Caroline Munro

Death Proof (2007)

Grindhouse: Death Proof

aka Boulevard de la mort; Death Proof - Todsicher; Grindhouse - A prova di morte

Death Proof #1 Death Proof #2
IMDb

Kill Billien (2003-2004) tyyli ennen sisältöä -asenteeseen pettyneet tuskin löytävät kaipaamaansa uutta Jackie Brownia (1997) Quentin Tarantinon kuudennesta elokuvasta Death Proof. Toisto vanhasta ei kuitenkaan ole kyseessä, sillä kung fun ja spagettiwesternin sijaan vähän tunnetusta popkulttuurista itselleen uran (ja oman paikkansa popkulttuurissa) ammentanut Tarantino kääntää nyt katseensa 70-luvun törkyisempään americanaan: eksploitaation hullujen murhaajien ja revittelevien kaahailutrillerien keskelle. Naisten hekumallisia vartaloja unohtamatta.

Death Proof [1]
Death Proof [2]

Death Proof sai alkunsa Tarantinon murehtiessa sielunveljensä Robert Rodriguezin kanssa vanhojen nk. grindhouse-elokuvateattereiden perään, joiden törkyisissä saleissa saattoi katsoa peräperää toinen toistaan saastaisempia ja absurdimpia eksploitaatiopläjäyksiä. Jymyideana oli luoda sama elämys uudelle sukupolvelle: kaksi elokuvaa yhden hinnalla, joiden välissä esitetään erikseen kuvattuja trailereita keksityistä elokuvista. Death Proof ja Rodriguezin zombisekoilu Planet Terror esitettiin jenkeissä Grindhouse -nimellä koristettuna tuplanäytöksenä. Konsepti ei tavoittanut amerikkalaista massaa - huonon lippumyynnin ohella yleisöä käveli ulos ensimmäisen elokuvan jälkeen siinä luulossa, että kyseessä on normaali näytös. Niinpä Eurooppa saa siis elokuvat erikseen, pidempinä versioina ja ilman välitrailereita.

Ottaen huomioon projektin episodiluonteen, on kiehtovaa että Death Proof koostuu jo itsessään kahdesta hyvin selkeästä jaksosta, joissa molemmissa Kurt Russellin maanisella antaumuksella tulkitsema psykopaatti Stuntman Mike tappaa himoitsemiaan ja vihaamiaan naisia. Ensimmäinen puolisko on kuin todellisuusvääristymä; 70-luvun upeasti kuvatulta halpiselokuvalta näyttävä nykymaailma. Naarmuileva filmi katkeilee ja hyppii pariin otteeseen sinne tänne. Russellin luontaista charmia kierosti hyödyntävä Miken hahmo elää kutreineen ja hopeatakkeineen eri ajassa kuin muu maailma. Vain kaksi seikkaa häilyttää vaikutelmaa että mies kuuluu sirkukseen: pitkä arpi kasvoilla, sekä tietysti musta kaara, jonka konepellissä komeilevat iso pääkallo ja ristityt salamat.

Death Proof [3]
Death Proof [4]

Jälkimmäisellä puoliskolla filmiskraidut ja vaikutelma vaihtoehtomaailmasta hälvenevät ja Russellin ulkoasu muuttuu tätä korostaen: musta paita, aurinkolasit ja susimaisuutta luova parransänki tuovat enemmän mieleen Snake Plisskenin ja Wolf Creekin (2005) psykon John Jarrattin ristisiitoksen. Toisella puolella hahmosta myös paljastuu uusia piirteitä, jotka muuttavat elokuvan luonteen hillittömällä tavalla.

Pääosassa ei kuitenkaan ole Russell, vaan Tarantinon palvomat naiset. Ohjaajan jo ennestään tuttu jalkafetissi saavuttaa Death Proofissa huipennuksensa ensimmäistä kertaa omana kuvaajanaan toimivan Tarantinon kameran suorastaan hivellessä naistähtien jalkoja. Muut osat vartalosta saavat myös osansa, erityisesti lapdance -jaksossa, joka on... no, tolkuttoman upea. Meno ei kuitenkaan missään vaiheessa ylitä sexploitaation rajoja, mikä saattaa tulla pettymyksenä joillekin. Death Proof toimii kuitenkin hyvin pitkälle naistensa ehdoilla. Elokuvan kutsuminen feministiseksi saa aikaan spontaania kikatusta, mutta vaikea sitä muutenkaan on nähdä. Mitenhän tämän nyt sanoisi? Tarantino ei niinkään ihaile naisten kehoa kuin riemuitsee siitä heidän kanssaan. Vakavuuden hälventämiseksi voisin huomauttaa, että tissit ovat aina kivoja.

Death Proof [5]
Death Proof [6]

Ensimmäisen puolen naiset ovat pelkkiä uhreja, mutta ennen mitään veritekoja tutustutaan nautiskelevan hitaalla rytmillä useita kymmeniä minuutteja texasilaisen tyttöporukan biletysarkeen: ts. paskanjauhamiseen, kikatukseen ja keskinäiseen vittuiluun, dokausta ja dorkia jätkiä unohtamatta. Tässä on epäilemättä elokuvan suurin kompastuskivi monelle: dialogi on kaikesta rytmillisessä tyylittelystään huolimatta tyhjänpäiväistä. Mutta aivan jumalattoman hyvin kirjoitettua tyhjänpäiväisyyttä. Keskustelu saavuttaa merkityksen merkityksettömyydestään. Saavutuksen nautittavuudesta katsojalle voi tietysti olla monta mieltä, mutta muutamaa liian kauan jatkuvaa kohtausta lukuun ottamatta kerronta on varsin hypnoottista.

Eli kaiken rakennetun keinotekoisuuden keskelle Tarantino on päättänyt pudottaa hyvin normaaleja, eli paikoin ärsyttäviä, ihmisiä. Jotka vain olla junnaavat. Kunnes kuvaan köröttelee Stuntman Mike. Eikä Miken brutaaleja tempauksia kaunistella, vaikka täydelliset musiikkivalinnat tekevät niiden kamaluudesta taidetta.

Death Proof [7]
Death Proof [8]

Toisessa episodissa esitellään kokonaan uusi tyttöporukka, ja ensimmäisen kaava saa variaationsa. Tarantino tekee myös jotain, minkä luulin jo olevan nykyään mahdotonta: aidosti jännittävän autotakaa-ajon. Jos tämä alkaa kuulostaa rakkauskirjeeltä, se johtuu vain siitä että Death Proof on elokuva joka tekee onnelliseksi. Kun Kill Billeissä Uma Thurmanin stunttina toiminut (ensimmäisessä varsinaisessa roolissaan hienoisena vitsinä itseään esittävä) Zoë Bell seikkailee autolla, paikoin henki salpautuu. Viimeinen vartti onkin jo puhdasta, moraalisesti äärimmäisen kyseenalaista, riemua ja lopetus iskee päin naamaa niin että virnuilee viikon. Elokuvaväkivalta on toisinaan kaunein asia maailmassa.

Tarantino yllätti siis taas. Aluksi tekohauskalta sisäpiirin vitsiltä kuulostanut elokuva onkin pelkän hupaisan eksploitaatio-homagen sijaan omilla, ihailtavan kilahtaneilla ehdoillaan pelaava teos. Sisäpiirin vitsejäkin kyllä riittää aina viittauksista Pulp Fictionin (1994) Big Kahuna Burgeriin, kännykän soittoäänenä kuultavaan, Kill Billissä mieleenpainuvasti soineeseen Twisted Nerve -sävellykseen sekä Michael Parksin alun perin jo Tarantino/Rodriguez -yhteistyössä From Dusk Till Dawn (1996) nähtyyn sheriffiin. Kauhuohjaaja Eli Roth tekee pienen roolin, samoin Tarantino itse. Yksi naisten juttutuokiokin on kuvattu kuin Reservoir Dogsin (1992) miesten vastaava ja dialogi vilisee viittauksia Vanishing Pointin (1971) kaltaisiin kaahailuklassikoihin. Jne. Jne.

Death Proof [9]
Death Proof [10]

Mutta runsaat heitot eivät ole itse sisältö, joka puolestaan on riehakkaan vapaa kaikesta moraalista. Voi tietysti (kenties jopa perustellusti) kysyä, miksi pitää tehdä kunnianosoitus vanhalle, laajalti unohdetulle saastatuotannolle? Ehkä koska eksploitaation räikeässä törkyilyssä on jotain puhdasta. Se hyppää silmille tarkoituksenaan herättää reaktio suoraan suoneen tykittävällä tyylillä. Se hämmentää ja saa voimaan pahoin. Se yllättää. Ennen kaikkea se viihdyttää. Tämän puhtaan reaktion tärkeyden Tarantino selvästi ymmärtää. Hampaattomista kompromisseista ja paisutelluista jatko-osista koostuvan elokuvavuoden piristysruiskeena kannattaa nauttia aidosta saastasta. Se puhdistaa.

****½
© Ilja Rautsi, julkaistu: 30.5.2007
keskiarvo
toimitus
3.41/5.00 (11)
 JSSMJLTPJMJM*IRMMMK*EMPI
  4.0 4.5 3.0 3.0 3.5 2.5 4.5 2.0 4.5 2.5 3.5
keskiarvo
lukijat i
3.29/5.00 (36)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  41 (132)
31%
Death Proof (2007)  Death Proof (2007)Grindhouse: Death Proof