Caroline Munro

Strange Compulsion (1964)

Kurkistelijakompleksi

aka L'étrange désir; Erotik in Fesseln

Strange Compulsion #1  
IMDb

Kuvittele itsesi pysähtyneeseen hissiin, jossa soi taukoamatta leppoisan sävytön ja persoonasta riisuttu hissimusiikki. Se on ainoa asia, johon keskittymällä voit torjua ajan matelemista ulospääsyä odotellessa. Sitten musiikin mitättömänä soljuva svengi katkeaa aina sattumanvaraisesti muutamien minuuttien välein kakofoniseen trumpettitoitotukseen, jonka huipennuksena kuuluu kovaäänistä piereskelyä. Tätä jatkuu 81 minuuttia. Jos et liiemmin välitä hisseistä, mutta haluat vastaavan elämyksen elokuvan muodossa, katso Kurkistelijakompleksi.

Fred (Preston Sturges Jr.) on nuori ja älykäs lääketieteen opiskelija, jonka isä on kuollut. Äiti on mennyt uusiin naimisiin, eikä Fred tule toimeen sijaispappansa kanssa. Tämä ei kuitenkaan ole hänen suurin ongelmansa, sillä Fred on... tirkistelijä! Hän ei saa seksuaalista tyydytystään normaalista kanssakäymisestä, vaan riisuutuvien naisten salakatselusta. Fred purkaa ongelmavyyhtiään psykiatrilleen (käsikirjoituksestakin vastaava Jason Johnson) ja kaksikko pohtii pulman juuria sekä mahdollista ratkaisua - pitäähän Fredistä sentään tulla kunnollinen lekuri eikä mikään psykoottinen raiskaaja, kuten tirkistelijöille usein kuulemma käy.

Ohjaaja Berwick kertoo elokuvaansa kuin mykkäfilmit eivät olisi koskaan kuolleetkaan. Berwickille ne elävät yhä, mutta kertojanäänellä paranneltuna. Kohtauksissa kyllä puhutaan usein, mutta Berwick on katsonut parhaaksi tyyliniksiksi mykistää dialogin ja laittaa Fredin kertojanäänen selittämään kulloisetkin tapahtumat. Ratkaisu käy rasittavaksi suurin piirtein siinä vaiheessa kun sitä käytetään ensimmäisen kerran. Kaikkia tapahtumia siivittää levottoman jazzmainen musiikki. Ja jos on olemassa tieteellisesti todistettu lukumäärä sille, montako kertaa elokuvassa voi näyttää alastoman naisen venyttelemässä yhä uudestaan ja uudestaan menettämättä katsojan mielenkiintoa, ylittää Kurkistelijakompleksi sen liput liehuen. Fredin tarkkailemat naiset tuntuvat kaikki kuuluvan samaan outoon kerhoon, jonka elämäntehtävä on riisuutua, pyöriä ympäri asuntoaan ja - aivan - venytellä.

Kuten sexploitaatioon kuuluu, on psykiatrille kerrotuista tirkistelytapahtumista koostuva "juoni" pelkkä eschermäisen kieroutunut runko, johon on kätevä ripustaa tissejä katsomon omille tirkistelijöille. Eksploitaatioelokuvat yleensäkin ovat usein tekijöiden lahjakkuusvajeista johtuen outo yhdistelmä naiivin tökeröä aitouden tavoittelua ja häikäilemättömän ilmeistä hyväksikäyttöä. Tämä johtaa siihen, että niihin sisältyy periaatteessa hyvin samankaltaisia kohtauksia kuin ihan oikeisiin elokuviin, mutta vinksahtaneessa muodossa. Arkinen keskustelu on tosielämässä yleensä varsin joutavanpäiväistä, mutta sen luonnollinen rekonstruktio käsikirjoituksen kautta ei ole aivan simppeli juttu. Tämä johtaa absurdissa latteudessaan täysin päättömään ja käsittämättömään dialogiin, joka kyllä ilmaisee sen, mitä haetaan takaa, mutta tekee samalla tilanteista ja ihmisistä täysin luonnottomia ja vieraita, joko koomisia tai uhkaavia. Tahallaan ja taitavasti käytettynä tämä voi olla hyvä tehokeino, mistä esimerkkinä vaikkapa David Lynchin Eraserheadin (1977) perhetilanteet, jotka onnistuvat leikkaamaan suoraan arkisen mitäänsanomattomuuden ytimeen ja olemaan sekä absurdeja että uhkaavia. Kirjoittaja Johnson tai ohjaaja Berwick saavat aikaan vaivaannuttavaa sivistyssanahölynpölyä, jollaiseen ihminen ei jatkuvalla syötöllä kykenisi. Vai milloin olet kuullut jonkun puhuvan hukkuvan pelastamisesta "humanitäärisenä tekona"?

Elokuvan alkutekstit koostuvat pimeässä pyörivistä alastonpatsaista, antaen ymmärtää luvassa olevan kenties jotain pikantin kulturellia. No, päähenkilö toki hieman muistuttaa ulkoisestikin Clouzot'n Kahlittujen tirkistelijävalokuvaajaa. Ja toki elokuvassa on vakava aihe, eihän se ole kiva saada tietää jonkun runkanneen puskassa ikkunan takana vaihtaessasi alusvaatteita. Fredin ongelman voi rivien välistä lukea johtuvan isän kuolemasta ja oidipaalisesta äitisuhteesta. Naiset näyttäytyvät pojalle uhkaavana mysteerinä, jota hän ei voi hallita. Kurkistelijakompleksi käsittelee aihetta yhtä rikkaasti kuin Babe - urhea possu pureutuu maatilan hoidon ongelmiin. Jos tulit kuitenkin katsomaan tissejä ja venyttelyä, tässä on elokuva juuri Sinulle. Muillekaan tilanne ei kuitenkaan ole toivoton, sillä humanitäärisenä tekona elokuva on pippuroitu käyvällä annoksella viihdyttävän huonoa näyttelemistä yhdistettynä sopivan sekopäisiin tilanteisiin. Jossain vaihtoehtoistodellisuudessa Michael Powellilla oli nuha, eikä hän päässyt ohjaamaan Peeping Tomia - tilalle palkattiin Al Adamson. Kurkistelijakompleksia lähemmäs tuota teosta ei tässä universumissa pääse.

**½--
© Ilja Rautsi, julkaistu: 14.10.2005
keskiarvo
toimitus
2.17/5.00 (3)
 JSSMIR
  3.0 1.0 2.5
keskiarvo
lukijat i
2.33/5.00 (3)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!