Caroline Munro

Storytelling (2001)


Storytelling #1  

Genre

IMDb

"Tämä kirja kuuluu harvimmille. Tuskin yksikään sen lukijoista on vielä syntynyt." (Friedrich Nietzsche, Antikristus, vuonna 1888.)

Samat sanat voitaisiin liittää Todd Solondzin elokuvien alkuun 2000-luvulla. Amerikkalaisen käsikirjoittaja-ohjaajan työt ovat verkottaneet yksilöllisen kasvun, itsenäisyyden ja terveellisen maltillisuuden keskeisimpiä vastustajia samalla otteella ja tarkkanäköisyydellä kuin eräs laumavaiston keskeisimmistä filosofisista vastustajista. Solondz ei yllättäen ole suuren yleisön ja suurten studioiden potentiaalisimpia suosikkiohjaajia, sillä amerikkalaisena hän joutuu keskittymään nimenomaan amerikkalaisiin perheisiin - hänen keskeisimpiä teemojaan ovat aina nuoret, kasvaminen ja oman itsensä löytäminen. Määriteltyjen, määrättyjen, absoluuttisten moraalien ja ihanteiden mädättävyys esiintyy hänen elokuvissaan pahasti ihmisten tietoisuudesta irrallaan vallitsevana kierteenä, joka toistaa itseään niiden pikku lokeroiden myötä, jotka isällisten oppien mukana yhteiskunnan jäseniksi taukoamatta kasvavat. Solondz ei ole mikään perhe-, lapsi- tai ihmisvihaaja, hän vain vihaa sitä samaa vauhkoa laumavaistoa, joka sai myös saksalaisfilosofin omistamaan elämänsä sodanjulistukselle, jonka myötä yksilön tulisi nousta elämässään selviytyväksi leikkisäksi ja tanssivaksi voittajaksi.

Storytelling [1]
Storytelling [2]

Storytelling-elokuva koostuu kahdesta episodista, joista ensimmäinen on nimeltään "Fiction." Siinä seurataan nuorta korkeakouluopiskelijatyttöä Vi (Selma Blair), jonka tavoitteena on oppia kirjoittamaan hyviä tarinoita ja fiktiota. Koulussa hänen ryhmäänsä johtaa Pulitzer-palkittu kirjailija ja dramaturgiopettaja Scott (Robert Wisdom), jonka hyvin suorasanaisen ja negatiivisuudessaan jopa huonosti rakentavan palautteen kourissa ryhmä nuoria kirjoittajanalkuja opiskelee. Vi on tavallaan itsenäinen ja rohkea nuori nainen, mutta edelleen altis alistumaan ryhmän painostuksesta ja etenkin siitä painostuksesta, joka pian kohoaa hänen ylleen alallaan arvostetun (siis palkitun) kirjailijan hahmon muodossa. Vi on luottavainen kokeneen kirjailijan hyvään tahtoon, jonka paljastuminen jopa elämänvastaisuutta lähenteleväksi nihilismiksi saattaa nuoren naisen kuitenkin toistuvasti tilanteisiin, joissa hän (vielä toistaiseksi) tuntee alentavansa itsensä. Episodi on kuitenkin lyhyt ja sen aikana alkavat tapahtua myös keskeiset kehityssuunnat Vin hahmossa. Hän alkaa havaita opettajastaan ja luokastaan piirteitä, jotka ovat haitallisia hänen omalle kasvulleen ja itsenäistymiselleen.

"Fiction" on huomattavasti lyhyempi kuin elokuvan toinen puolisko, "Nonfiction." Tämän myötä Solondz on rajannut episodin tapahtumat juuri kriittisimmille hetkille Vin siihenastisessa elämässä. Episodissa korostuu kirjoitusluokassa vallitseva tietynlainen ja luonnollinen nuorekas ehdottomuus ja asenteellisuus, jota ehdottamaan lopullisena mielellisenä laatuna kaikille Solondz on kuitenkin liian optimistinen; luottaahan hän nuorisoon joka ymmärtää alkaa kyseenalaistaa totuuksina pidettyjä asioita ja arvoja. Luokkaansa nähden Vi on rohkein ja myös vähiten absoluuttinen julistaja. Vin uusi teksti on (hänelle vielä kenties tietämättään) avain lähemmäksi hänen oman itsensä kohtaamistaan, esimerkiksi sitä kuinka seksuaalinen vietti voi ilmentyä ristiriidassa yksilön tiedostetun tahdon suhteen. On selvää että Vi on tässä suhteessa "sukupuolisesti loukkaantuneita" luokkatovereitaan askeleen edempänä - hän vain joutui ottamaan askeleen kaikkien nähden yhteisessä lukutilanteessa, havaiten samalla keskeistä aineista häntä ympäröivästä ilmapiiristä.

Storytelling [3]
Storytelling [4]

Toinen puolisko, "Nonfiction", keskittyy lopulta Solondzin mieliaiheeseen eli perheeseen. Keskiössä on varakas ja toimeen tuleva amerikkalaisperhe, ei mitään alempaa keskiluokkaa tai mitään mikä ei näyttäisi hyvältä naapureille ja kuulostaisi hyvältä isän työpaikalla. Perheeseen kuuluu vahvasti dominoiva isä, täysin perheen pään alaisuudessa toimiva hiirimäinen äiti, alle kouluikäinen nokkelasanainen pikkupoika, keskeisimmässä fudis- ja jätkäporukkaiässä oleva toinen poika sekä päähenkilöksi kehittyvä murrosikäinen Scooby, joka on perheen "friikki." Perheen modernista ja neliömäärältään antoisasta asunnosta löytyy myös el salvadorilainen kotiavustaja. Voisi sanoa että koko "Nonfictionin" ja myös Storytelling-elokuvan keskeisin sisältö löytyy perheen yhteisistä päivällis- ja illalliskohtauksista. Tämä on juuri sitä kiteyttämisen hämmästyttävää taitoa, joka määrittää kaikkia Solondzin käsikirjoituksia ja ohjauksia. Perinteinen yhdysvaltalaisperhe ruokailemassa yhdessä pöydän ääressä painostavassa hiljaisuudessa, kun yhtä ruokailijaa joudutaan odottamaan.

Solondz kuvaa kriittisessä kasvuvaiheessa olevaa Scoobya (Mark Webber) vaatimattomana teininä, joka etsii elämänsä tavoitteitaan ja joka tietää että hänen tulee löytää ne itse, luonnollisesti, ei pelkästään ohjatusti ja opetetusti. Hän on jatkuvassa puristuksessa koulun rehtorin kanssa sekä korostetusti koulutusasioissa häntä painostavan isänsä kanssa. Muuthan perheestä eivät juuri omia sanojaan viljele, riittää että toistaa vain isän murahtamat sanat elämälle määrätystä suunnasta ja sen vaiheista; tietynlainen koulu, tietynlaiset sosiaaliset suhteet, tietyssä vaiheessa perhe ja lapset, tietyn kaavan eläminen ja ehkä rukoilu. Tärkeintä on näyttää massaan suhteutettuna samalta, siis hyvältä eikä erottuvalta, koska se olisi uutta ja kehotettua mentaliteettia kyseenalaistavaa. Juuri sitä Scooby osaa janota, mutta hän on vielä kahlittuna perheeseensä ja sosiaaliseen ummehtuneisuuteen, joka pyrkii ohjaamaan häntä kuin paimen lampaitaan. Kaikki tämä kiteytyy perheen ruokapöydän ääressä, johon Solondz on saavuttanut sellaista autenttisuutta, että kohtaukset ovat terävyydessään jopa vaikeita katsoa. Kyse on siitä, kuinka ohjailtuja lampaita Livingstoninkin perheen jäsenet ovat ja kuinka suunnatonta painetta ja haittaa tämä aiheuttaa perheen murrosikäiselle Scoobylle, jota isä pakottaa collegeen ja jonka homoudesta veli on huolissaan. Nämä ovat siis Solondzin yksittäisesimerkkejä siitä, miksi perityt moraaliset käsitykset, sosiaaliset ihanteet tai uskontopohjaiset eettiset näkemykset mielenlaadussa toistuvat, koska kasvatuksen suorittajat eivät niitä huomaa kyseenalaistaa - he ovat (liian lähellä) sitä.

Storytelling [5]
Storytelling [6]

Taantuneen ajattelun ummehtuneisuus itsenäiselle mielelle ei jää "Nonfiction" -puoliskon ainoaksi anniksi, sillä tarinassa toisena keskeisenä hahmona on kunnianhimoinen dokumentaristi-kenkäkauppias, joka haluaisi kuvata juuri tätä ongelmaa amerikkalaisessa yhteiskunnassa: sitä kuinka paha olo nuorilla voi olla ja miten esimerkiksi koulu ja perhe voisivat sen syitä havaita. Näistä ylevistä lähtökohdista huolimatta Toby Oxmanin todelliset motiivit eivät ole niin selkeitä, mikä avaa Storytellingin keskeisen teeman dokumentaristin (tai "totuuden kuvaajan") omaaman näkökulman tärkeydestä. Toby Oxman (Paul Giamatti) on hahmona hyvin solondzmainen, täynnä ristiriitoja ja sitkeyttä, joka tällä kertaa johtaa pienimuotoiseen katastrofiin "totuuden kuvaamisessa." Siinä missä "Fiction" kuvaa sitä, kuinka todellisuus muuttuu fiktioksi kirjoitettuna, kuvaa "Nonfiction" sitä, kuinka dokumentti "todellisuuden kuvaajana" on äärimmäistä hienovaraisuutta edellyttävä väline. Dokumentaristin visio muuttuu tai näyttäytyy erilaisena, kun jotain on kuvattu ja leikattu, pienimmät yksityiskohdat ja vivahteet muuttuvatkin merkityksekkäimmiksi ja ulkopuolisen vastaanoton tulkinta voi olla päinvastainen sen kanssa, mitä dokumentaristi tavoitteissaan yritti saavuttaa. Solondz kuvaa tätä nimenomaan itse tekijän, Toby Oxmanin harhailevan hahmon kautta. Hahmossa korostuvat tietynlaiset puutteet sosiaalisissa tilanteissa, hän ei ymmärrä kuinka kuvaajan ja kohteen välinen luottamus saavutetaan. Hahmo on epävarma, selittelevä, kunnianhimoinen ja sinnikäs. Hahmo on täynnä keskeisiä ristiriitoja, jotka esiintyvät hahmossa aivan luonnostaan ja jopa huomaamatta. Hahmo on surkuhupaisa olematta korostetun humoristinen. Hahmo on keskeinen osoitus Solondzin käsikirjoitustaidoista.

Storytelling [7]
Storytelling [8]

Storytelling on myös elokuva, jota ei voi ajatella ilman voimakasta näyttelijäkeskeistä näkökulmaa, sitä kuinka osuvasti kaikki näyttelijät on valittu sivurooleja myöten. Jumalaa pelkäävä perhe on kasvoiltaan ja olemukseltaan häiritsevän aidon tuntuinen, läsnäololtaan massiivinen John Goodman vallitsee perhekohtauksia kauluspaidassaan niin painostavasti, että katsoja tuntee aiemmin mainittua epämukavuutta, jopa ahdistusta, jota vastaan Solondz elokuvia tekeekin. Elokuvahistorian ilkeimpiin ja nokkelimpiin pikkupoikiin lukeutuu perheen nuorin Mikey-poika (Jonathan Osser), jonka myötä avautuu myös yksi elokuvan useista oheistarinoista hiljaiseen perheapulaiseen liittyen. Kaikesta pahantahtoisuudestaan ja häikäilemättömyydestään huolimatta ja juuri siitä johtuen (Mikey on noin kuusivuotias) hän esiintyy kammottavan pinnan alla vain uhrina, perheen nuorimpana kärsijänä, joka ei lapsenmielessään edes ymmärrä sanojensa ja tekojensa merkityksiä, mutta tulisi kyllä kivuliaasti havaitsemaan niiden ilmenemiset suuressa maailmassa kotitalon ulkopuolella. Kauttaaltaan Solondz pakottaa katsojan hyvin vaikeiden tilanteiden eteen, myöntämään asioiden monipuolisuuden, totuuden ja fiktion, oikean ja väärän jopa pätemättömät sisällöt, jotka niille on osoitettu.

Storytelling [9]
Storytelling [10]

Storytellingissa lienee rakenteellisesti huikeinta sen kyky kertoa niin paljon tiivistettyä asiaa niin lyhyessä ajassa. Elokuva kestää 83 minuuttia, eivätkä sen teemat tunnu hetkeäkään epäaidoilta tai sensaatiomaisilta. Solondzin äärimmäiset hahmot ja friikit eivät koskaan saa katsojaa kuulemaan taustalla vaikuttavaa huutoa "katsokaa kuinka överin hahmon onnistuin taas kirjoittamaan!" Solondzin hahmot ovat äärimmäisellä tarkkanäköisyydellä luonnosteltuja ihmisiä, joiden kautta Solondz kuvaa vallitsevan yhteiskunnan tiettyjä keskeisiä piirteitä ja sen ihailemaa mielenlaatua, joka kieltää todelliset yksilöt. Solondzin elokuvissa lukuisat ja hankalat teemat ovat esillä samanaikaisesti ilman että ne olisivat ahtaalla keskenään, yhteen elokuvaan sijoitettuina. Solondz pakottaa ristiriidan esille Nietzschen tavoin, kumpikaan ei opeta, kehota tai julista mitään. Kummankin tapauksessa avain piilee tarkassa otannassa, oleellisen huomioimisessa ja epäoleellisen pois jättämisessä. Solondzin elokuvat ovat traagisuuksien lisäksi myös suorastaan pöyristyttävän humoristisia, piikikkäitä, satiirisia elokuvakäsikirjoittamisen sekä tietenkin -näyttelemisen taidonnäytteitä. Solondzin elokuvat ja niiden ytimekkyys ovat nuolia kuten Nietzschen tekstit ja aforismit.

*****
© Juho Malanin, julkaistu: 19.3.2008
keskiarvo
toimitus
3.58/5.00 (6)
 JSSMTPJM*MMPI
  4.0 3.0 3.5 5.0 3.0 3.0
keskiarvo
lukijat i
3.73/5.00 (15)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  22 (49)
45%
Storytelling (2001)  Storytelling (2001)