Caroline Munro

Real Fiction (2000)

aka Shilje sanghwang

Real Fiction #1 Real Fiction #2

Genre

IMDb

Kim Ki-dukin töiden kutsuminen umpimielisiksi alkaa jo itsessään vaikuttaa autistisen umpimieliseltä, vaan minkäs teet, kun mies vain jatkaa päänsä seinään hakkaamista. Kuten olen aiemminkin todennut, parhaillaan tämä umpimielisyys luo elokuviin täysin oman, vahvaan tunnelmaan ja hypnoottiseen visuaaliseen ilmaisuun nojaavan maailmansa johon kelpaa uppoutua. Huonoimmillaan meno on taas sellaista tunnelivisiota että ohjaajalle voisi yhtä hyvin laittaa valjaat olalle ja näköesteet ohimoille. Vuonna 2000 valmistunut Real Fiction on ikävä kyllä jälkimmäistä sorttia Coast Guardin (2002) sekä The Bow'n (2005) ohella, vaikka saavuttaakin lisäkiinnostavuutta kokeellisen luontonsa johdosta.

Real Fiction [1]
Real Fiction [2]

Nimetön taiteilijapoika rustaa lyijykynällä ihmisten potretteja keskellä toriaukeaa, suu visusti supussa sekä samalla kuunnellen korvalapuistaan lähipuhelinkopin keskusteluja. Hiljainen päähenkilö, check. Oudot tavat, check. Taiteellisuus, check. Kaikki Kim-ainekset ovat kasassa ja meno voi alkaa. Poikaa ahdistelevat erinäiset pikkurikolliset ja hän saa tuon tuosta kuulla haukkuja tuherruksistaan, mutta antaa vain kaiken virrata ylitseen. Kunnes mallina istunut tyttö tarjoutuu maksamaan hänelle rahan sijasta toisella tavalla ja houkuttelee sankarimme seuraamaan itseään performanssiesitykseen "Toinen minä". Show'ta ei ole katsomassa kukaan ja pienellä lavalla istuu ainoastaan yksi mies, joka alkaa potkia ja hakata päähenkilöä, solvaten tätä samalla. Tyttö kuvaa kaiken videokameralla. Saamme kuulla, että maailma on kärsimystä ja nöyryytystä, mutta tarpeeksi tuskaa koettuaan ihminen vapautuu. Showmies antaa taiteilijalle pistoolin ja selittää tälle ristiin naivasta kukkakauppiastyttöystävästään, sekä muista häntä kaltoin kohdelleista paskiaisista. Mies käskee pojan ampua ja tämä tekee työtä käskettyä - ase kuitenkin naksahtaa tyhjää.

Tämän toistuttua pari kertaa alkaa piirtäjäpoju saada tuskaraivareita ja purkautua omasta elämästään. Sitten hän ampuu performanssitaiteilijan ja aseessa onkin luoti. Murhaa liiemmin miettimään pysähtymättä poika lähtee pyssynsä kanssa purkamaan maailmantuskaansa, tytön seuratessa mukana kameran kera. Falling Down, Death Wish, Man Bites Dog, vihdoinkin yhdessä.

Real Fiction [3]
Real Fiction [4]

Hämmennystä voi herättää, että tyypit joita artisti painuu listimään, ovat juuri ne, joista hänelle toinen mies aiemmin avautui. Tietysti mikään ei välttämättä ollutkaan todellista, koska performanssin nimi sattuu olemaan juuri "Toinen minä". Tyttö on myös aina välillä mukana kuvaamassa tapahtumia, välillä ei. Onko kaikki elokuvaa todellisuudesta; tosifiktiota? Mikä on totta? Sen kun tietäisi. Jos tämä kuulostaa jotenkin älyllisesti haastavalta ja valloittavan symboliselta, ei hätää, elokuvassa se on pelkästään kömpelöä ja sekavaa.

Real Fiction on osin filmille, osin digivideolle kuvattu, kokonaan ilman uusintaottoja. Lisäkiinnostavuutta saa sitä, että koko 82-minuuttinen elokuva kuvattiin parin kuukauden harjoitusten jälkeen 200 minuutissa, oikeita kuvauspaikkoja käyttäen. Lopputulos myös vaikuttaa siltä ja pitkä harjoitteluprosessi näkyy lähinnä onnistuneissa näyttelijäsuorituksissa, mutta niiden taso ei yleensäkään muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vaivaa Kimin elokuvia. Keskellä katua pyöriminen käsivarakamera olalla toki tuo mukaan annoksen cinema veritéa, mutta teeman käsittelyn raivostuttavan yksinkertainen onttous yhdistettynä asetelmien keinotekoisuuteen takaa uskottavuuden hippujen rapisevan suoraan katuelämästä viemäriin. Päähenkilö kostaa nöyryytyksensä maailmalle, mutta jo tapahtumat laukaiseva performanssi on niin kertakaikkisen naurettava, että siitä ihan suuttuu. Murhakohtausten taustalla soivat, merkityksellisyyttä hakevat perkussiosounditkin alkavat lähinnä huvittaa.

Real Fiction [5]
Real Fiction [6]

Kimin elokuvia on syytetty laskelmoidusta symboliikan käytöstä, mutta itse esittäisin päinvastaista: Etelä-Korean tunnetuin auteur ei todennäköisesti edes osaa laskelmoida, vaan kaikki tulee puhtaana suoraan sydämestä. Tuntuu kuin Kimillä ei olisi mitään suodattimia tai pisaraakaan itsekritiikkiä visioidensa purkamisessa elokuvamuotoon. Tämä johtaa toisinaan Real Fictionin kaltaisiin, tuskallisen tökeröihin ja sinne tänne sekavasti kompuroiviin ideavammaisiin tapauksiin, toisinaan samana vuonna valmistuneen Saaren kaltaisiin sykähdyttäviin neronleimauksiin. Kim muistuttaa häntä vielä ahkerampaa Takashi Miikeä tuotteliaisuuden ja teosten tason villin vaihtelevuuden suhteen, mutta toisin kuin Miikellä, ei etenkään Kimin varhaisemmasta tuotannosta pilkahda mitään huumorintajuun viittaavaakaan, joka saattaisi purkaa itsetarkoituksellista ahdistusrankistelua siedettävämpään muotoon. Toki viime vuoden The Bow erityisesti todistaa, ettei Kim myöhemminkään urallaan ole oppinut kertomaan itselleen, mikä on taiteellinen umpikuja.

Kim on kuitenkin juuri tämän naiivin rehellisyyden ja sisällöllisen arvaamattomuuden oudon yhdistelmän ansiosta hölmöimmilläänkin aina sentään kiinnostava. Tällainen totutun toteutus- ja kerrontamuodon rikkominen on epäilemättä ollut ohjaajan kannalta virkistävää sekä vapauttavaa. Kysymykseen, voiko metodilla saada aikaan toimivan elokuvan, on vastaus tietysti kyllä. Real Fiction vain ei satu olemaan se.

*½---
© Ilja Rautsi, julkaistu: 14.4.2006
keskiarvo
toimitus
1.25/5.00 (2)
 JM*IRMK*
  1.5 1.5 1.0
keskiarvo
lukijat i
1.50/5.00 (2)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!