Caroline Munro

The Berlin Affair (1985)

Berliinin varjo

aka Interno berlinese; Leidenschaften

The Berlin Affair #1 The Berlin Affair #2
IMDb

Saksa keväällä 1938. Dekadenttien kirjailijoiden romaanit palavat rovioilla ja homoseksuaaleja puhdistetaan natsieliitin riveistä. Berliiniläisen korkeassa asemassa olevan siviilivirkamiehen Heinz von Hollendorfin vaimo Louise eksyy pakkomielteeksi muuttuvaan kiihkeän eroottiseen suhteeseen Japanin Berliinin suurlähettilään tyttären Mitsuko Matsugaen kanssa. Parista alkaa välittömästi liikkua huhuja seurapiireissä. Von Hollendorfit painostetaan mukaan perhetutun poliisiupseerin juoneen erään Wehrmachtin kenraalin ja nuoren konserttipianistin välisen suhteen paljastamiseksi. Hienz taas painostaa vaimoaan lopettamaan vaarallisen seikkailunsa, mutta Mitsuko onnistuu lopulta kietomaan mustasukkaisen ja skandaalia pelkäävän aviomiehenkin häiriintyneeseen kolmiodraamaan. Japanittaren motiivien suhteen on vaikea vetää rajaa silkan pitkälle viedyn manipuloivan leikittelyn ja aidon kontrolloimattoman itsetuhoisen intohimon välille.

Käsikirjoitus perustuu Junichirô Tanizakin kirjaan The Buddhist Cross. Hänen tekstejään on filmattu melko ahkerasti, romaani Kagi on poikinut Japanissa parikin leffaa, mutta parhaiten tunnettu versio on Tinto Brassin Erotiikan avain (La chiave, 1983). Myös novellista Hakijitsumu (Day Dream) on monta elokuvaa, joista tuorein, vuoden 1981 HC-erotiikalla höystetty sadistissurrealistinen versio, on levinnyt myös länsimaihin. Kun vielä mainitaan että The Berlin Affairin ohjaajana toimi sensaationkäryinen arthouse-natsiveteraani Liliana Cavani (Il portiere di notte - Yöportieri, 1974), täytyy ikävä kyllä todeta että lopputulos on yllättävän keskinkertainen.

The Berlin Affair [1]
The Berlin Affair [2]

Syyllistä voidaan ehkä lähteä hakemaan tuottajaportaasta, eli legendaarisesta kaksikosta Menahem Golan ja Yoram Globus, joka siirsi 80-luvulle tultaessa painopistettään israelilaisista inttikomedioista fantasia- ja seikkailuhäröilyyn sekä varsinkin ns. kunnon väkivaltaan. Vähemmän tunnetun osan Cannonin repertuaarista muodostivat arthouse-yleisölle suunnatut eroottissävytteiset ja usein historialliset elokuvat (Bolero, Salome, Maria's Lovers...) joita melko systemaattisesti pukattiin ulos ehkä keskimäärin leffan verran vuodessa. Ikävä kyllä firman alan tuotoksia ei leimaa sama oksat-pois -mentaliteetti kuin legendaarista action-katalogia, vaan elokuvat ovat hieman väliinputoajaosastoa elitistiselle harrastajalle, dekadenteilta aspekteiltaan vaisuja ja taiteellisesti vaatimattomia.

Sama vaivaa The Berlin Affairia. Erotiikka rajoittuu pitkälti sinänsä miellyttävän sensuelliin kimonoissa kiehnäämiseen ja intohimoiseen suuteluun, paljasta pintaa on yhden kauniisti tatuoidun naisen takapuolen verran. Kerronta on hömppäromaanimaista ja vähän kömpelöä epookkia, jossa kertojaääni heittelee lauseen mittaisia selityksiä kesken kohtausten.

The Berlin Affair [3]
The Berlin Affair [4]

On tietenkin mahdollista, että Cavani ei yksinkertaisesti ole halunnut toistaa natsikuvastoa, jolla hän tuli tunnetuksi Yöportierin myötä ja jonka ansiosta hänet varmasti projektiin värvättiin. Silti tuntuu että tuotantoyhtiön oletettu keskiluokkainen kohdeyleisö on vaikuttanut menon ympäripyöreyteen. Elokuvassa ei historiallisesta tilanteesta huolimatta ole minkäänlaista uhan tuntua, esimerkiksi ainoatakaan hakaristiä ei nähdä. Näin vältetään toki pahimmat kliseet, mutta jotenkin elokuvan vuoden 1938 Natsi-Saksa ei vaan tunnu todelliselta. Elokuvan tunnelmat keskittyvät kieroon melodraamaan, mutta Yöportierin tai vaikka Luchino Viscontin Kadotettujen (La caduta degli dei, 1969) huokuma kolmannen valtakunnan henkisen korruption ja paranoidin neuroottisuuden ilmapiiri loistaa poissaolollaan. Toisaalta kyseessä on kertomus ulkopuolisiksi ajautuvasta kolmikosta joka yrittää sulkea vallitsevan yhteiskunnallisen tilanteen maailmansa ulkopuolelle, mutta tätäkään näkökulmaa ei erityisesti painoteta.

The Berlin Affair [5]
The Berlin Affair [6]

Von Hollendorfeja esittävät Gudrun Landgrebe (saksalainen tv-näyttelijä) ja Kevin McNally (mm. Pirates of the Caribbean 1-3) ovat ihan päteviä Kauniit ja rohkeat -osaston kolmannen valtakunnan yläluokan edustajia mutta lievästi arjalaisempi habitus olisi ollut eduksi korkeamman guilty pleasure -asteen saavuttamiseksi. Sen sijaan Mitsukoa esittävä Mio Takaki edustaa juuri sitä japanilaisen naiskauneuden viileän eleganttia mutta herkkää huipentumaa johon Nöyrin palvelijanne (Stupeur et tremblements, 2003) -elokuvan Fubukilla pyrittiin, mutta jonka löytämiseen belgialaisen feel-good -produktion castingilla ei ollut lahjoja. The Berlin Affairin jälkeen Takaki päätyi Guinea Pig -sarjan Android of Notre Damen -osan (1988) kautta Ultraman-leffojen vakiokasvoksi. Luottonatsi John "kuolemankomendantti" Steiner nähdään pienessä sivuosassa Heinzin kollegana ja William Berger vainottuna, dekadentismista syytettynä kirjailijana.

Vaikka loppupuolella ihmissuhdekuvio meneekin melko sairaalloiseksi on The Berlin Affair suht siistiä ja helppoa perushuttua, jonka sensaatioarvo on kalibroitu keskiluokkaiseen makuun sopivaksi, elokuva josta voisit kuvitella äitisi nauttivan, eli tuskin aivan sitä mitä tämän sivuston keskivertolukija cinenasuilultaan odottaa.

**½--
© Tomi Hautakangas, julkaistu: 25.8.2006
keskiarvo
toimitus
2.75/5.00 (2)
 JSTH*
  3.0 2.5
keskiarvo
lukijat
0.00/5.00 (0)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!