Caroline Munro

Il gatto dagli occhi di giada (1977) :: Watch Me When I Kill

aka The Cat with the Jade Eyes; The Cat's Victims

Il gatto dagli occhi di giada #1 Il gatto dagli occhi di giada #2
IMDb

Antonio Bido aloitti uransa pitkien elokuvien ohjaajana vuonna 1977, aikana jolloin alkoi Italian elokuvateollisuuden taantuminen kohti auringonlaskua. Bidon lyhyt filmografia kertoo hyvinkin juuri tämän muutoksen tarinaa: tuotannon kaksi ensimmäistä elokuvaa, Watch Me When I Kill sekä Bloodstained Shadow olivat tyylipuhtaita gialloja, elokuvia joiden kulta-aika alkoi 70-luvun puolen välin paikkeilla pikkuhiljaa olemaan ohi. Näiden kahden elokuvan jälkeen Bidon filmografiassa tulee kuuden vuoden tauko. Tauon jälkeen Bido viimeisteli vielä neljä elokuvaa, mutta niistä ilmeisesti vain viimeiseksi jäänyt Blue Tornado on päässyt kansainväliseen levitykseen. Monet pidemmän linjan genre-ohjaajat tekivät vielä 80-luvulla aikakaudelle tyypillisesti barbaari-, post-holocaust tai viidakkosotaelokuvia, mutta Bidoa nämä genret eivät ilmeisesti viehättäneet.

Watch Me When I Kill oli siis Bidon esikoiselokuva. Sitä ennen hän oli jo tehnyt muutaman lyhytfilmin. Bido osallistui myös elokuvan käsikirjoituksen laatimiseen. Watch Me When I Kill on tekoaikaansa nähden hyvin perinteinen giallo: siinä paljon joutilasta aikaa omaava kirkkaanpunaisella vinyylikattoisella sedan-Taunuksella ajeleva Lukas (Corrado Pani) yrittää selvittää sitä, kuka tappaa yksi kerrallaan erään oikeudenkäynnin valamiehistöä ja miksi. Myös Lukasin tyttöystävä on tulilinjalla, koska hänellä on ensikäden tietoa murhaajasta osuttuaan sattumalta elokuvan alkumetreillä tuoreeltaan ensimmäisen murhan tapahtumapaikalle.

Il gatto dagli occhi di giada [1]
Il gatto dagli occhi di giada [2]

Watch Me When I Kill on kaikin puolin varsin mainio lajityyppinsä edustaja. Keskustelun vuoksi voisi ehdottaa, että giallot voi jakaa elokuvan sävyn mukaan kahteen joukkoon: yhtäällä ovat kevyet, herrasmiesmäisen kliiniset dekkarigiallot, kuten vaikkapa Sette scialli di seta gialla tai Giulio Carnimeon The Case of the Bloody Iris. Toiseen ryhmään kuuluvissa on enemmän raadollisuutta ja tosielämän eksploitatiivisuutta. Näistä esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Aldo Ladon Who Saw Her Die ja Flavio Mogherinin mainio The Girl in the Yellow Pajamas. Myös Watch Me When I Kill sijoittuu tähän jälkimmäiseen joukkoon.

Juonen tasolla tapahtumien ja syyllisyyksien ratkeaminen menee Watch Me When I Killissä välillä varsin koukeroiseksi, mutta tämäkään ei tapahdu itsetarkoituksellisesti katsojan sumuttaminen mielessä. Kun sitten lopulta aletaan päästä murhasarjan takana oleviin motiiveihin käsiksi, mennään niiden ehdoilla syventäen niitä loppuun saakka, eikä kumota venettä viimeisellä minuutilla jonkun epäuskottavan lopputwistin nimissä. Tämä mahdollistaa loppuratkaisun paljon harkitumman rakentamisen jo elokuvan alusta alkaen. Vertailukohtana voidaan tuoda esiin vaikkapa tuo edellä mainittu Sergio Pastoren Sette scialli di seta gialla, joka kieputtaa katsojaa viimeisen viiden minuutin aikana sillä tavalla, että kaikki elokuvassa puolentoista tunnin aikana tehty henkilöhahmojen rakentaminen menettää merkityksensä loppuveivauksessa.

Il gatto dagli occhi di giada [3]
Il gatto dagli occhi di giada [4]

Mielenkiintoista ainakin itselleni oli myös se seikka, miten paljon kiinnostavammaksi elokuvan juonen seuraaminen muuttui, kun murhamotiivit kytkettiinkin kollektiiviseen lähihistorian tragediaan normaalimpien ja yksilöllisempien (rikkaiden ja kauniiden ihmisten) kosto/ahneus-teemojen sijaan. Missään nimessä Watch Me When I Kill ei ole mikään message-elokuva, mutta jännärijuonen mausteena hieman vakavampi teema syventää hyvinkin katsomiskokemusta ja henkilöhahmoja.

Parasta Watch Me When I Killissä on siis kuitenkin elokuvan sävy ja tunnelma. Bido käyttää musiikkia erittäin hyvin, ja genren sisäisesti tarkasteltuna mukavan perinnetietoisesti. Oma suosikkimusani oli murhakohtausten "teema", joka alkaa suspiriamaisena akustisen kitaran näppäilynä syventyen tilanteen tiivistyessä aggressiiviseksi särökitaran kepitykseksi. Musiikin ohella myös muut tyyliseikat ovat kohdallaan: himmeät, varjoja luovat valaistukset, tiiviit ja sokkeloiset lavastukset ja kuvauspaikat, sekä napakat, off-screen -tilalla ja sen uhalla leikkivät kuvasommitelmat. Erityisesti itse murhakohtausten sävy on uhkaavan painostava, mikä puhuu vakuuttavaa kieltään ohjaajan ammattitaidosta.

Il gatto dagli occhi di giada [5]
Il gatto dagli occhi di giada [6]

Watch Me When I Kill on hyvä, genreuskollinen perusgiallo niiden ystävälle. Se elää tunnelmastaan ja hyvin etenevästä käsikirjoituksestaan. Bidon toiseen gialloon, sinänsä ihan kelvolliseen Bloodstained Shadowhin verrattuna Watch Me When I Kill on se parempi elokuva. Näiden kahden elokuvan perusteella onkin helppoa todeta elämän olevan joskus epäoikeudenmukainen: voimme vain arvailla minkälaisia genreherkkuja Bido olisi loihtinut jos vain olisi syntynyt 20 vuotta aikaisemmin.

Versioinfo (29.1.2006):

VCI-entertainmentin R1-dvd on laadultaan välttävä. Kuva on n. 1.85:1 ei-anamorfinen laajakuva. Kuvanlaatu on hieman epäterävä ja värientoisto sangen VHS-mainen. Ääniraitavaihtoehtoehtoja ei ole, tarjolla on vain (siedettävästi) dubattu englanti-ääni. Tekstityksiä ei ole. Melko tyypillinen nyrkkipaja-julkaisu, siis.

****-
© Markus Sorsa, julkaistu: 29.1.2006
keskiarvo
toimitus
3.88/5.00 (4)
 JSSMJM*MS
  4.0 4.0 3.5 4.0
keskiarvo
lukijat i
3.65/5.00 (10)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  12 (14)
86%
Il gatto dagli occhi di giada (1977)  Il gatto dagli occhi di giada (1977)Watch Me When I Kill