Caroline Munro

Blackwoods (2002)


Blackwoods #1 Blackwoods #2

Genre

IMDb

Eeppinen taivallukseni halki Uwe Böllin villejä visioita sikiävän sielunmaiseman jatkuu. Tällä kertaa käsittelyyn pääsee 2002 valmistunut, ennen germaanisen neron edelleen vallitsevan videopelisovituskauden puhkeamista kokoon kyhätty Blackwoods, jota maestro on ollut ihan itse kirjoittamassa. Lopputulos on pitkälti sitä, mitä odottaa saattaa, eli totaalista törppöilyä sekavasta alusta tajunnanräjäyttävään loppuun saakka.

Matt Sullivan (Patrick Muldoon) lähtee tyttöystävänsä Dawnin (Keegan Connor Tracy) mukaan tapaamaan tämän syrjäseudulla elävää perhettä, mutta matkaan tulee mutkia Dawnin kadotessa ja hullun kirvesmiehen ilmestyessä listimään Mattia. Tästä eteenpäin ei kannata lukea, mikäli haluaa kokea elokuvan neitseellisenä. Oletan kuitenkin, ettei kukaan aio räpellystä katsoa, joten juonipaljastuksia seuraa.

Lopulta paljastuu, että koko matka on vain hämäystä, jonka tarkoitus on saada Matt hengiltä. Hän kun muutama vuosi aiemmin ajoi kännipäissään nuoren naisen yli ja tappoi tämän. Nainen oli Dawnin sisko, ja nyt perhe asettaa Mattin omaan oikeudenistuntoonsa, jonka jälkeen häntä lähdetään metsästämään halki synkän metsän.

Tässä voisi periaatteessa olla jo kaikki, mutta koska vuosi on 2002 ja M. Night Shyamalamabamadingdongin lopputvistiyllärit olivat muodissa, paljastuu kaiken jälkeen vielä, että koko juttu tapahtuu pelkästään Mattin päässä; Dawnia tai tämän perhettä ei ole edes olemassa vaan Matt rankaisee itseään rattijuoppoussyyllisyyskierteessä. Tämä päähenkilön skitsofrenia/paljastuminen kummitukseksi/mikään ei ole miltä näyttää blaablaablaa-hömpötys on nykymuoto vanhalle "Ja sitten hän heräsi" -lopetukselle, josta jo ala-asteen äidinkielenopettajat ansaitusti iskivät miinuspisteitä ainekirjoituksiin.

Rikkomuksen tekee astetta vakavammaksi vielä se, että Herr Böllin tarinankerrontalahjat tekisivät jo aapisen suoraviivaisesta filmatisoinnistakin vaikeasti seurattavan - Uwella kun on vaikeuksia välittää katsojalle selkeästi kohtaus, jossa mies kävelee autolleen ja avaa oven, kaiken päälaelleen kääntävistä lopputvisteistä nyt puhumattakaan. Kuvittelin kaiken-käänne on tässä tapauksessa vielä pahinta mahdollista laatua, koska se pelkästään hämmentää tarpeettomuudellaan. Toisaalta taas, ilman sitä kaikin tavoin mitätöntä elokuvaa ei oikein jaksaisi edes vihata tunteella.

Minulla ei silti tavallaan olisi mitään oikeutta valittaa Blackwoodsin tasokkuudesta. Itsepä selailin nettikaupan sivuja, tieten tahtoen etsin Böllin teoksia ja lähes täysissä sielun ja ruumiin voimissa tilasin elokuvan luottokortillani kotiovelle. Ei ole mikään uutinen, että Böll tekee kamalan mitätöntä paskaa, eikä hänen pilkkaamisensa ole sen haastavampaa kuin purkan jauhaminen samalla kun kävelee, mutta silti... sairaalloinen mielenkiinto on mitä on, ja minusta on ihan vietävän hauskaa sisäistää niin persoonallisella tavalla lahjattoman luovan ihmisen tajuttomia havaintoja maailmasta. "Hei, olen Ilja ja olen passiivis-aggressiivinen cinemasokisti. Viimeisestä huonon elokuvan katselustani on jo useita tunteja..."

Sanotaan nyt kuitenkin, että elokuva on sekava, hyvin sekava. Blackwoodsia katsoessa voi maallikko luulla dvd-soittimensa temppuilevan vallan julmetusti. Kuvat menevät päällekkäin, hidastuvat järjettömissä kohdissa, puuroutuvat mössöksi ja kohtauksista hypitään toisiin järjestelmällisesti kuin kehitysvammaisten adhd-lasten kolmiloikkakisoissa. Mutta haa! Laitteessasi ei ole mitään vikaa, se onkin vain Böllin visio, joka silmien edessä aivoja satuttaen seikkailee! Hän hallitsee sekä horisontaalista ja vertikaalista tasoa yhtä varmalla otteella. Ikään kuin pelkkä ulkokohtainen sekavuus ei jo riittäisi, sekoittaa Böll juonellistakin pakkaa heittämällä joka väliin takaumia sun muuta mukavaa.

Näyttelijöistä suurin osa löytyy useammasta Böll-tuotoksesta, joten heidän lahjoistaan lienee turha sanoa mitään sen eritellympää, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Pääosassa tilaa kallisarvoisesta ja rajallisesta universumista täyttää Patrick Muldoon, joka on kuin Rob Lowe riisuttuna viimeisistä hilsemäisistä karisman hippusistaan. Pikkuhotellin pornoon hurahtanutta johtajaa taas esittää pettämättömällä tavallaan kaljuuntuvaa peikkolasta muistuttava Clint "Ronin veli, se vielä lahjattomampi" Howard. Howard on pienten outojen roolien erikoismies, jonka ilmestymisellä elokuvaan ei yleensä ole mitään kyvykkyyteen liittyvää syytä; hän on vain Hollywoodin versio siitä sympaattisesta syrjäkylän juoposta, jota kaikki kohtelevat hyvin vanhasta tottumuksesta. Herran hampaista saattaisi kyllä saada museon vetonaulan tulevina vuosina, mutta ei niistä näyttelijäksi ole. Tuntuu siis melkein kohtalon johdatukselta, että hänen uransa törmäsi Uwe Bölliin. Clint löytyykin myös maestron House of the Deadista (2003), hyvin samanlaisessa marakattimoodissa temppuillen.

Kaiken rehellisyyden nimissä on huomautettava, että aivan viimeistä tvistiään edeltävään hetkeen saakka Blackwoods on perusidealtaan kohtuullisen lupaava; joku lahjakas ohjaaja saisi varmasti samasta materiaalista ihka oikean elokuvan. Tämä nyt tietysti pätee käytännössä mihin ö-luokan hirvitykseen tahansa, joten samapa tuo. Loppukaneettina todettakoon myös varoittavassa hengessä, että Blackwoods ei sisällä oikeastaan mitään hauskaa, tahallisesti tai tahattomasti, eikä siinä ole mitään jännittävää tai varsinaisesti kiinnostavaa. Se ei ole kalkkuna, se ei ole elokuva. Se on bölli. Osuvasti viimeinen repliikki tuotoksessa on: "Jumalalla on helvetinmoinen huumorintaju." No shit, Sherlock.

*----
© Ilja Rautsi, julkaistu: 2.5.2006
keskiarvo
toimitus
1.00/5.00 (1)
 
keskiarvo
lukijat
0.00/5.00 (0)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!