Caroline Munro

Manderlay (2005)


Manderlay #1  

Genre

IMDb

Varmaankin ikuisesti ilkikurisena provosoijana ja elokuvan muodon uudistajana pysyvä tanskalainen Lars von Trier heitti jälleen katsojille uuden haasteen kehään vuonna 2002 elokuvallaan Dogville. Studiossa yhdellä isolla lavalla kuvattu elokuva ei muutamaa puukehystä lukuun ottamatta sisältänyt lainkaan lavasteita, pelkästään valkoisia liituviivoja lattialla. Kolmituntinen, brechtiläiseen vieraannuttamistaktiikkaan nojaava mestariteos oli avaus Amerikan historiaa ideoiden kautta ruotivalle trilogialle, johon von Trier on nyt tehnyt toisen osan, jonka samaa hahmoa esittävä vaihtunut pääosanesittäjä vain sinetöi teoksien ideamaailmaan ankkuroituneen lähtökohdan.

Vuoteen 1933 sijoittuva, kahdeksaan lukuun jaettu Manderlay jatkaa suoraan siitä, mihin Dogville jäi. Tällä kertaa Bryce Dallas Howardin esittämä Grace päätyy isänsä (James Caanin kenkiin astuva Willem Dafoe) matkassa alabamalaisen plantaasin porteille, joista säntää ulos kirkuva mustaihoinen nainen, joka rukoilee muukalaisia pysäyttämään sisällä tapahtuvan ruoskinnan. Paljastuu, että Manderlayn plantaasilla orjuus ei ole lakannut sisällissodan jälkeenkään. Grace tietysti raivostuu ja isänsä gangstereiden avulla ottaa tilan haltuunsa, vapauttaen orjat ja pakottaen entiset tilanomistajat rankkoihin fyysisiin töihin. Plantaasin emäntä kuolee juuri sopivasti, mutta hänen patjansa alta löytyy tulenarka kirja, jossa listataan tilan epäinhimilliset säännöt.

Manderlay [1]
Manderlay [2]

Jos ei sietänyt Dogvillea, on Manderlayn katsomista turha edes harkita. Von Trier riisuu kaiken puhtaan käsitteelliselle tasolle; kartan päällä ajavista autoista näkymättömiin kanoihin ja oviin. Lavasteiden puute on herättänyt närää ja vieroksuntaa, sekä viittauksia televisioituun teatteriin. Von Trierin kamerailmaisu on kuitenkin kaikin tavoin elokuvallista, eivätkä sen kummemmin Dogville kuin Manderlay tapahdu todellisessa maailmassa, vaan suljetussa tilassa jossa ideat ja teoriat asetetaan käyttäytymismallien ohella armottoman mikroskoopin alle, eikä lähtöä ole luvassa ennen kylmäävää lopputulosta.

Dogville pureutui avuliaan pinnan alla sykkivään kaksinaamaisuuteen ja Manderlay taas on isku vasten amerikkalaista ylimielisen omahyväistä ja holhoavaa demokratian pakkosyöttöä konepistoolien avulla, sekä toisen kulttuurin arvoja ja tapoja automaattisesti väheksyvää valloittajamentaliteettia. Von Trier nyt tietysti on itse vähintään yhtä omahyväinen, mikä varmasti karkottaa monet katsojat pois jo alkutekijöissä. Manderlaykin tihkuu ivallista ylemmyyttä, mutta on lopulta erittäin humaani ja jopa raivostuttavan koskettava moraalitarina. Von Trierin katsojan tunteiden taidokas manipulointi tekee hänestä sadistisen älyllisen version Steven Spielbergistä. Von Trier vain sattuu olemaan kävelevä ristiriita, niin saumattoman itseironinen, että sitä on helppo pitää pelkkänä ilkkuvana pröystäilynä. Sukunimensä puoliksi vitsinä, puoliksi mahtipontisuuden eleenä von-etuliitteellä varustanut Trier myy yhtä paljon itseään kuin elokuviaan ja näiden kahden raja onkin tavallista häilyvämpi.

Manderlay [3]
Manderlay [4]

Manderlayn ominaisuutta moraalitarinana alleviivaa jo Dogvillessä tutuksi tullut John Hurtin lempeän satusetämäinen kertojanääni, joka vähättelee koko ajan Gracen valintojen ja tekojen merkitystä sekä oikeutusta. Gracen pitäminen tietämättömiin ja julmiin ihmisiin törmäävänä jalona päähenkilönä, jonka hyvät aikeet menevät hukkaan ihmisluonteen raadollisuuden vuoksi olisi iso virhe. Grace asettaa itsensä ihmisyyden (etenkin omansa) yläpuolelle, hän puhuu ylevistä ideaaleista ja ihmisten perimmäisestä arvosta sekä kyvystä hyvyyteen, kieltäen täysin sisällään myllertävän hämmennyksen ja pikkumaisuuden sekä ennakkoluulot ja vihan. Norsunluutornistaan pakoa yrittävä tyttö on kykenemätön ottamaan ihmiset vastaan omina itsenään ja pakottaa heidät omalla tavallaan muottiin siinä missä plantaasin orjat luonteen mukaan eri kasteihin jaotteleva sääntökirjakin. Grace tuputtaa ihmisille arvojaan alentuvalla ja holhoavalla tavalla, pakottaen toiset hyppimään oman pillinsä mukaan, koska se on heidän omaksi parhaakseen - hänen mukaansa. Jos toisen tapoja, mielipiteitä ja uskomuksia ei suostu lainkaan kunnioittamaan, ei suhtaudu tähän tasavertaisena ihmisenä. Manderlayssa on helppo nähdä Irakin sodan vaikutus; Grace tulee aseiden kanssa ja ilmoittaa plantaasiorjille heidän olevan vapaita ja elävän demokratiassa - tai muuten. Tietenkin amerikkalainen demokratiakin on vain demokratian illuusio, eli Manderlay esittää eron demokratian idean ja käytännön välillä. Ja lopulta kovimman hinnan joutuu maksamaan "vapauden" tuoja itse.

Elokuvan orjien totutellessa uuteen elämäänsä Grace perustaa heille koulun, johon kaikki myös pakotetaan saapumaan. Näillä oppitunneilla (vastineena Dogvillen kokouksille) selviää mm. äänestyksen periaate ja mitä oikeastaan on demokratia. Yhteisön havaitessa vaikutusvaltansa huumori on pirullista ja suoraan asia ytimeen leikkaavaa. Hahmojen symbolisuudesta huolimatta kaikki ovat kuitenkin eläviä, hengittäviä ihmisiä, joihin luonnollisen miljöön puute pakottaa keskittymään entistä tiukemmin. Von Trier ei alenna orjahahmoja laupeiksi jeesuksiksi, vaan tarjoaa raaistavan katsauksen ihmisluontoon. Grace ei itse - eikä siten katsojakaan - joudu Manderlayssa aivan yhtä lailla raastimen alle kuin aiemmassa seikkailussaan, joten huomio keskittyy tällä kertaa enemmän häntä ympäröiviin ihmisiin ja elokuvan kokonaiskuvaan. Kaikista paljastuu paineen alla salattuja piirteitä ja Gracenkin poliittisesti korrektit ajatukset joutuvat haastetuiksi.

Manderlay [5]
Manderlay [6]

Von Trier esittää Manderlayssa tyypillisen röyhkeään tapaansa ajatuksen, ettei Amerikka ollut valmis orjien vapauttamiseen, eivätkä orjat sen enempää. Tämä ei ole millään tasolla orjuuden oikeutus, sillä orjuuden perimmäinen vääryys ei ole sama asia, kuin vallitsevien olosuhteiden yhtäkkinen täyskäännös, johon kumpikaan osapuoli ei kykene sopeutumaan tuosta vain. Asenteet eivät muutu yön yli, eikä tavoista pääse eroon paperille kirjoitetun käskyn avulla. Von Trier ei käsittele asioita konkreettisella, vaan ideatasolla. Hän tutkii Yhdysvaltain historian ilmiöitä ja rinnastaa ne kansakunnan nykytilaan. Kyse ei ole niinkään itse Amerikasta konkreettisella tasolla, kuin Amerikan ideasta ja sen vaikutuksesta muuhun maailmaan sekä ihmisten ajattelutapaan. Elokuva ei ole helppoa sulatettavaa, mutta se suorastaan pakottaa ajattelemaan omaa suhtautumistaan. Mihin uskoo, mitä on valmis tekemään sen edestä ja kenen kustannuksella? Mitä on vapaus ja kuka siitä päättää? Onko moraali ja hyvinvointi suhteellista? Ja jos Manderlayn esittämistä ideoista ja niiden käsittelytavasta vetää herneen omaan puhtoiseen nenäänsä, sopii kysyä itseltään miksi.

*****
© Ilja Rautsi, julkaistu: 12.9.2005
keskiarvo
toimitus
3.60/5.00 (5)
 SMKKJM*IRPI
  2.0 2.5 5.0 5.0 3.5
keskiarvo
lukijat i
3.45/5.00 (11)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  3 (27)
11%
Manderlay (2005)  Manderlay (2005)