Caroline Munro

Five Superfighters (1979)

aka Tong san ng foo; Five Super Fighters; Superfighters; 5 Super Fighters; The Drunken Fighter; Tang shan wu hu

Five Superfighters #1 Five Superfighters #2
IMDb

Five Superfighters kuuluu siihen Shaw Brothers -elokuvien ryppääseen, jotka tehtiin 70-luvun lopulla peittelemättä rahastamaan Jackie Chanin Seasonal Filmsille tekemien kungfu-komediaklassikkojen jättimenestyksellä. Cash-in-mentaliteetin suorasukaisuudesta kertoo sekin, että kaikkiin näihin on lainattu myös opetushaluton/alakynteen joutunut mestari ja kuriton/kepposteleva oppilas -juoni, aivan kuten huumoria ei kamppailuelokuvassa muunlaiseen asetelmaan voisi soveltaakaan. Osin varmasti Seasonalin omien budjettirajoitteiden rohkaisemina jäljitelmiä sikisi independent-kentällä yliannostukseen asti ja niistä vain muutamalla on kova maine. Sen sijaan kaikki Shaw-yritykset ovat jääneet nauttimaan kumman lujaa arvostusta kung fun ystävien keskuuteen. Tässä joukossa - maineikkaimpina edustajina Liu Chia-liangin Mad Monkey Kung Fu (1979) ja Tony Liu Jun-gukin The Master (1980) - Lo Marin Five Superfighters pärjää kehnohkosti.

Five Superfightersia on pidetty sisarelokuvana ohjaaja Lon edelliselle, erinomaiselle Monkey Kung Fulle (1979), luultavasti siitä syystä, että ne molemmat ovat hyvin "puhdasta kungfu-elokuvaa", Golden Harvestin ja Seasonal Filmsin tuotantojen tunnelmaa tavoittelevia suoraviivaisia toimintapaketteja. Näistä kahdesta teoksesta se on kuitenkin huomattavasti vähäpätöisempi. Näkyvin muutos huonompaan suuntaan on budjetin tiputtaminen murto-osaan Monkey Kung Fun panostuksesta, minkä lisäksi sen juoni, näyttelijätyö ja taistelut ovat heikompia.

Five Superfighters [1]
Five Superfighters [2]

Satoja käsikirjoituksia rustanneen, mustavalkoisten Wong Fei Hung -elokuvien kirjoittajaveteraani Sze To Onin (jonka muihin krediitteihin lukeutuvat mm. Sammo Hungin mestariteos Warriors Two, 1978 sekä Kuei Chih-hungin The Iron Dragon Strikes Back, 1979 ja The Boxer's Omen, 1983) kynäilemä tarina on esikuviensa tapahtumien mielikuvituksetonta uudelleenkäyttöä. Käsikirjoittajan työmotivaatio lienee ollut yhtä perusteltu kuin elokuvan pahiksen (Kwan Feng), joka kiertää hakkaamassa ihmisiä "korjatakseen huonoa kungfua". Jossain vaiheessa öykkäri päätyy pieksemään myös päähenkilömme, mestari Wan Tien-hsinin (Hau Chiu Sing) ja hänen kolme oppilastaan. Mestari on tappiosta häpeän murtama, mikä saa oppilaat karkaamaan omille teilleen etsimään monipuolisempaa koulutusta. Omaksuttuaan uudenlaiset tyylit löytämiltään opettajilta (notkeajalkainen leski, sauvaa heiluttava kalastaja ja raajarikko juoppo), kolmikko palaa yhteen alkoholisoituneen, mutta miekankäyttöä harjoitelleen Wanin kanssa laittamaan nöyryyttäjänsä ojennukseen.

Touhu tapellaan läpi ilman ainoatakaan omaperäistä ideaa. Sze To Onilla ei myöskään ole mestari-oppilas-suhteesta mitään sanottavaa, vaikka hänellä on niitä käytössään ainakin kuusi. Hahmojen keskinäinen vuorovaikutus jää olemattomaksi. Innottoman tylsistä treenikohtauksista ei ole haastajiksi suorille esikuvilleen tai Shaw Brothersin omille vakavammille yrityksille The 36th Chamber of Shaolin (1978) ja Invincible Shaolin (1978). Muutaman neliön studiokulmaukseen kyhättyjä settejä katsellessa tulee ikävä Seasonal Films -tuotantojen ja Monkey Kung Fun ulkoilmamaisemia, minkä lisäksi Five Superfighters marssittaa eteemme kenties kaikkien aikojen tökeröimmän kavalkadin todella huonosti vanhuksiksi ja kerjäläisiksi maskeerattuja kungfu-mestareita. Komedia sisältää jaloille virtsaamista, virnistelyä ja hassujen asioiden tekemisestä aiheutuvia avaruusääniä.

Five Superfighters [3]
Five Superfighters [4]

Five Superfightersin arvattavasti paras anti, eli Yuen Woo-pingin kanssa aloittaneen Hsu Hsian (yhdessä koreografiat elokuviin Snuff Bottle Connection, Broken Oath, Snake in the Eagle's Shadow ja Drunken Master vuosina 1977-1978) suunnittelemat taistelujaksot edustavat mainituista yhteistöistä tuttua kekseliästä tasoa, mutta häviävät Ching Siu-tungin työlle automaattisesti vertailukohdaksi nousevassa Monkey Kung Fussa. Runsas toiminta jaksaa kierrätysjäteastiasta poimitun juonen ja heikkojen roolisuoritusten rasittamana viehättää ainoastaan perin pinnallisesti, kunnes viimeinen rutistus räjäyttää rähmät silmistä.

Lopputaistelun ylivoimaisuutta muuhun elokuvaan nähden joutuu liian usein korostamaan kungfu-lajityypin teoksista keskusteltaessa, mutta Five Superfightersissa ero on vielä tavanomaista suurempi. Finaalissa astutaan vihdoin oikeasti ulos lavasteista ja klassinen teetaloympäristö tarjoaa kehyksen huimalle 12-minuuttiselle yhteenottojen sarjalle, joka etenee yksittäisistä hyökkäyksistä leukaperät auki loksauttavaan yksi vastaan kolme -iskujenvaihtoon. Tempoa ruuvataan vielä muutamaa astetta aikaisempia konflikteja hektisemmäksi, hidastuksien ja taistelijoita kiertävän kameran tuodessa toimintaan dynaamisuutta, mihin varhaisemmissa kohtauksissa ei ilmeisesti riittänyt rahoitusta. Oppilaskolmikon ja juopuneen opettajan liittoutuessa heittämään virheettömästi ajoitettuja liikesarjoja Kwan Fengin niskaan joutuu lähes pidättelemään hengitystään.

Five Superfighters [5]
Five Superfighters [6]

Jackie Chanin läpimurtoelokuvissa oli hyvien kungfu-kohtausten lisäksi myös muuan toinenkin seikka, mistä syystä niistä tuli menestyksiä - nimittäin Jackie Chan. Tässä onkin yleensä perässähiihtäjäelokuvien suurin ongelma: oppilaan rooliin ei ole löydetty riittävän kyvykästä esiintyjää. Oikeastaan ainoastaan Yuen Biao (Knockabout, 1979) ja Billy Chong (Crystal Fist, 1979) ovat saaneet ladattua konseptia kierrättäviin rooleihinsa Chaniin vertailua kestävää karismaa ja sympaattista huumoria.

Five Superfightersin oppilaskolmikko Hsiung Kuang, Ng Yuen Jun ja Austin Wai Tin Chi (aka Hui Tien Chi, kaikkien suosikki-kungfu-baben Kara Hui Ying-hungin lahjattomampi isoveli) ovat vallan erinomaisia taistelukohtauksissaan ja käyneet Jackie-parturissa, mutta heidän hahmonsa ovat onnettoman tylsiä. Oppilaiden kolminkertaisesta lukumäärästä ei saada mitään irti ennen heidät fyysisesti yhdistävää loppumatsia, sillä kaikki kolme ovat opettelemiansa kamppailutyylejä lukuun ottamatta aivan samanlaisia keskenään. Kukaan ei sentään ole kohtalokkaan ärsyttävä The Masterin Yuen Takin tapaan, mutta kyvykkyys kamppailutilanteissa ei pysty taaskaan kompensoimaan muuten valjua ulosantia.

Five Superfighters [7]
Five Superfighters [8]

Five Superfighters kannattaa katsoa, mikäli pitää tavoitteenaan nähdä suunnilleen kaikki laadukasta mättämistä sisältävät vanhan koulukunnan martial arts -elokuvat. Loistava loppukahakka ei varmasti jätä alan harrastajaa kylmäksi, vaikka osaavaa kungfua tarjoillaan muuten vähemmän tyydyttävissä puitteissa.

**½--
© Tatu Piispanen, julkaistu: 24.7.2007
keskiarvo
toimitus
2.50/5.00 (1)
 
keskiarvo
lukijat
0.00/5.00 (0)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!