Caroline Munro

The Great Ecstasy of Robert Carmichael (2005)


The Great Ecstasy of Robert Carmichael #1 The Great Ecstasy of Robert Carmichael #2
IMDb

Yhdistelmä "realistinen draama" ja "äärimmilleen viety väkivalta" herättää aina takuuvarmasti enemmän kuin tarpeeksi ristiriitoja. Cannesissa suoranaista raivoa herättänyttä The Great Ecstasy of Robert Carmichaelia on jo ehditty verrata A Clockwork Orangeen (1971), jonka anarkistinen ultraväkivallan, klassisen musiikin ja yhteiskuntakritiikin yhdistelmän herättämä kiistanalaisuus ajoi ohjaaja Stanley Kubrickin kieltämään elokuvansa esittämisen Englannissa. Thomas Clayn kirjoittama ja ohjaama uutuus sisältää kaikki edellä mainitut elementit, sekä pyrkii myös toteutuksessaan samankaltaiseen, joskin vielä äärimmilleen vietyyn metodiseen tarkkailevaan kamerailmaisuun, josta Kubrickia sekä ylistettiin ja kritisoitiin. Siihen yhtäläisyydet oikeastaan loppuvatkin.

The Great Ecstasy of Robert Carmichael [1]
The Great Ecstasy of Robert Carmichael [2]

The Great Ecstasy of Robert Carmichael seuraa pienen englantilaisen rannikkokaupungin asukkaiden elämää, keskittyen nimihenkilön lähipiirin lisäksi muutamaan muuhun hahmoon. Robert (Daniel Spencer) on hyvin koulussa pärjäävä, älykäs ja sisäänpäin kääntynyt nuorukainen, jonka arki koostuu moninaisten huumeiden lisäksi sellon soittamisesta äidin pianosäestyksen siivittämänä. Robert kuitenkin tykkää hengailla paikallisten kovisnuorten kanssa ja päätyy eräissä bileissä todistamaan joukkoraiskausta, asiasta sen kummemmin välittämättä. Karmiva tapahtuma on kuitenkin vasta alkua, sillä Robertin sisällä jokin odottaa purkautumistaan.

The Great Ecstasy of Robert Carmichael [3]
The Great Ecstasy of Robert Carmichael [4]

Elokuvaa katsoessa ei ole helppo varsinaisesti viihtyä. Clay pitää kameransa kylmän etäisenä hahmoista, eikä päästä katsojaa kertaakaan lähelle heitä. Motiiveja tai tunteita ei paljasteta, eikä luvassa ole mitään puhdistavaa kokemusta. Robert on päähenkilö vain nimellisesti, sillä muita seurataan tasapuolisesti. Clay kuvaa kaleidoskooppisesti löyhien siteiden muodostamaa ryhmäänsä, yhtä suurella myötätunnolla kuin muurahaisia. Ainoa vilaus nimihenkilön sielunelämään on hänen taipumuksensa masturboida markiisi DeSaden kirjaa lukien. Muista ei selviä senkään vertaa.

The Great Ecstasy of Robert Carmichael [5]
The Great Ecstasy of Robert Carmichael [6]

Mutta eivät hahmot Clayta kiinnostakaan, hän haluaa ravistella ja tuomita, tavoitella suurempia asioita ynnä yhteyksiä. Ensimmäisen, kameran ulottumattomissa tapahtuvan raiskauksen aikana televisiossa pyörii uutislähetys, jossa George Bush ja Tony Blair paasaavat Irakin sodan oikeutuksista, etenkin Blairin keskittyessä kansan kurjuuteen Saddamin ikeen alla. Taustalla soi "me ollaan nuoriso, me ollaan tulevaisuus" -henkinen jumputusbiisi ja aina välillä toisesta huoneesta kantautuu tytön tuskaista kiljuntaa. Muualla elokuvassa kamera ohittaa välillä ihmisiä, jotka avautuvat milloin työttömyydestä, milloin Irakissa kuolevista brittisotilaista. Elokuva myös alkaa mediakriittisyyteen kehottavalla oppitunnilla. Clay kehottaa katsomaan pintaa syvemmälle, mutta jos raottaa hänen elokuvansa julman pinnan alle, ei siellä paljoa syki. Irakin sodan väkivaltakuvaston ja hyvinvointivaltion nuorison suorittamien raakuuksien välillä oleva asiayhteys tuntuu enintään hataralta, eikä Clay oikein saavuta sinänsä erittäin hyvin hallitulla kokonaisuudellaan paljon muuta lopputulosta kuin "elämä on kurjaa, valtio kusettaa ja ihmiset on paskoja."

The Great Ecstasy of Robert Carmichael [7]
The Great Ecstasy of Robert Carmichael [8]

Sinänsä elokuva kyllä piirtää hyytävän uskottavaa kuvaa nykypäivän Englannin ongelmista konkreettisella tasolla. Clay ripottelee metodisen tarkasti keskustelun rippeitä pitkin teostaan, joista avautuu ankea näkymä elämänlaadun tasoon keskiluokan ja köyhempien keskuudessa. Nuorista kasvaa lähes pakosti jollain tavalla todellisuudesta irtaantuneita tunnevammaisia ja seuraukset ovat kaikessa kammottavuudessaan valaisevia. Clayn voi katsoa onnistuneen vähintään siinä mielessä, että mitä enemmän elokuvaa miettii, sitä enemmän argumentteja se herättää - puolesta ja vastaan samoissa määrin. The Great Ecstasy of Robert Carmichael ei missään nimessä ole miellyttävää katsottavaa - joko tapahtumat ovat turruttavan mitäänsanomattomia tai (ja varmasti osittain juuri jyrkästä kontrastista johtuen) vastenmielisessä julmuudessaan lähes sietämättömän tuskallisia. Elokuva jättää likaisen ja vastenmielisen olon, mutta pakottaa myös ajattelemaan. Clay on yhtä säälimätön materiaalinsa esittämisessä kuin Michael Haneke Funny Gamesissa (1997), mutta toisin kuin Haneke, Clay ei kikkaile elokuvan muodolla tai tarjoa mahdollisuutta ivalliseen tulkintaan. Hän vain esittää kliinisesti päähenkilöidensä arjen, työn, itseilmaisun ja hirmuteot, viipyillen mitä merkityksettömimmän tuntuisissa hetkissä.

The Great Ecstasy of Robert Carmichael [9]
The Great Ecstasy of Robert Carmichael [10]

On vaikea sanoa pitävänsä Clayn elokuvasta, mutta arvoa ja painoa sillä voi sanoa olevan. Kun kliimaksissa vihdoin päästään näkemään Robertin suuri nautinto, kylmää se sielua pohjukoita myöten ja on vaikea olla sulkematta silmiään. Kenties kohtaus sisältääkin kaiken, mitä Clay haluaa sanoa; ihmiset ovat julmia kaikkialla.

**½--
© Ilja Rautsi, julkaistu: 12.9.2005
keskiarvo
toimitus
3.00/5.00 (2)
 JSJM*IR
  3.5 1.5 2.5
keskiarvo
lukijat i
2.25/5.00 (4)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  -1 (6)
0%
The Great Ecstasy of Robert Carmichael (2005)  The Great Ecstasy of Robert Carmichael (2005)