Caroline Munro

Djävulens öga (1960) :: The Devil's Eye

Paholaisen silmä

aka Die Jungfrauenbrücke; L'occhio del diavolo; L'oeil du diable; Das Teufelsauge

Djävulens öga #1 Djävulens öga #2
IMDb

Avioliitto pysyi Bergmanilla koko uran läpi kantavana teemana, jota omat työnsä käsikirjoittanut ohjaaja käsitteli useaan eri sävyyn niin pelkistetyn realistisessa maailmassa kuin unimaisemmassa ympäristössä. Usein (ja ehkä jopa parhaimmillaan) Bergman tarttui aiheeseen huumorin voimakkailla kynsillä, mutta aina näitä teoksia kattoi kypsän hyväksyvä näkemys ihmisen todellisimmista sosiaalisista piirteistä. Avioliitto päätyi näissä teoksissa usein olemaan yhtä kuin helvetti, jonka tekee pirullisimmaksi rituaalimaisesti tehdyt alun ja lopun lupaukset sekä usein näiden taustalla vaaniva uskonto. Kuten uskontojen elämänjälkeistä elämää maalaavat lupaukset, liittyy avioliiton solmimiseen uskomus hyvyyden ja rakkauden säilymisestä. Ja tietenkin parhaiten asiat ovat silloin, kun itse Jumala sinetöi tämän ennalta määrätyn rakkauden.

Djävulens öga [1]
Djävulens öga [2]

Tanskalaisen Oluf Bangin näytelmään pohjautuva Paholaisen silmä on Bergmanin hillittömimpiä elokuvia ja se lukeutuu niihin teoksiin, joissa hänen taitonsa dialogin käsikirjoittajana tiivistyy äärimmilleen. Seitsemännen sinetin (Det sjunde inseglet, 1957) tavoin elokuva antaa fyysisen lihan ja veren kuoleman hahmoille, jotka saapuvat alhaalta Helvetistä maan päälle leppoisan, mutta epäkohdasta kiusaantuneen Saatanan (Stig Järrel) lähettäminä. Maan päällä on tapahtumassa ristinopin vihollisen pahin painajainen; nuori ja kaunis nainen (Bibi Andersson) on kihlautumassa koskemattomana ja hyveellisenä, täten matkalla kohti Kristuksen oppeja rakkaudesta. Saatana saa aina tiedon vastaavista uhkista, ja tällä kertaa hänen silmäänsä on syntynyt kiusallinen näppy. Maan päälle nousseiden Don Juanin (Jarl Kulle) ja Pablon (Sture Lagerwall) tehtävänä on tuhota neidon koskemattomuus ja saattaa hänet irti rakkauden valosta. Kumpikin elävistä kuolleista on viettänyt vuosisatoja Helvetissä, jossa inhimillinen kanssakäynti on ollut ankarasti kiellettyä.

Djävulens öga [3]
Djävulens öga [4]

Seitsemännen sinetin ruumiillistunut kuolema on Bergmanin tehokkaimpia luomuksia ja keinoja saattaa tuo pelätty, tuntematon ja väistämätön tosiasia käsittelyn ja jopa pilkan tasolle. Paholaisen silmä ei kunnioita kuolemaa yhtään edeltäjäänsä paremmin, koska elokuvan kuolleet hahmot toimivat samalla tavalla vilpillisesti kuin elävät. Asetelmasta syntyy niin villi keitos, että ensimmäisistä maanpäällisistä kuvista alkaen sarvipäiden läsnäolo edustaa elävien sitä puolta, minkä he yrittävät kiistää ja peittää esimerkiksi edellä mainitulla alttarilla tai muissa uskonnollisissa rituaaleissaan. Don Juan ja Pablo ovat se viettelyksen ja petoksen kutsumus, joka ihmisen luonnossa elää ja taistelee omantunnon ja moraalin kanssa. Tämän lisäksi Bergman hyödyntää liekeistä saapuneiden hahmojensa kautta sitä mitä he itse muistavat ihmisenä olemisesta. On väistämätöntä, että kasvoiltaan suunnatonta surua, tyhjyyttä, alakuloisuutta ja sammunutta vihaa paljastava Don Juan herää tuntemaan nuoren, vaalean ja aistikkaan Britt-Marien kautta asioita, jotka heidän olisi tarkoitus Pablon kanssa tuhota. Myöskään Pablo ei ole vielä liian kaukana ihmisestä, vaikka kolme vuosisataa onkin viettänyt kurjuudessa.

Djävulens öga [5]
Djävulens öga [6]

Don Juanin ja Britt-Marien väliset viiltävän terävät keskustelut surusta, rakkaudesta, myrkyllisyydestä ja onnesta ovat Bergmanin hienoimpia dialogeja, joissa näkyy kyky yhdistää huumoria ja ironiaa pohjimmiltaan ja kirjaimellisesti kuolemanvakavaan asiaan. Don Juanin maailmassa rakkaus on pahin rikos ja sen sammuttaminen varjojen Herran tärkein tehtävä. Britt-Marien kohdatessaan joutuu Don Juan kuitenkin unohtamaan tehtävänsä, koska ihminen ei koskaan ole täysin tarpeidensa ja viettiensä hallitsija, vaikka järki sitä voimakkaasti yrittäisi. Don Juanin paluu kuolemasta ei ole näennäisviisasta leikittelyä elokuvan satumaailmassa, vaan ihmisen havahtuminen emotionaalisesta kuoliosta ja kielteisyydestä. Astetta suorapuheisempi Pablo puolestaan edustaa lihallista heräämistä takaisin ihmiseksi, kun hän viettelee papin aviopuolison leikkeihinsä ja temppuihinsa. Naiivin optimistisen ja omaan hyvyyteensä sokaistuneen papin vaimo on ihminen, joka haluaa elämältään muuta kuin mitä sen jälkeisiin aikoihin keskittynyt aviomiehensä on koskaan pystynyt tarjoamaan.

Djävulens öga [7]
Djävulens öga [8]

Myös papin hahmossa tapahtuu kehitystä, kun tämä joutuu pakostakin kohtaamaan tosiasian, että hänen vaimonsa on ihminen. Papin hahmo ei missään vaiheessa ole yksipuolisesti ja tylsän korostetusti "pihalla" tai kiihkossa, vaan Bergman osaa kirjoittaa vaikeatkin hahmot oikeaan suuntaan pienillä yksityiskohdilla, joista kuitenkin syntyy tärkeä elementti hahmon persoonassa ja siinä mitä hän edustaa. Papin alituinen vierailu viinakaapissa (myös riivaajan kanssa) vaimoltaan salassa on Bergmanin tapa kertoa paljon kokonaisesta hahmosta ja siitä mitä hän edustaa. Yläkerran ja alakerran jumalien mielekkyys asetetaan Paholaisen silmässä ehkä räikeimmin kyseenalaiseksi koko ihmisyyden käsitteen kannalta. Tilanne on äärimmillään Pablon ja papin vaimon välisessä kanssakäymisessä, jossa sekä omaksuttu uskollisuuden hyve että Saatanan kieltämät ihmiskontaktit pyrkivät estämään hahmoja olemasta intiimissä toiminnassa keskenään. Rasittava riivaaja kun valvoo maan päällä innostuneen pikkupirun toimia jatkuvasti tämän olan takana. Näin Bergman kuvaa sitä etäisyyttä, mikä helposti vallitsee ihmisen luonnon ja kristinuskon hyveiden, käskyjen ja syntien välillä. Epilogin irvokkuudessa Bergman kuitenkin luopuu uskostaan voimakkaaseen ja uskonnoista irtautuneeseen ihmiseen, kun vastavihityn avioparin hääyö kattaa kunnioituksen Jumalalle korkeuksiin. Helpoin tie elämässä on seurata muita.

Djävulens öga [9]
Djävulens öga [10]

Visuaalisesti Bergmanin elokuva on mielenkiintoisin alakerran jaksoissa, jotka koostuvat näennäisesti yksinkertaisista lavasteista, mutta voimakkaasta valon ja varjojen käytöstä. Helvetin kartano on sykkivien lieskojen ja höyryävien hahmojen valloittama paikka, jossa Saatana tutkii kipeää ja esteettisesti epämieluisaa näppyään mustan peilinsä avulla. Miljöössä on hieman samaa tuttuutta kuin Jean Cocteaun elokuvassa Orphée (1950), jossa ihmisyyden myönteiseen antiin puhkeaa kylmäkasvoinen Kuolema, tällä kertaa nainen. Bergmanin uralla Paholaisen silmä syntyi vaiheessa, jolloin monia merkittäviä töitä oli takana 1950-luvulla ja moni oli vielä saapumassa 1960- ja 1970-luvuilla. Avioliiton ulottuvuuksia käsitellään harkitulla ja rytmikkäällä dialogilla järkälemäisessä näytelmässä Kohtauksia eräästä avioliitosta (Scener ur ett äktenskap, 1973), ja siitä eroavasti eloisalla huumorilla ja suorastaan toiminnallisuudella elokuvassa Rakkauden oppitunti (En lektion i kärlek, 1954). Uskonnon olemusta mietiskelevistä töistä vuoden 1963 Talven valoa (Nattvardsgästerna) kuuluu Bergmanin synkimpiin teoksiin vajoamatta kuitenkaan koskaan myrkylliseen kielteisyyteen. Paholaisen silmässä yhdistyy Bergmanin vakavuus ja suurenmoinen huumori, jotka tekevät siitä tärkeän pylvään ihmisen kehityksen surkuhupaisassa historiassa, jossa kohtaavat tuonpuoleiset uskomukset ja yksinkertainen rakkaus.

****½
© Juho Malanin, julkaistu: 28.11.2005
keskiarvo
toimitus
3.60/5.00 (5)
 TPJM*MM
  3.5 4.5 3.0
keskiarvo
lukijat i
3.58/5.00 (6)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  6 (7)
86%
Djävulens öga (1960)  Djävulens öga (1960)Paholaisen silmä