Caroline Munro

Sin City (2005)

aka Frank Miller's Sin City; Frank Miller's Sin City, Ciudad del pecado; Sin City - La ville du vice et du péché; Une histoire de Sin City

Sin City #1 Sin City #2
IMDb

Nykyajan tietokone-efekteillä pystyy jo käytännössä luomaan elokuvaan mitä tahansa. Kun ainoastaan tekijöiden mielikuvitus on rajana, luulisi jo omaperäisiä visioita syntyvän useamminkin - mutta koska liika omintakeisuus tunnetusti pelottaa, raotetaan kukkaron nyörejä lähes pelkästään koko perheelle kelpaaville ison luokan aneemisille, pystyyn kuolleille toimintarymistelyille ja niiden jatko-osille. CGI-efektien käyttö alkaa nyt saavuttaa jo niin megalomaaniset mittasuhteet, että elokuva voidaan kuvata pelkkää vihreää kangasta vasten näyttelijöiden kanssa ja luoda kaikki taustat jälkikäsittelyssä. Sky Captain and the World of Tomorrow (2004) lupasi etukäteen vallankumouksellista mielikuvituksen riemuvoittoa teknologiasta, mutta paljastui lopulta melko kankeaksi ja tavanomaisen lapsenmieliseksi vanhan ajan viihdeseikkailuksi puisilla näyttelijäsuorituksilla varustettuna.

Nyt viime vuodet Spy Kids -lastenelokuvatrilogiansa parissa puuhastellut (ja sitä myötä efektituntemustaan lisännyt) Robert Rodriguez astuu areenalle Frank Millerin sarjakuvien pohjalta tehdyllä, samalla tekniikalla kuin Sky Captain kuvatulla, elokuvalla Sin City. Ja vaikka tätäkään veristä efektifiestaa ei varsinaisesti voi millään muotoa kutsua kypsäksi ja tasapuoliseksi teokseksi, on kyseessä erittäin omintakeinen neronleimaus. Eikä se taatusti sovi lapsille.

Sin City [1]
Sin City [2]

Edelläkävijäksi sittemmin muodostunut Frank Miller tuli sarjakuvamaailmassa tunnetuksi Marvelin Daredevil-supersankarin (hahmosta tehtiin myös Ben Affleckin tähdittämä elokuva, jonka laatu ei ole kyseenalainen vaan karmiva) kirjoittaja/piirtäjänä. Sittemmin alati tyylillisesti uusiutuva mies on luonut nimeä itselleen mm. rajoja rikkovilla teoksilla Ronin (sci-fi-samuraikertomus), The Dark Knight Returns (ikääntyvä Batman psykoottisena sadistina) ja 300 (Thermopylain solaa puolustaneiden spartalaisten tarina). Sekä tietysti vuonna 1992 ilmestynyt Sin City.

Amerikan sarjakuvateollisuudessa harva pärjää rahallisesti muilla kuin supersankarisarjakuvilla: aivan kuin toimintaelokuvat, ne myyvät ja kaikki tuntevat ne. Miller on kuitenkin aina kulkenut omia polkujaan eikä koskaan pysynyt kauaa paikallaan. Sin Cityä pidettiin mielettömänä riskinä, etenkin koska sitä ei julkaissut kumpikaan silloisista ainoista isoista kustantajista, Marvel tai DC. Miller kuitenkin painoi läpi harmaan kiven ja sarjasta tuli menestys. Jossain Mickey Spillanen kovaksikeitettyjen dekkarien ja Will Eisnerin Spirit-sarjakuvan välisessä, ultraväkivaltaisessa kovien miesten ja kovempien naisten pulp noir -todellisuudessa elävä, rankoista ihmiskohtaloista äärimmilleen tyyliteltyjen mustan ja valkoisen vastapainolla leikittelevien kuvien kautta kertova Sin City oli Millerin koko siihenastisen uran tietynlainen huipennus.

Supersankaritarinoissaankin aina enemmän inhimillisistä rikollisista kuin trikoista ja supervoimista kiinnostunut Miller kirjoittaa minimalistisen pateettisella tyylillä, ja hänen fatalistisen romantisoidut äärimiehiset mieshahmonsa ovat yleensä elämän runtelemia, jossain määrin sadistisia koviksia, joiden viimeistä puhdasta moraalinhippusta kukaan ei kykene murtamaan. Paitsi ehkä oikea nainen. Siis eräänlaisia ritareita, joiden on oltava julmia, koska maailma on vielä julmempi. Ainoat sankareita pahemmat ovat konnat, joilla on kyllä omat periaatteensa, mutta moraalista ei niiden yhteydessä juurikaan voi puhua. Tämän valon ja varjon sekä hyvän ja pahan stereotyypeillä voimakkaasti leikkivän, rajun ja raa'an väkivaltaisen sekä läpeensä nihilistisen maailman siirtäminen valkokankaalle tuntui vielä 90-luvulla melko huonolta vitsiltä.

Sin City [3]
Sin City [4]

Robert Rodriguez on Millerin hengenheimolainen kapinallisuudessa. Rodriguez nousi pinnalle 7000 dollarin budjetilla kokoon kyhäämällään toimintaelokuvalla El mariachi (1992), joka toimi käyntikorttina Hollywoodiin ja ison budjetin uusintaversioon Desperado (1995). Ohjattuaan Quentin Tarantinon kirjoittaman, rikosdraamana alkavan mutta puolivälissä veriseksi vampyyrikauhukomediaksi muuttuvan From Dusk Till Dawnin (1996) sekä teinikauhuelokuvan The Faculty (1998), Rodriguez sai tarpeekseen Hollywoodista ja teki itsenäisesti lasten seikkailuelokuvan Spy Kids (2001), huomasi viihtyvänsä paremmin omana pomonaan ja perusti pysyvästi oman tuotantolaitoksen käytännössä autotalliinsa. Sieltä käsin hän kirjoittaa, tuottaa, ohjaa, leikkaa, kuvaa ja säveltää itse omat elokuvansa. Francis Ford Coppolan 70-luvun unelmaa tuotannon kaikki vaiheet kattavasta asuntovaunusta toteuttava Rodriguez on sittemmin tehnyt kotoaan Texasista käsin kaksi Spy Kids -jatko-osaa sekä löysän päätöksensä Mariachi-sarjalle, Once Upon a Time in Mexico (2003).

Edelläkävijöinä ja suurina lupauksina tunnetuiksi tulleet Rodriguez ja Miller eivät kuitenkaan kumpikaan ole saaneet viime vuosina aikaan mitään erityisen merkittävää, vaan ovat lähinnä ratsastaneet menneillä menestyksillään. Efektiteknologian kehitystä seuraavana Millerin sarjakuvien pitkäaikaisena fanina Rodriguez kuitenkin tajusi yhtäkkiä, että voisi kuvata Sin Cityn, sellaisenaan. Miller itse oli vastahakoinen luovuttamaan oikeuksia elämäntyöhönsä omien Hollywood-kokemustensa perusteella (Robocop 2 & 3, mitä vähemmän niistä sanottu, sen parempi), mutta Rodriguezin kuvaama 10 minuutin testipätkä vakuutti hänet mukaan. Lisäporkkanana lienee toiminut toisen ohjaajan titteli.

Sin City [5]
Sin City [6]

Eikä mikään ihme, sillä Sin City -elokuva on Sin City -sarjakuva sellaisenaan elävillä näyttelijöillä animoituna. Kaikki yllä oleva taustaselvitys on siinä mielessä paikallaan, että elokuvassa ei tällä kertaa ole muuta sisältöä kuin lähdemateriaalissaan. Rodriguez on luonnostaan toimintaohjaaja, joskaan ei liialla omaperäisyydellä pilattu. Hänen vahvuutensa on pikemminkin energisyydessä ja sinnikkyydessä, ja juuri se pelastaa Sin Cityn. Rodriguez ei ole edes halunnut tehdä omaa versiotaan Sin Citystä, hän on halunnut sukeltaa pää edellä toisen ihmisen visioon ja tehdä elokuvan Frank Millerin kanssa Frank Millerin Sin Citystä. Albumikokonaisuuksista "The Hard Goodbye", "The Big Fat Kill" ja "The Yellow Bastard" sovitettua elokuvaa varten ei ole edes kirjoitettu käsikirjoitusta - se on kuvattu vihreää kangasta vasten pelkkien sarjakuvan ruutujen pohjalta. Dialogikin on lähes sanasta sanaan samaa läpimustaa kieron humoristista ja tokaisuilla asian ytimeen porautuvaa Milleriä.

Tarinat nivoutuvat toisiinsa luontevasti, pelaavat hienosti yhteen ja ulkomuodoltaan jälki on kerrassaan mielipuolisen ihastuttavaa. Tietokoneella luodut taustat eivät ole häiritsevä elementti vaan visuaalisen ilmeen huipentava jylhä kulissi elämää suuremmille hahmoille. Tässä ei ole muutenkaan tavoiteltu realismia; hahmot lentelevät iskujen voimasta kuin superpallot, viiden metrin pudotus ei ole tosimiehelle mitään, eikä annos luoteja lippaan täydeltä tee muuta kuin hidasta menoa. Väkivalta on sitä itseään, eli juuri sitä kuuluisaa "sarjakuvamaista" roiskintaa - kuvaus, joka kerrankin pitää paikkansa. Tilanteen ja hahmon mukaan värisävyään muuttavat läträykset ovat riemastuttavan räikeitä; kun väkivalta purkautuu (ja niin käy usein), se todellakin purkautuu. Lähes jokaista hahmo kidutetaan jollain eksoottisella tavalla ja irtopäitä, -käsiä ja -jalkoja lentelee sinne tänne. Sin City ei missään nimessä ole perinteistä film noiria (eihän sitä ole edes filmille kuvattu); se on pulp-viihteen ja noirin keinoin ja konventioin rakennettu uuden vuosituhannen räväkkä ja röyhkeä toimintaelokuva.

Lopulta kuitenkin se, mikä Sin Cityssä eniten vetoaa, eli elokuvan suoraan sarjakuvasta poimittu visuaalinen muoto on myös sama asia, joka hieman latistaa lopputulosta elämää suuremmasta "pelkästään" loistavaan. Sarjakuva on kuitenkin kaksiulotteinen ilmaisumuoto, jossa hienovaraisimmat hetket syntyvät ruutujen välisessä tilassa lukijan päässä. Elokuvassa "ruutujen" välissä on vain äärettömän nopea leikkaus, joten sarjakuvan yhdestä kuvasta toiseen leikkaaminen elokuvassa ei välttämättä aina ole paras mahdollinen tyylillinen ratkaisu. Digitaaliteknologian rajat näyttävät myös tulevan vastaan, kun rankkasade piiskaa hahmoa, johon ei näytä kuitenkaan yksikään pisara osuvan. Säröjä ei silti näe erityisen usein ja suurimmaksi osaksi elokuva on liian ällistyttävän hieno, että asiaa edes osaisi tai haluaisi ajatella.

Sin City [7]
Sin City [8]

Ohjaajaduon (sekä yhden kohtauksen vastapalveluksena Rodriguezin musiikeista Kill Bill Vol. 2:seen ohjanneen Tarantinon) eduksi on myös laskettava se, että toisin kuin usein kuviteltujen taustojen kera käy, näyttelijät yltävät huippusuorituksiin mielikuvituskaupungissaan. Näyttelijäkaarti on hyvin pitkälti samankaltainen tähtien kokoelma kuin Tarantinon Pulp Fictionissa (1994, joka kierrätti pulp-materiaalia omalla tavallaan) aikoinaan. Rooleihin valitut esiintyjät ovat kaikki kuin kotonaan ja näyttävät melkein täsmälleen kaksiulotteisilta esikuviltaan.

Kolmen tarinakokonaisuuden päähahmoista Bruce Willis on "The Yellow Bastardin" uhrautuva etsivä Hartigan, Clive Owen "The Big Fat Killin" ritarillinen Dwight ja Mickey Rourke kaiken aloittaneen "The Hard Goodbyen" traaginen ja pysäyttämättömän oloinen keskushahmo Marv. Rourke on nenä- ja leukaproteesinsa alla niin sarjakuvan Marvin näköinen ja oloinen kuin vain on inhimillisesti mahdollista, ja varastaa jossain määrin show'n itselleen vaikkeivät kaksi muuta jää paljon taakse. Kaikki kolme esittävät miehiä, jotka ovat teoillaan kironneet itsensä ja luopuneet jo toivosta, mutta eivät silti halua tai osaa lopettaa kun kohtalo tarjoaa heille viimeisen mahdollisuuden näyttää kanttinsa ja osoittaa arvonsa.

Pahisrintamalta huomion vievät Benicio Del Toron Jackie Boy, Elijah Woodin mykkänä pysyvä kannibaalikahjo Kevin (jonka luulisi ajavan herran teini-ikäiset hobittifanit shokkiin) ja kaiken huippuna Nick Stahlin Keltainen Äpärä, joka on niin läpikotaisen yliampuva, että onnistuu ylittämään kaikki naurettavuuden asteet sekä rajat ja löytää sieltä jotain kierolla tavalla kaunista, nousten aivan omaan luokkaansa valkokangashirviöiden joukossa. Vähän kuin koko elokuva. Kohtalokkaina naisina rivoissa asusteissaan nähdään muun muassa Rosario Dawson, Jessica Alba ja Brittany Murphy. Ainoat laimeahkoiksi jäävät jaksot ovat elokuvan lyhyt prologi sekä epilogi, joissa Josh Hartnettin esittämä palkkatappaja tekee hommiaan. Materiaalissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta kun on kaksi tuntia katsonut tajutonta karismaa hehkuvaa äijätoimintaa, ei Hartnettin kaltainen pliisun komea ja suhteellisen karismaton nössö jaksa paljon kiinnostaa.

Sin City [9]
Sin City [10]

Vaikka Millerin työt ovat kerronnaltaan ja hahmoiltaan vahvoja, ei häntä ole koskaan voinut kutsua erityisen hienovaraiseksi. Miehet ovat joko puhtaan psykopaattisesti pahoja tai runneltuja hyväntekijöitä. Naiset ovat itsenäisiä ja kovia, kun heillä on korsetit, verkkosukkahousut, isot tissit ja vielä isommat konepistoolit. Keskenkasvuisen fantasian mukaan joko huoria tai madonnia, jotka hekin vielä tässä tapauksessa naivat kuin huorat. Sukupuolten välinen kunnioitus kerrotaan kohtauksella, jossa mies läppäisee naista naamaan ratkaistakseen tilanteen ja naisen ainoa reaktio on hymy ja kommentti: "En muistanutkaan, että olet noin nopea." Sankarit kestävät loputtoman määrän sadistista rankaisua, koska heillä on jalo päämäärä ja he, no, ovat sankareita. Ilkeitä nilkkejä saa ja pitää kiduttaa ennen tappamista koska se on kivaa.

Ja mikäs siinä, alhaisiin vaistoihin vetoaminen on harvoin näyttänyt ja kuulostanut näin tyylikkäältä. Kun "The Yellow Bastard" -tarinan loppukliimaksi koittaa (en spoilaa muille, mutta sarjakuvan lukeneille tiedoksi: kyllä, Willisin hahmo tekee Äpärälle SEN), iski minuun harvinainen reaktio spontaanisti hypätä pystyyn ja hurrata kuin hullu. Loppuelokuvan sitten virnuilin kuin mielipuoli. Tämä on puhdasta fantasiaa, yhtymäkohdat todellisuuteen ovat harvassa ja ainakin tämän katsojan kiinnostus niihin vielä harvemmassa. Naiivin eskapistista misogynian rajoilla ruoska kädessä tanssivaa huippuväkivaltaista räiskintäviihdettä? Kyllä, ja helvetin hyvää sellaista. Tyyli sanelee kaiken - mutta kun tyyli toimii, olisi syvällisempi sisältö vain tiellä.

Sin City [11]
Sin City [12]

Sin City ei missään nimessä ole täydellinen elokuva, mutta se on niin kertakaikkisen suoraan aivojen nautintokeskukseen rekan kokoisen aukon räjäyttävä puhtaan pulp-genreviihteen yltiömieletön tiivistymä, että tällä teoksellaan Rodriguez on ostanut oikeuden tehdä sietämätöntä roinaa vaikka koko loppuikänsä. Moni tulee varmasti vihaamaan elokuvaa sekä tyylilliseltä kannalta että sen tinkimättömän sisällön vuoksi, mutta ei se ole heille tehtykään. Sin City on adrenaliiniruiske mätänevään elokuvalajiin, hieno näyte visiostaan tinkimättömien tiennäyttäjien tärkeydestä ja osoitus siitä, ettei elokuvan (tai sarjakuvan) tarvitse tähdätä miellyttämään jokaista, vaikka sen puitteet olisivatkin hintavat. Miksi mennä yli siitä, mistä aita on matalin, kun voi juosta kurkku suorana karjuen läpi korkeimman kohdan?

Ja juonikuvaus? Mikä juonikuvaus, menkää katsomaan elokuva.

****½
© Ilja Rautsi, julkaistu: 7.4.2005
keskiarvo
toimitus
3.73/5.00 (13)
 JSSMJLTPJMJM*IRMEMMMK*EMPIPV
  4.0 4.0 4.0 4.0 4.5 4.0 4.5 3.0 2.5 3.5 3.5 4.0 3.0
keskiarvo
lukijat i
3.99/5.00 (48)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  89 (181)
49%
Sin City (2005)  Sin City (2005)