Caroline Munro

Le doulos (1962) :: Doulos: The Finger Man

Ilmiantaja

aka Lo spione; The Finger Man; El confidente; Ställd mot väggen; Der Teufel mit der weißen Weste

Le doulos #1 Le doulos #2
IMDb

Melville ja mise en scène ovat käsiteyhdistelmä, joka lupaa aina hyvää elokuvaihmisille. Urallaan pääsääntöisesti rikollisten keskinäisiä toimintatapoja, valtasuhteita ja lojaaliusaspekteja kuvanneen ranskalaisohjaajan elokuva Le doulos tarkkailee yksinäisen ja julman ryövärin toimintaa vankilatuomioiden ja keikkojen välillä. Taustalla omaa vastatyötänsä tekee virkavalta sekä lain kummallakin puolella seilaileva "ilmiantaja", jota tällä kertaa tulkitsee Godardin suosikki Jean-Paul Belmondo. Pitkätakkisten miesten toiminta keskittyy pääsääntöisesti yöaikaan, mikä määrittää lähes aina Melvillen elokuvien visuaalista vallitsevuutta: varjoja, kujia, portaita ja uhkaa.

Le doulos [1]
Le doulos [2]

Le doulosin vaikuttavimmat kohtaukset ovat sitä tilannekuvauksen taituruutta, mikä leimaa useita Melvillen töitä. Niissä yhteiskunnasta erilleen tai omilleen ajautuneet hahmot joutuvat äkilliseen tilanteeseen, joka vaatii nopeaa ja jopa vaistomaista toimintaa, usein väkivaltaista sellaista. Tässä elokuvassa parhaimpana esimerkkinä toimii eräs pilalle menevä öinen ryöstökeikka, jossa hahmot huomaavat joutuneensa kavalletuiksi ja ansoitetuiksi. Kohtaus öisellä kadulla on häiritsevä ja altis tekojen peruuttamattomille seurauksille. Melville tekee alusta lähtien selväksi että päähenkilö (Serge Reggiani) on julman tehokas vaeltajasielu, jonka toiminta vaarantaa aina hänet itsensäkin. Silti on olemassa ihmisiä, joille hän haluaa olla lojaali. Tästä huolimatta Le doulosin keskeiset hahmot ovat jatkuvasti valintojen paineessa, kärjistettynä esimerkkinä ilmiantajan ja kumppanin rooleissa takerteleva Belmondo.

Le doulos [3]
Le doulos [4]

Melvillen tärkeä teema, ja se joka vetosi kovasti nuorempiin ohjaajiin aina Hongkongin John Woosta Yhdysvaltojen Martin Scorseseen, on rikollisten välinen lojaalius ja heidän tapansa toimia oman moraalinsa mukaan, siis pyrkiä erottamaan "oikea väärästä", vaikka yhteiskunnan näkökulmasta he ovat kaikki "vääriä". Tämä vie siis pohjan kaikelta yksipuoliselta ja tarkoitushakuiselta sankari ja paha vastavoima -asetelmalta, koska Melvillen maailmassa vain itsenäinen, löydetty moraali on mielenkiintoista ja merkityksekästä. Hahmoista hyvät eivät siis ole pelkästään hyviä eivätkä pahat pahoja. Traagisiksi elokuvat muuttuvat siitä tosiasiasta, että marginaalihahmoilla on aina vastassaan omien vastustajiensa lisäksi suurempi laitos nimeltä yhteiskunta ja sen lakisäädökset. Täten Melvillen hahmot ovat usein samanlaisia väärään aikaan syntyneitä lainsuojattomia, mutta vereviä ihmisiä, kuin Sam Peckinpahin miehet esimerkiksi keskeisissä teoksissa The Wild Bunch (1969) ja Ride the High Country (1962).

Le doulos [5]
Le doulos [6]

Teknisiltä puoliltaan Le doulos edustaa äärimmäisen terävää kuvakerrontaa ja käsitystä sommittelusta, lavastuksesta ja valaisusta. Parhaana esimerkkinä toimii kohtaus, jossa virkavalta ensimmäistä kertaa sanallisella tasolla kovistelee ja kuulustelee Belmondon hahmoa, joka on keskustelun aikana jaloillaan ja pääsääntöisesti liikkeessä. Hahmojen suhteelliset asemat, katseiden suunnat ja kuvakoot tukevat voimakkaasti sitä tunnelmaa, mitä kohti Melville kyseistä kohtausta saattaa. Uudemmista elokuvista samanlaista kerronnallista taituruutta löytyy David Fincherin Zodiacin (2007) pitkästä ja jännitteisestä kuulustelukohtauksesta. On hienoa nähdä näyttelijöiden keskinäistä työtä, jossa kaikki liikkeet, eleet ja dialogin painotukset tuntuvat luontevammilta kuin mitä sanaan "näytelty" itsessään sisältyy. Nämä tarinan kannalta tärkeinä rytmittäjinä toimivat dialogikohtaukset ovat aina Melvillen taituruuden ydinalueita, koska niiden kautta välittyvä tilanteen kiristys tulee aina vaikuttamaan hahmojen seuraaviin valintoihin. Miehillä on usein takit yllään sisälläkin. Niitä ei ole aikaa tai syytä alkaa riisua eikä takaisin pukemiseen aina tarjoutuisi enää mahdollisuuttakaan.

Le doulos [7]
Le doulos [8]

Kuvan täyttäminen hahmoilla, esineillä, raameilla ja kaikella lavastuksella on Le doulosissa särötöntä ja elävää. Keskeiset näyttelijät Reggiani ja Belmondo ovat kasvoiltaan erilaiset ja täten sopivat toistensa ajoittaisiksi vastavoimiksi. Reggianin karut ja surumieliset kasvot painottavat niitä seikkoja, mitä jätetään dialogissa ääneen lausumatta. Vastaavasti eräänlaisen kestovirneen ja ylimielisen sävyn pärställään omaava Belmondo toimii ristiriitaisessa roolissaan luotaantyöntävänä ja kunnioitettavana yksilönä, kulloisenkin tilanteen mukaisesti vuorotellen. Elokuvan lopun alustuksessa käytettävä pitkällinen dialogikohtaus pöydän äärellä tuntuu hieman liiallisesti korostetulta sanalliselta kertaamiselta, vaikka samalla selviää myös tärkeitä piirteitä Belmondon hahmosta kriittisessä vaiheessa elokuvaa. On myös totta, että kovin puheliaat ja selittelevät kohtaukset eivät tunnu täysin kotoisilta Melvillen maailmassa.

Lopun tapahtumat ovat tylyydessään surumielisiä, ja Melvillen toteavaa ja runollista sävyä kiteyttävät parhaimmin elokuvan aivan viimeiset kuvat nimeltä mainitsemattoman hahmon kuollessa peilin edessä. Viimeistä kertaa elämässään hahmo asettaa hattunsa päähän eräänlaiseksi naamioksi varjojen katuja varten. Toinen yhteys vaikuttavien kuolinkohtausten ja Sam Peckinpahin välillä on yhtä ilmeinen.

****-
© Juho Malanin, julkaistu: 25.2.2008
keskiarvo
toimitus
4.00/5.00 (5)
 SMTPJM*PITM
  4.0 4.0 4.0 4.0 4.0
keskiarvo
lukijat i
3.75/5.00 (8)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  13 (15)
87%
Le doulos (1962)  Le doulos (1962)The Finger Man