ja olette ehkä saaneet idean ohjaaman luomasta orgaanisen ihon ja kylmän metallin kosketuksesta. Elokuvan kyynisessä lopetuksessa paljastuukin julma salaisuus: palapelin viimeinen osa.

La residencia [5]
La residencia [6]

La Residenciaa olisi varmasti liioiteltua kutsua viimeiseksi goottilaista miljöötä hyödyntäväksi suureksi genre-elokuvaksi tai ensimmäiseksi hyytävän tyylikästä väkivaltaa rytmittäväksi mestariteokseksi. Manuel Berenguerin luoman intiimin kuvauksen sinetöidessä elokuvan visuaalisen ilmeen on kyseessä kuitenkin yksi oman vuosikymmenensä tuoreimmista yhdistelmistä.

Versioinfo (27.3.2005):

Tyydyttävän elämyksen elokuvasta tarjoaa Divisan julkaisema pelkästään espanjankielinen dvd anamorfisella kuvalla ja puhtaalla ääniraidalla. Australialaisen Shoarma Digitalin vastaava julkaisu nimellä The House That Screamed on ei-anamorfisesta kuva-alastaan (2.35:1) huolimatta varsin kaunis printti, joka tekee oikeutta elokuvan komeille väreille. Myös musiikki iskee hyvällä intensiteetillä. Sen sijaan julkaisun englanninkielinen ääniraita hajoamisineen ansaitsee välttävän arvosanan.

Elokuvaa mielivien kannattaa varoa erityisesti Sub Rosa Studioiden vastaavalla nimellä markkinoille tuomaa Polonian veljesten minibudjetin kalkkunaa, jota muutamissa myyntipaikoissa on markkinoitu harhaanjohtavasti Ibáñez-Serradorin klassikkona.

****-
© Jari Mustonen, julkaistu: 27.3.2005
keskiarvo
toimitus
4.00/5.00 (2)
 JSJM
  4.0 4.0
keskiarvo
lukijat i
4.00/5.00 (8)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  10 (10)
100%
La residencia (1969)  La residencia (1969)The House That Screamed