Caroline Munro

Domino (2005)


Domino #1 Domino #2
IMDb

Tony Scott saa Michael Bayn näyttämään Ingmar Bergmanilta. Ahkerana pysytelleen Scottin viimevuotinen vigilante-iloittelu Man on Fire oli miehen paras työ vuosiin, mutta senkin oli tuhota täysin ohjaajan loputon eri filmeillä, valotuksilla, nopeuksilla sekä värifilttereillä leikkiminen. Maestro itse oli selvästi päinvastaista mieltä, sillä Domino saa Denzel Washingtonin maanisen kostokierteen näyttämään hillityltä pikkudraamalta.

Elokuva alkaa tekstillä: "Perustuu tositapahtumiin. Tavallaan." Kyseessä on näyttelijä Laurence Harveyn palkkionmetsästäjäksi ryhtyneen tyttären Dominon (Keira Knightley) tarina, "hieman" liioiteltuna sekä "pikkuruisen" tyyliteltynä. Rikkaan mallitytön hemmoteltuun elämään kyllästynyt Domino törmää lehti-ilmoitukseen palkkionmetsästysseminaarista ja päätyy sitä kautta parivaljakon Ed & Choco (Mickey Rourke & Edgar Ramirez) -tiimin kolmanneksi jäseneksi. Domino kertoo tarinaansa Lucy Liun esittämälle FBI-agentille ja juttu saa mutkia matkaansa mm. Christopher Walkenin tapansa mukaan ylikierroksilla käyvän tosi-tv -tuottajan, edesmenneen teinisaippua Beverly Hills 90210:n näyttelijöiden sekä trash-televisioguru Jerry Springerin kautta. Siinä vaiheessa kun Tom Waits kaahaa mukaan menoon, loikkaa homman järki lopullisesti hämärän rajamaille.

Domino [1]
Domino [2]

Elokuva siis pyörii omassa pikkujulkkisten popkulttuuritodellisuudessaan. Toiminta on räväkkää, meno vauhdikasta, veri lentää ja kieli on niin syvällä poskessa että sattuu. Missä siis vika? No, kaikki on jo nähty aiemmin ja toimivammin, oli kyse sitten Scottin omasta True Romancesta (1994) tai Oliver Stonen Natural Born Killersistä (1995), joita molempia yhdistää käsikirjoittaja Quentin Tarantino. Domino pyrkii samaan postmodernin pop-paskanjauhannan, mustan huumorin ja elämää suurempien hahmojen nokkelaan tajunnanvirtaan, mutta siltä puuttuu kokonaisuuden hallinta, tyylitaju ja kerronnallinen draivi. Elokuva ei kerro mitään mistään, eikä asenteestaan huolimatta ole tarpeeksi nokkela tai vetävä kätkeäkseen tämän tyydyttävästi.

Usein ohjaajat hidastuvat vanhetessaan niin työtahdin kuin sisällön kanssa. Scott on räikeä poikkeus, hän on yhtä työteliäs kuin ennenkin ja sekoittaa tyyliään koko ajan kaoottisempaan suuntaan. Vampyyritarinadebyyttinsä The Hunger (1981) jälkeen lähinnä jytäävän älyvapaista toimintaelokuvista tunnetuksi tullut Scott on kasvanut ohjaajana Don Simpson/Jerry Bruckheimer -tuotantojen tarjoamassa kuplassa. Tyylisuunnan voisi määritellä mairittelevasti juonen sijasta räväkkään kerrontaan ja miehiseen uhoon keskittyväksi toimintamontaasiksi. Vähemmän mairittelevasti voisi tätä härän raivolla (ja aivovoimalla) jyräävää bruckheimerismin virtaa kutsua testosteronitakkavideoksi. Aina välillä Scott kuitenkin murtautuu ulos tavallisen toiminnan kahleista ja tekee jotain uskaliaampaa.

Domino [3]
Domino [4]

Domino on tavattoman kunnianhimoinen elokuva, ei sisällöltään vaan rakenteen sekä kerronnan tasoilla. Se ei niinkään haasta katsojaa pysymään mukana kuin selvittämään, onko mistään tapahtuvasta mahdollista kiinnostua tällä vauhdilla. Kyseessä on elokuvallinen sirpalepommi; sirpaleina toimivat sinne tänne syöksyvät käsikirjoituksen palaset, joita Scott poimii minkä ehtii maanisella kamerallaan. Metodi on kuin maalaisi tauluja kanuunalla; kankaalle jää jotain roiskeita, mutta suurin osa materiaalista lentää hevon helvettiin. Kronologisesti sinne tänne poukkoileva juoni jää vaille nyansseja, eivätkä isot hetket tunnu miltään Scottin takoessa joka ikisestä kohtauksesta yhtä intensiivisen. Se rakenteesta siis. Etenkin alkupuoliskolla tarina poukkoilee tilanteesta toiseen, tuntuen käynnistyvän uudelleen noin joka kolmas minuutti. Käsikirjoitusta on palkattu näpyttelemään Donnie Darkolla (2001) kulttinimeksi noussut Richard Kelly. Toisin kuin omassa metafyysisessä teinielokuvassaan, Kelly ei malta pysähtyä kertaakaan määrittelemään hahmoja. Ainoastaan Mickey Rourke saa pienen hiljaisen hetken itselleen. On tietysti mahdollista, että Kellyn teksti on ollut hahmokkaampaa ennen Scottin väkkärätaktiikkaa. Kerronnallisesti Scott tuntuu taantuneen vastavalmistuneen mutta kaikki tekniset kikat ulkoa osaavan mainosohjaajan tasolle. Hän ohjaa kaksituntista elokuvaa sarjana rytmittömästi kankaalle tykitettäviä, salamana välähtäviä kuvia, joista jokaisessa on oltava periaatteessa sama visuaalinen koukku. Hidastus-nopeutus-toisto-värivaihdos-filminvaihdos-toisto. Jos etsii helppoja vertailukohteita, voi huvikseen verrata Dominon ja True Romancen ammuskelufinaaleja. Molemmissa helvetti repeää valloilleen, mutta True Romancessa kaaos on hallittua, näkee kuka ampuu ketä ja mikä tärkeintä, välittää siitä. Dominossa periaate on sama, mutta kaaos on ainoastaan kaoottista ja on ihan yksi lysti mitä tulee tapahtumaan. Tätä ei voi enää verrata edes musiikkivideoihin; Scottin keskittymiskyky tuntuu olevan samaa luokkaa kuin piripäisen, sokerihumalaisen ADHD-lapsen.

Domino [5]
Domino [6]

Näyttelijäpuolella parasta viihdettä tarjoilee uudesta uranosteestaan kaiken irti ottava Mickey Rourke. Tuntemattomampi Edgar Ramirez ei ole kummoista hahmoa itselleen saanut, mutta hänessä on hiljaista karismaa. Sivurooleista Christopher Walken on suorastaan rikollisen alikäytetty, vaikka monet naurut tarjoaakin. Nimiroolissa keimaileva Keira Knightley näyttää samalta kuin aina ennenkin, hieman persoonattoman söpöltä. Knightley on kuitenkin helpon valovoimainen, eikä taidon puute sinänsä edes haittaa, koska hahmo ei varsinaisesti tarjoa siihen sen kummempia puitteita. Oikea Domino Harveykin nähdään vilaukselta. Hän kuoli elokuvan valmistumisen aikoihin, mutta naisen laulua kuullaan lopputekstien aikana.

Domino on kaikesta valittamisesta huolimatta suhteellisen viihdyttävää katsottavaa. Yksittäisissä kohtauksissa on kieroa hauskuutta ja toiminta yltyy välillä erittäin mukaansa tempaavaksi. Joka suuntaan rönsyilevä "tarina" sallii monet mehukkaat ylilyönnit ja ponnekasta yritystä on pakko ihailla. Scottin jatkuva tyylittely vain turruttaa katsojan vasaroimalla aistit penkin alle, josta ei enää riitä energiaa nousemiseen. Kokonaisuuden koskettavimmaksi hetkeksi näyttää tarkoitetun kultakalan vetäminen vessasta alas (ei ihan yhtä paha kuin Tom Hanks huutamassa lentopallon perään, myönnettäköön), mutta kun se on ohjattu yhtä intensiiviseksi kameraleikiksi kuin pahimmat tulitaistelut, on pakko kysyä Tonylta että missä mennään? Tämä heikentää paitsi kokonaisuutta, myös tehokkaaksi tarkoitettuja yksittäisiä hetkiäkin. Loppupuolella päästään irrottelemaan visuaalisesti meskaliinitripin muodossa, mutta itse trippi onnistuu häviämään sekopäisyydessään monelle muulle kohtaukselle! Dominon katsominen on kuin seuraisi yhtä ilotulitusta kaksi tuntia - aluksi paukut ja väriloisteet ovat vaikuttavia, mutta kun mitään variointia ei tarjota, kaikki hukkuu monotoniseen värimelskaan. Elokuvalla olisi ollut mahdollisuudet vaikka mihin, nyt jäljellä on vain kaoottista melua ja onttoa vimmaa.

**½--
© Ilja Rautsi, julkaistu: 25.10.2005
keskiarvo
toimitus
2.00/5.00 (9)
 JSSMJLTPJM*IRMHEMPI
  3.0 1.0 2.0 1.0 3.5 2.5 2.5 1.0 1.5
keskiarvo
lukijat i
2.00/5.00 (20)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  -17 (23)
0%
Domino (2005)  Domino (2005)