Caroline Munro

The Last House on Dead End Street (1977)

aka At the Hour of Our Death; The Cuckoo Clocks of Hell; The Fun House

The Last House on Dead End Street #1 The Last House on Dead End Street #2
IMDb

"Keep telling yourself, it's only a movie, it's only a movie..."

Tästä alkujaan William Castlen hyödyntämästä mainoslauseesta alkaa jorinamme pahamaineisesta ja kadotetuksi luullusta "snuff"-klassikosta The Last House on Dead End Street, tai kuten elokuvaa kuvailevemmin markkinoitiin: The Cuckoo Clocks of Hell. Niinpä. Annetaan helvetin käkikellojen kukkua.

Nimi viittaa tietenkin Stanley Kubrickin komeaan ihmismielen kuvaukseen A Clockwork Orange, ja aivan kuten siinä, paljastetaan Watkinsin pseudointellektuellissa naisentappo-videossa narsistisen ja sorretun boheemin kosto häntä syrjivälle yhteiskunnalle. Luonnollisesti yhteläisyydet jäävät tähän, sillä siinä missä Kubrick oli nero ja hullu, on Watkins lähinnä kukkeliskuu.

The Last House on Dead End Street [1]
The Last House on Dead End Street [2]
The Last House on Dead End Street [3]

Ensimmäinen silmiinpistävä ongelma on 70-luvun amerikkalaiselle shokkiviihteelle ominainen pieni budjetti. Toisaalta se on hyvä, sillä se erottaa jyvät akanoista, kuten esim. Watkinsin Hooperista. Siinä missä Hooperin esikoisesta syntyi pureva ja tiivistunnelmainen modernin kauhuelokuvan merkkiteos, vaikuttaa Watkinsin kädenjälki tietentahtoiselta synkistelyltä. Myönnän, että hänen asenteensa on poikkeuksellisen nihilistinen ja sitä myötä provosoiva, mutta suuhun jää feikki fiilis. Ei sinällään, elokuvan perusasetelma stag-videoita ohjaavasta kostonhaluisesta nilkistä on lupaava. Valitettavasti pseudolainen synkistely tahtoo jatkuvasti pudottaa pohjan koko touhun alta ja koko projekti vaikuttaa rakentuneen yhden shokkikohtauksen varaan.

Ennen Watkinsin kliimaksiin paneutumista on käsiteltävä vielä elokuvan kohtausten traumatisoiva ylipituus. Jos esimerkiksi sulkee hetkeksi kuvan pois - esim. kyllästyttyään siihen - huomaa vulgaarin äänimaailman herättävän jälleen mielenkiinnon valkokankaan tapahtumiin, mutta on turha kuvitella että ohjaaja olisi saanut työstettyä elokuvan visuaalista sisältöä mihinkään suuntaan. Päinvastoin, samat tapahtumat soljuvat silmille minuuttikaupalla. En siis lainkaan ihmettele, että kadottuaan maan alle pian käkikellonsa ensilyöntien jälkeen, siirtyi Watkins kuvaamaan toisiaan jyystäviä mekaanisia kuminaamoja, eli pornon pariin. Yllättävää sen sijaan on, että elokuvan ensimmäinen versio The Cuckoo Clocks of Hell kesti kolmisen tuntia.

The Last House on Dead End Street [4]
The Last House on Dead End Street [5]
The Last House on Dead End Street [6]

Aivan onneton räpellys The Last House on Dead End Street ei suinkaan ole. Watkins hyödyntää nerokkaasti erilaisia maskeja, joihin hän pukee näyttelijänsä heidän seuratessaan väkivaltaisia tekoja. Näin hän sulkee heidän tunteensa sivuun ja anonymisoi heidät väkivallan kuluttajina persoonattomiksi mielipuoliksi. Ainoastaan uhrin kasvoilla, eleillä ja sanoilla on merkitystä, sillä ne ovat se mistä "viihde" koostuu. Niin ikään jos elokuvaa vertaa samoihin aikoihin ilmestyneeseen kulttiklassikkoon Snuff, on selvää että Watkins onnistuu luomaan "aidoksi" kuvatun väkivallan ympärille huomattavasti autenttisemman ilmapiirin. Toisaalta Alejandro Amenábarin suuremman rahan trillerissä Tesis on sekä autenttinen tunnelma että myös jonkinasteinen ajatus.

Verrataan:

Amenábar rakentaa jännityselokuvansa hyödyntämällä snuff-myyttiä. Hän myös kääntää kysymyksenasettelunsa viimemetreillä suoraan katsojaan itseensä, ja tekee sen minkä jokainen taitava ohjaaja tekee: hän implikoi katsojan mielikuvituksen kuvien takaiseen väkivaltaan, väkivaltaan jota ei näytetä - ja jonka katsoja siis itse luo. Watkins puolestaan esittää ihmisen surman elokuvansa kliimaksina ja päämääränä, mielipuolisen friikki-ohjaajansa suorittamana veritekona - ja katsojien ainoa tehtävä on todistaa tämä julmuus. Näin hän oikeuttaa työnsä pienten underground-yhteisöjen taideteoksena. Herkkävatsaisia sopii tässä vaiheessa varoittaa, sillä kyseinen feikattu "aito" surma on hyvin graafinen ja tehokas. Sen jälkeen nähdään vielä muutamia minuutteja myöhemmin tökerö kohtaus, jossa pora uppoaa miehen silmään.

The Last House on Dead End Street [7]
The Last House on Dead End Street [8]
The Last House on Dead End Street [9]

Amenábarin elokuvassa henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Ok, elokuvien budjetit huomioiden vertaus on hieman epäoikeudenmukainen. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Watkinsin itsensä tulkitseman ohjaajanilkin rooli jää jatkuvalle tyhjäkäynnille. Häntä ahdistaa. Joo, tiedämme sen, entä sitten? Koska häntä ahdistaa, hän tappaa ihmisen. Ja? ...ja hän suolestaa naisen! Hienoa Watkins. William Castlen oivallukset eivät jääneet pelkästään alun mainoslauseeseen. Elokuviensa ensi-illoissa tämä suoraselkäinen herrasmies kirjaimellisesti kidutti katsojiaan pelottamalla, uhkaamalla ja parhaimmillaan johtamalla elokuvasalin tuolien kautta sähköshokkeja näiden takamuksiin, jotta hänen elokuviensa aikaansaama kontravisuaalinen efekti olisi mahdollisimman mieleenpainuva.

Ihmisen mielenrauhan järkyttäminen ei ole - kaikista ennakkoluuloista huolimatta - kovin vaikeaa, sen sijaan 80 minuutin, puhumattakaan kolmen tunnin, käyttäminen siihen kuulostaa jo kidutukselta. The Last House on Dead End Street päättyy käytännössä kahden verisen kliimaksinsa jälkeen. Elokuvan hahmot eivät ole kehittyneet mihinkään ja vastaavalta juonettomalta vyöhykkeeltä löytyy myös elokuvan tarina, jonka päämääränä näyttäisi olleen pelkän visuaalisen sähköshokin antaminen katsojille. Mutta pitääkö tähän käyttää kolme tuntia? Niin, itävaltalaisen Otto Mühlin tiedetään päässeen samaan lopputulokseen alta sadankahdenkymmenen sekunnin - William Castle tarvitsi yhden ainoan napinpainalluksen.

The Last House on Dead End Street [10]
The Last House on Dead End Street [11]
The Last House on Dead End Street [12]

Jos joku jäi ihmettelemään mihin unohtui elokuvan juonikuvaus, niin voin vain todeta että se tuli jo annettua. Pohjimmiltaan The Last House on Dead End Street on tehokkaaseen äänimaailmaan upotettu kuvaus snuff-kohtauksen motivoimisesta. Watkins uppoutuu sairaaseen ihmismieleen ja pohtii sitä kautta joiltain osin taiteen rajoja. Ongelmaksi muodostuu lopulta henkilöhahmojen yksiulotteisuus. Jos edes jotkut väkivallantekijöistä tuntisivat inhoa tekojansa kohtaan, tai katumusta, olisi lopputulos huomattavasti tehokkaampi. Tällaisenaan elokuvan katsojat suljetaan henkilöhahmojen kokemuspiirin ulkopuolelle ja ohjaajan kommunikointi yleisön kanssa epäonnistuu. Ehkä parhaiten Watkinsin luomusta kuvaisikin sanalla monologi.

Pahoin silvotun naisen verinen ruumis on kannanotto, joka taatusti puhuttelee ja herättää vastenmielisiä ajatuksia. Barrel Entertainmentin dvd-julkaisu on varustettu kattavin extroin, valoittamaan tämän kulttiklassikon historiaa.

*----
© Jari Mustonen, julkaistu: 15.4.2006
keskiarvo
toimitus
2.88/5.00 (4)
 JSSMJMJM*
  3.5 3.0 1.0 4.0
keskiarvo
lukijat i
2.50/5.00 (6)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  2 (15)
13%
The Last House on Dead End Street (1977)  The Last House on Dead End Street (1977)