Caroline Munro

Darkhunters (2004)

aka Johannes Roberts' Darkhunters

Darkhunters #1 Darkhunters #2

Genre

IMDb

"Rukoile pikaista kuolemaa"

Kökkökauhun perinne elää onneksi yhä vahvana. Ennen suoraan videolle tehdyt hirvitykset vain ilmestyvät nykyään eri formaatissa eli dvd:lle. Ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja-säveltäjä Johannes Robertsin työt tulevat taatusti saamaan huomiota vuosikymmenien päästä. Ei siksi, että ne olisivat erityisen hyviä, vaan koska ne ovat hyvin erityisellä tyylillä tehtyä käsittämätöntä paskaa. Hellbreederin (2003) olisi luullut jo saavuttaneen laatutynnyrin kuppaisen pohjan, mutta Roberts on kaapinut sinnikkäästi syvemmältä ja oksentanut maailmaan jotain vielä idioottimaisempaa.

Darkhunters [1]
Darkhunters [2]

Darkhunters kestää 79 minuuttia. Tämän luulisi olevan armeliasta, mutta Robertsilla on uskomaton kyky käyttää hidastuksen ihmettä hyväkseen sellaisella omistautuneisuudella, että puolessa välissä elokuvaa alkaa jo uskoa viettäneensä sen parissa kolminkertaisen ajan. Koska tarina aukeaa kuin liimassa uitettu lankakerä, suoraviivaistan sekavan vyyhdin tässä - luvassa siis paljastuksia. Carol (Susan Paterno) on jäänyt lapsena auton alle kissaa kantaessaan. Tämän seurauksena hänen sielunsa on yhdistynyt kissan sielun kanssa ja Carol tietää milloin kukin tulee kuolemaan koskettamalla tätä. Charles (Dominique Pinon) taasen herää eräänä päivänä kuolleena, muttei tiedä sitä. Välillä käy kuulemma näin, kun Jumala unohtaa lunastaa ihmisen sielun kuoleman hetkellä. Jumala varmaan katseli Robertsin edellistä elokuvaa ja päätti jättää ihmiskunnan oman onnensa nojaan.

Sielut ovat takakannen mukaan "käypää valuuttaa helvetissä", joten niitä jahtaavat palkkionmetsästäjät ujuttavat kissansa Charlesin perään. Kissat näkevät kuolleet, tai tässä tapauksessa todennäköisesti tonnikalaherkkupaloja, sillä sen verran hanakasti ne Pinonin ympärillä kirmailevat. Yhtä palkkionmetsästäjää esittää itse Ruohonleikkaaja eli Jeff Fahey. Toinen on mielenkiintoisempi tapaus: mustaviittainen huppupää, jonka demonisen lateksinaamarin rumuus ei ole kaiketi riittänyt, vaan sen päälle on pitänyt laittaa digitaalinen liekkimeri. Hänen nimensä on The Dark Reaper tai Jack. Krediittien mukaan edellinen, elokuvan loppupuheen mukaan jälkimmäinen - ei nimi herran kohtauksista ainakaan selviä. Näyttelijä Dan Van Husen ei puhu kuin normaalit ihmiset, vaan aukoo vain suutaan ja jälkikäsittelyn ansiosta sieltä karkaa hieman kiimaisen robottipaviaanin murahduksia muistuttavia ääniä. Kellään ei kuitenkaan ole mitään vaikeuksia tulkita tätä mongerrusta. Jack the Reaperin analogian mukaan limbossa vaeltavat sielut ovat kuin löytäisi hampurilaisesta suolakurkkuja, vaikkei olisi niitä tilannutkaan. Ei tietysti ihme, eivät kai kaikki pikaruokalatyöntekijät voi ymmärtää robottipaviaania. Suolakurkku on Robertsin mielestä niin maittava vertauskuva, että siihen palataan vielä usein elokuvan aikana.

Darkhunters [3]
Darkhunters [4]

Mainitsemisen arvoista on myös, että kurkkukeskustelu käydään jostain syystä koirakennelissä. Kamera kiertää Jackia ja Carolia niin intensiivisesti, että heikompia alkaa jo oksettaa. Carolia ei juuri tunnu vaivaavan korahtelevan demonin tulinen pärstä tai kättä heilauttaessa väräjävät pitkät lateksikynnet, ja jutustelu tuntuu muutenkin aika leppoisalta. Carol auttaa Charlesia pakenemaan ja he päätyvät kirkkoon. Jack saapuu myös paikalle ja yrittää taas napata Charlesin sielun. Carolille on tällä välin kuitenkin paljastunut, että hän on Jumalan lähettiläs maan päällä (itselleni näitä valaistuksen hetkiä tulee lähinnä krapulassa) ja niinpä hän pysäyttää Jackin ja sitten ampuu Charlesin. Paikalle laskeutuu ihkaelävä enkeli ja Charlesin sielu - pieni, hehkuva valopallo - lentää taivaan korkeuksiin. Ja yhä korkeammalle kunnes ollaan tietokoneanimoidussa avaruudessa! Pallo kiitää ohi Saturnuksen ja Marsin, kunnes lopulta antikliimaksisesti lyssähtää keskellä ei-mitään kelluvaan valomuuriin. Näin meille kaikille käy, jos Jumala vain jaksaa muistaa poimia sielut ajoissa talteen. Kubrick kuolisi kateuteen. Onneksi Roberts ei tehnyt elokuvia 80-luvulla, koska silloin tällainen megalomaanisuus ei olisi ollut mahdollista halpisvideoprojekteissa. Nykyään alkeellista CGI-jälkeä saa kuitenkin jo suhteellisen halvalla ja tällaiset hörhövisiot eivät jää pelkästään kiilumaan maestrojen silmäkulmiin.

Olen tullut siihen tulokseen, että Johannes Roberts on kidnapannut Dominique Pinonin lapset, eikä päästä heitä vapaaksi ennen kuin Pinon on tuhonnut koko uransa Robertsin elokuvissa. Pinon (esim. Delicatessen) on lahjakas mies, mutta ymmärrettävästi totaalisen umpiyössä tämän materiaalin kanssa. Miehen rajalliset englanninkielen taidot eivät myöskään auta. Sääliksi kuitenkin käy kun katselee Pinonia hortoilemassa niityllä kameramiehen jahdattavana. Susan Paterno sen sijaan sopii elokuvaan täydellisesti; hän on juuri se kaiken ympärillään olevan lahjakkuuden itseensä imevä näyttelijätaidon tyhjiö, jonka kokonaisvaltaisen kyvyttömyyden maagisen vetovoiman ansiosta pysyy paremmin hereillä hidastusmaratonin keskellä. Pienen ja mitättömän sivuroolin tekee Hellbreederin tappajaklovnina riehunut Harold Gasnier.

Darkhunters [5]
Darkhunters [6]

Robertsin oma kyvyttömyys on hämmästyttävää mutta johdonmukaista, sen kattaessa alleen kaiken käsikirjoituksesta äänimaailmaan. Repliikit kuulostavat studiossa lausutuilta ja musiikki on samaa "hei löysin taas uuden äänen syntikastani!" -pilipalipimputtelua kuin Hellbreederissäkin. Elokuvan lukuisat kissat näyttävät toisinaan ihan oikeastikin tavoittelevan herkkua kuvan ulkopuolelta. Mitään uhkaavuutta saati sitten tunnelmaa kattimateriaaliin ei ole saatu ujutettua. Kuvauksellinen puolikin on niin vaikuttavaa, että välillä voisi luulla katsovansa lapsille tehtyä iltapäivävälipalaohjelmapätkää kissoista luonnon keskellä (elokuvan ainoa kuviteltavissa oleva kohderyhmä lieneekin kissojen omistajat). Hidastuksia tulee sellaisella tahdilla että puolet elokuvan kestosta luulee olevansa pilvessä. Tai ainakin toivoo. Jos renessanssimies Roberts vielä jonain kauniina päivänä näyttelee elokuvissaan, voin kuolla tyytyväisenä suolakurkkuna.

Ai niin, jos katsoo lopputekstit loppuun, palkitaan sinnikkyys helmellä:

"TÄMÄ ELOKUVA ON OMISTETTU JUMALALLE."

*----
© Ilja Rautsi, julkaistu: 28.3.2005
keskiarvo
toimitus
1.25/5.00 (2)
 JSIR
  1.5 1.0
keskiarvo
lukijat i
1.00/5.00 (1)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!