Caroline Munro

Supergirl (1984)

Supertyttö; Terästyttö

aka Supergirl: The Movie; Supergirl la ragazza d'acciaio

Supergirl #1 Supergirl #2
IMDb

Sarjakuvasankarielokuvat ovat nykyään taas kovassa huudossa. Efektiteknologian kehityksen kautta kankaille voi loihtia käytännössä mitä tahansa ja internetissä äänekkäästi määkivän fanilauman ansiosta tekijät yrittävät olla mahdollisimman uskollisia lähdemateriaalille. Toista oli ennen vanhaan kultaisella kahdeksankymmentäluvulla, jolloin kolmikymppisen nörtin kellarista kantautuvan valituslaulun ainoa kuulija oli tämän oma rakas äitimuori.

Supergirl [1]
Supergirl [2]

Kolmen Teräsmies-elokuvan menestyksestä innostuneet tuottajat tajusivat saman kuin sarjakuvayhtiö DC aikoinaan - tissit myyvät (etenkin tiukassa trikoossa) ja näyttivät vihreää valoa Teräsmiehen serkun seikkailuille. The Muppet Show -kirjoittaja David Odell puristi luovat mehunsa käsikirjoitukseen ja yksi hämmentävimmistä supersankarielokuvista ikinä sai alkusysäyksensä. Lopputulos muistuttaa varmasti joltain osin sarjakuvan jotain numeroa pelkästään puhtaan sattuman kautta, eikä täysin draamasta, jännityksestä tai huumorista vapaata tuotosta voi kutsua toimivaksi elokuvaksi kuin tiukassa pillerihumalassa.

Kara (Helen Slater) on Sisäavaruudessa leijailevassa utopistisen ultramodernissa Argo-kaupungissa elävä nuori nainen, joka on sattumoisin Teräsmiehen serkku. Teräsmiehen kotiplaneettahan tosin räjähti hänen ollessaan vauva, joten kukin voi huvikseen arvailla miten Kara päätyi Sisäavaruuteen, tai mitä termi tässä yhteydessä nyt onkaan tarkoittavinaan. Elokuvasta on turha etsiä selityksiä millekään vastaavalle kysymykselle, sillä käsikirjoittajalla viiraa enemmän kuin laki sallisi ja ohjaaja on yhtä pätevä kuin mädäntynyt turska lentokapteenin hommissa. Karan setä Zaltar (Peter O'Toole kenties noloimmassa roolissaan) esittelee eräänä päivänä hehkuvaa palloa, joka on kuulemma Omegahedroni - kaupungin toinen voimanlähde. Tässä vaiheessa elokuvaa katsoja saattaa löytää sisältään oudon halun kiihkeän sykkeen, jota voisi luonnehtia sanalla "kaljanhimo". Kara luo pitkulaisen ja muhkuraisen dildon näköisellä vehkeellä jättimäisen hyönteisen, joka puhkaisee kaupunkia Sisäavaruudelta suojaavan ohuen muovikalvon (nerokas tapa suojella elämäänsä, josta kulttuuriantropologi voisi päätellä, ettei tämä poppoo liiemmälti pallopelejä harrasta), minkä seurauksena Omegahedroni lentää taivaan tuuliin.

Supergirl [3]
Supergirl [4]

Tunnollisena tyttönä Kara lähtee munan muotoisella aluksella sen perään ja Peter O'Toole saa lausua kuolemattoman repliikin: "Olen kadottanut Omegahedronin. Nyt minun on matkattava Varjovyöhykkeelle." Hyvä Peter, tee niitä elokuvia, rahasta niitä shekkejä! Pallukka päätyy tietysti maan päälle (pistää ihan miettimään, miksi sinne Varjovyöhykkeelle on mentävä) ja Kara myös. Syystä tai toisesta tytön alus popsahtaa järven pohjaan ja sieltä ylös syöksähtäessään hänen raamattufilmatisointimaiset asusteensa ovat muodostuneet Teräsmies-puvuksi pienellä minihamemodifikaatiolla. Elokuvakoulussa varmaankin mainitaan jossain välissä, että henkilön oltua vedessä pitäisi tämän sieltä poistuessaan olla ns. märkä. Ohjaaja Szwarc taisi nukkua sen tunnin, tai vaihtoehtoisesti voinemme olettaa herran olevan ns. idiootti. Sillä välin Omegahedron on päätynyt ilkeitä maailmanvalloitussuunnitelmia hautovan noita Selenan (Faye Dunaway) käsiin. Selena ymmärtää eeppisyyden päälle ja aloittaa niinkin kiehtovalla tempauksella kuin rakkausjuoma. Tässä vaiheessa viimeistään käy ilmeiseksi, että David Odell ei operoi sillä tasolla, mitä me muut kutsumme ympäröiväksi todellisuudeksi. Selena juottaa vuorokauden ajaksi kiihkeän rakastumisen aiheuttavan nektarinsa ruohonleikkaajalleen. Aivan, suuret suunnitelmat pitää aloittaa vauvanaskelin, jopa maailmanvalloitus. Chippendale-tanssijan oloinen herra törmää tietenkin juoman aiheuttamassa houretilassaan Linda-nimen itselleen ottaneeseen Terästyttöön ja rakastumisen seurauksena alkaa puhua tälle ö-luokan Shakespeare-kielellä - kukaan ei tiedä miksi. Tämä asettaa Lindan ja Selenan törmäyskurssille ja tarjoaa lisää täytettä ja hämmennystä jo muutenkin ylipitkään ilmestykseen.

Elokuvan alkutekstijakso on kuulemma maksanut miljoona dollaria. On vaikea olla ajattelematta, kuinka paljon järkevämpää olisi ollut vaikkapa tapetoida kyseisellä rahatukulla kesämökin vessa. Jerry Goldsmithin mahtipontinen ja ontto musiikki pauhaa, kuva on punainen ja ilmassa leijuu savukiehkuroita. Sitten! Kaukaisuudesta syöksyy kimaltelevin sekä jyhkein kirjaimin näyttelijöiden nimiä. Yksitellen. Monta minuuttia. Niin kovin, kovin liian monta tuskallisen tylsää minuuttia. Tällainen toitotus olisi kenties sinänsä hyväksyttävää, mikäli syöksyviä kirjaimia seuraisi epävarmasti ontuvan kalkkunan sijasta kertakaikkisen loistava mestariteos (siis muidenkin kuin Utahista kotoisin olevien IMDb:n käyttäjien mielestä).

Supergirl [5]
Supergirl [6]

Jeannot Szwarc on ohjannut pääosin tv-töitä ja se näkyy. Kuvat ovat kaksiulotteisen latteita ja kerronta töksähtelevää. Szwarc on jumittunut kuvaamaan jokaisen keskustelun sarjalla puhuvia päitä, eikä saavuta minkäänlaista rytmiä tai luonnollista siirtymää kohtauksesta toiseen. Kamerakin voisi liikkua, mutta miksi vaivautua kun sen voi yhtä hyvin pitää paikallaan? Todisteena ohjaajan loppumattomasta huomiosta pienimmillekin yksityiskohdille myös valaistus muuttuu kohtausten sisällä leikkausten välissä. Peter O'Toolen ja muutaman muun sivuosanäyttelijän ansiosta Szwarc ei kuitenkaan onnistu täysin torpedoimaan elokuvaa. Odellin leikkaa ja liimaa-metodilla työstetty juoni muistuttaa osin hänen myöhempää mestariteostaan Masters of the Universe (1987), jossa myös toisesta ulottuvuudesta peräisin oleva ihmevekotin saapuu maahan supervoimaisten henkilöiden seuraamana. MotU:n teksti on kuitenkin loogisuuden ja selkeyden riemuvoitto Supergirlin käsikirjoitukseen verrattuna. Tarpeellista taustatietoa ei anneta, hahmojen motivaatiot ovat lievästi sanoen olemattomia tai vähintäänkin merkillisiä, eikä Terästytön voimia koskaan määritellä; jostain syystä hän vain osaa esimerkiksi muuttaa vaatteitaan ja hiustensa väriä ajatuksen voimalla. Pääosanesittäjä Helen Slaterin supervoima tuntuu lauhkeasta tuijotuksesta ja jatkuvan vienosta hymystä päätellen olevan lääkityksen vaikutuksessa esiintyminen. Lentokohtaukset näyttävät valmistusajan huomioon ottaen melko päteviltä, kunnes huomaa ettei tyttö heijastu vedestä sen yli liitäessään - tietenkään koskaan ei voi olla varma, onko kyseessä taas vain uusi supervoima.

Supergirl [7]
Supergirl [8]

Elokuvan järjettömyyttä ja oudon kiehtovaa latteutta on vaikea pukea sanoiksi, mutta kyllä teoksen parissa viihtyy tahtomattaankin. Supergirl on nimittäin kaikista haukuista huolimatta hauska, lähinnä silkan hämmentävyytensä vuoksi. Mainitsin juonen, mutta ei sellaista oikeastaan edes ole. Terästytön ainoa motivaatio on löytää Omegahedroni ja Selenan hallita maailmaa. Osaavissa käsissä tiukasti rajatusta perusideasta toki olisi mahdollista jäsentää toimiva kokonaisuus, mutta kaikki lahjakkuuteen viittaava taisi tekovaiheissa jumittua Varjovyöhykkeelle. Päähenkilö on yhtä persoonallinen ja karismaattinen kuin märkä pahvinpala. Pahis asuu hylätyn huvipuiston kummitusjunarakennuksessa Tupperware-kutsuihin matkalla olevan näköisen kotirouvaystävänsä kanssa ja Faye Dunaway -parka ylinäyttelee sekavia horinoita Burundi-sauvoista, suunnaten intohimoisimmat monologinsa Omegahedronille. Sankari käy elokuvassa kaksi taistelua; huonosti piirrettyä savuista demonia ja näkymätöntä varjoa vastaan. Ptruu, polle! Takaisin talliin! Ei herkkä mieli kestä näin visuaalisesti stimuloivia kamppailuja. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi elokuva floppasi totaalisesti. Ainakin Teräsmiehellä on jännittävä taustatarina jos ei muuta persoonallisuutta. Tuhoutuneen planeetan viimeinen selviytyjä, mies joka näyttää ihmiseltä mutta on jotain muuta: kantava konsepti. Terästyttö puolestaan tulee Sisäavaruudessa kelluvasta kauniista kaupungista ja haluaa löytää Omegahedronin: käsittämätöntä pöljyyttä.

Supergirl kestää 103 minuuttia, eli aivan liian kauan. Hieman tiivistettynä elokuva voisi olla jopa pienimuotoinen kalkkunaklassikko, mutta nyt monet paikallaan laahaavat kohtaukset sabotoivat tällaiset mahdollisuudet. Dvd:nä on myös saatavilla 138-minuuttinen ohjaajan versio, jota voinee suositella pitkäjännitteisille lapsille, epätoivoisille rajatapauksille sekä Jari Mustoselle. Tietysti jos pääosassa keikistelisi Peter O'Toole, saattaisi kokemus jopa olla vaivan arvoinen.

***--
© Ilja Rautsi, julkaistu: 24.7.2005
keskiarvo
toimitus
2.90/5.00 (5)
 JSJMIRPI
  2.5 4.0 3.0 1.0
keskiarvo
lukijat i
3.00/5.00 (2)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  -3 (18)
0%
Supergirl (1984)  Supergirl (1984)Supertyttö  

kommentit

odota...
bahrain kommentoi (11.11.2013 12:31:19)
user avatar Mun mielestä elokuva on ehdottomasti paras sarjakuvasovitus. Siinä on roppakaupalla viattomuutta ja semmoista vanhan ajan rehtiä seikkailuhenkeä. erityisesti viehättää toi käänteinen asetelma, jossa supergirl joutuu alinomaan pelastamaan tolloa, joka on niin korviaan myöten rakastunut häneen. Helen Slater hoitaa erityisen mallikkaasti päärooliin, muista näyttelijäsuorituksista voi olla vapaasti mitä mieltä haluaa, mutta jos ajattelee 2000-luvun vinkkelistä menoa, niin sehän on varsin eksoottisen amatöörimaista. Musta musa ja efektipuoli on huikaisevan hyviä ja eläväisiä; musa teatraalista ja efektit aikaansa edellä. En oikein ymmärrä mihin Arvostelun tehnyt Rautsi kaipaisi terästytön voimien määrittelyä: Supergirl tekee mitä häntä huvittaa! Jopa varjomaailmassa ilman supervoimia hän on edelleen se sama Supergirl, joka ei anna periksi.
vastaa »

kommentoi arvostelua ja/tai elokuvaa