Caroline Munro

Santo vs. la hija de Frankestein (1972) :: Santo vs. Frankenstein's Daughter

aka La hija de Frankenstein; The Daughter of Frankenstein

Santo vs. la hija de Frankestein #1  
IMDb

Jos puu kaatuu metsässä, eikä ketään ole paikalla, syntyykö siitä ääni? Jos Santo pelastaa päivän painimalla, yllättyykö kukaan? Elokuvallisten kriteerien soveltaminen Santo-katselukokemukseen on yhtä järjellistä kuin väitöskirja vessapaperin ja vasaran eroavaisuuksista, joten on parasta hyväksyä faktat heti alkuun: maailmassa on sisällöltään monipuolisia elokuvia, ja maailmassa on Santo-elokuvia. Mikäli joku vielä miettii asiaa, niin jälkimmäisissä on enemmän hohtoa. Santo-elokuvia on kahdenlaisia: mustavalkoisia sekä värillisiä. Tässä käsiteltävä tapaus on värillinen, sanan kaikissa merkityksissä.

Elokuvan ensimmäinen yllätys tarjoillaan heti alussa: tapahtumat eivät käynnisty painiottelulla, vaan melko pitkällä pahisten motiivien pohjustuksella. Gina Romandin ruumiillistama Freda Frankenstein on pahamaineisen Viktorin tytär, joka jatkaa isänsä jalanjäljissä. Älykäs ja kaunis nainen (lue: paha) on kehittämänsä eliksiirin ansiosta elänyt luonnottoman kauan tieteen perversioidensa parissa, halliten syrjäisen pikkukylän elämää luolatukikohdastaan. Elämän eliksiirissä on varjopuolikin, sitä voi nimittäin valmistaa ainoastaan toisten ihmisten verestä. Freda pitää itsensä lisäksi myös käskyläisiään elossa litkunsa avulla, joten he tottelevat ehdottomasti valtiatartaan. Ilkeä tohtorimme on saanut selville, että julkkispainija-supersankari-hyväntekijä-ûbermensch-Santon (Santo) suonissa virtaa superveri, jonka ansiosta hän elää ihan itsestään ikuisesti (tosielämässä myös katsojien sydämissä), ja näin saadaan juoni käyntiin kun vamppi löytää vaihtoehdon sarjamurhaamiselle ja kidnappaa urhon tyttöystävän houkutellakseen hänet luokseen.

Santo vs. la hija de Frankestein [1]
Santo vs. la hija de Frankestein [2]

Frankensteinin tyttären juonen voisi melkeinpä sellaisenaan toistaa 60-luvun Batman -tv-sarjassa; ei tarvitsisi kuin korvata painiottelut nyrkkinujakoilla, Santo Lepakkomiehellä ja Santon tyttöystävä trikoosankarin rakastet- eikun siis Robinilla. Vaikka elokuva valmistui 1971, tuntuu se täysin 60-luvun psykedeliatuotokselta räikeän värimaailman ja vaatevalintojen ansiosta. Frankensteinin laboratorio näyttää täsmälleen lepakkoluolalta - ei puutu muuta kuin avuliaat lappuset, joissa lukee laitteiden nimet. Myös ilkeiden apurien räikeistä pääväreistä koostuvat asusteet vahvistavat vaikutelmaa. Ei silti ajauduta liian pitkälle syrjäpoluille, sillä aina Santo nyt yhden lepakkomiehen päihittää - jos ei muuten, niin ainakin hänellä on isompi maha kuin Adam Westillä.

Santo contra la hija de Frankestein vaikuttaa aluksi paljon jännittävämmältä elokuvalta kuin todellisuus lopulta paljastaa. Frankensteinin motiivit ja riippuvuus ikuisesta elämästään tehdään hyvin selväksi ja Romand esittää hahmoa kuin suurinta superroistoa, puhkuen megalomaanisuutta täysin rinnoin. Naispaholaisen pääapurit ovat myös yllättäen saaneet osakseen persoonallisuudet ja yhdessä tapauksessa jopa taustatarinan. Loppupuolella juoni kuitenkin hyytyy tapahtumien koostuessa pelkästään edestakaisin juoksentelusta. Onneksi mukaan tulee vielä merkillisiä horinoita sopimuksista Saatanan kanssa - joihin aiemmat tiedehörhöilyt eivät antaneet mitään viitettä - joten kliimaksi nostaa elokuvan takaisin alun tasolle. Tällä kertaa Santo uhkaa melkein jäädä sivuhahmoksi omassa seikkailussaan, varsinkin kun ohjaaja Delgado ei edes noudata perinteistä painidramaturgiaa (Santo voittaa ensimmäisen erän, häviää toisen ja nousee taas kolmannessa ylivoimaiseksi), vaan antaa Santon voittaa suoraan kaksi erää peräjälkeen. Ei silti kannata huolestua, sillä kyllä vapaapainia on ehkä jopa enemmän kuin tarpeeksi. Homoseksuaalisuuteen viitataan vain kerran, kun Santo kutsuu hurmiossa leijuvan miesfaninsa vierailemaan pukuhuoneessaan seuraavan kerran kun käy hänen otteluaan katsomassa. Santo kuulemma ilahtuisi siitä kovin.

Santo vs. la hija de Frankestein [3]
Santo vs. la hija de Frankestein [4]

Vaan mitä olisi Frankenstein-elokuva ilman hirviötä? Tässä tapauksessa virkaa saa toimittaa peräti kaksi friikkiä: tohtorin pettänyt apuri, josta tämä on luonut miehen ja gorillan risteytyksen, sekä jossain määrin alkuperäisten Frankenstein-elokuvien Boris Karloffia muistuttava korsto nimeltä Ursus. Gorillamies (joka näyttää lähinnä rumalta nelikymppiseltä ukolta, joka kyllästyttyään hakkaamaan päätään seinää vasten on siirtynyt tulikuumiin uunilevyihin) ei paljon myötätuntoa herätä, mutta Ursus on varsin sympaattinen veitikka, etenkin ottaen huomioon mitä hänelle käy elokuvan lopussa.

Hauskimmillaan elokuva on kuitenkin Frankensteinin riehuessa rappeutuvan kehonsa riivaamana. Hulvattomin hetki tulee naisen piikittäessä seerumiaan joukkoon uusia apureita, eli ikivanhoja nuorennusta kaipaavia äijänkäppyröitä. Litkun vaikutus on tuskallinen, ja tätä ilmennetään noin kymmenen miehen rivissä istuvan joukon alkaessa vuorotellen pistoksen saatuaan karjumaan ja sohimaan käsillään ympärilleen. Tällaistako on Mieskuoro Huutajien elämän ehtoopuoli?

***½-
© Ilja Rautsi, julkaistu: 1.6.2005
keskiarvo
toimitus
3.25/5.00 (2)
 SMIR
  3.0 3.5
keskiarvo
lukijat i
3.00/5.00 (1)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!