Caroline Munro

Eli, Eli, lema sabachthani? (2005) :: My God, My God, Why Hast Thou Forsaken Me?

aka Eri Eri rema sabakutani

Eli, Eli, lema sabachthani? #1 Eli, Eli, lema sabachthani? #2

Genre

IMDb

2015. Kolme miljoonaa japanilaista on tehnyt itsemurhan koko maailmaa vaivaavan "sopulisyndrooman" seurauksena. Uhrinsa pikkuhiljaa masennukseen ja epätoivoon ajavaan tautiin ei ole löydetty parannuskeinoa.

Shinji Aoyaman Eli, Eli, lema sabachthani? (Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?) on eittämättä viime vuosien mielenkiintoisimpia japanilaisia elokuvia. Samaa aihetta sivuttiin äskettäin M. Night Shyamalanin hölmöksi haukutussa Hollywood-tuotoksessa The Happening (2008), sekä jo aiemmin Sion Sonon kauhuhitissä Suicide Club (2002). Aoyaman elokuva eroaa kuitenkin edellä mainituista minimalistisuudellaan. Mielipiteitä kärkkäästi jakanut teos onkin yhtä lailla kestävyystesti kuin uniikki kokemus.

Eli, Eli, lema sabachthani? [1]
Eli, Eli, lema sabachthani? [2]

Massoihin iskevän paniikin sijasta Aoyama kuvaa kahta syrjäisiin merenrantamaisemiin vetäytynyttä muusikkoa (Tadanobu Asano ja Masaya Nakahara), joita maailman ongelmat eivät kiinnosta. Kokeellista musiikkia - tai ehkäpä pikemminkin puhdasta melua - erilaisten soittimien, kojeiden ja esineiden avulla luova kaksikko on toistaiseksi onnistunut välttämään taudin oireet. Heidän ainoa ihmiskontaktinsa on majatalonpitäjä Navi (Mariko Okada), jolla ei ole ollut muita asiakkaita enää aikoihin.

Muusikoita tapaamaan saapuu ikääntynyt miljonääri Miyagi (Yasutaka Tsutsui). Tämän palkkaama yksityisetsivä on saanut selville, että lähes kaikki yhtyeen melumusiikille altistuneet entiset fanit ovat yhä hengissä, tai ovat ainakin kyenneet vastustamaan taudin oireita muita ihmisiä pidempään. Miyagin tarkoituksena on suostutella miehet auttamaan sopulisyndroomaan sairastunutta lapsenlastaan (Aoi Miyazaki).

Eli, Eli, lema sabachthani? [3]
Eli, Eli, lema sabachthani? [4]

Eli, Eli, lema sabachthani? poikkeaa valtaosasta muita apokalyptisia elokuvia seesteisyydellään. Minkäänlaista hävityksen spektaakkelia ei ole luvassa, vaan katastrofin näkyvät vaikutukset rajoittuvat muutamaan kadun varressa makaavaan ruumiiseen. Tapahtumapaikkana toimiva alun alkaenkin väljään asuttu rannikkoseutu ei ole erityisemmin rappeutunut, ainoastaan ihmiset ovat harventuneet entisestään. Muutama lyhyt takaumajakso poislukien koko elokuvassa nähdäänkin vain runsaat puolentusinaa näyttelijää.

Elokuva ei pidä turhaa kiirettä vähäisen tarinansa kertomisessa. Monessa kohtauksessa ei suoranaisesti tapahdu mitään, mikä on ehdottoman positiivista, sillä näin elokuvan mielenkiintoiseen maailmaan ehtii paneutua hieman paremmin. Puolen tunnin kohdalla kuultava viisiminuuttinen, korvia säälimätön melunluontijakso tosin saattaa tipauttaa osan katsojista kelkasta. Muutenkaan elokuvaa ei voi suositella katsottavaksi, jos oma kallo hylkii kaikkea klassisten hienosävelten ulkopuolelle lokeroituvaa äänitaidetta.

Eli, Eli, lema sabachthani? [5]
Eli, Eli, lema sabachthani? [6]

Aivan loppuun saakka ei Aoyama saa yleisöjä kosiskelematonta tyyliään vietyä. Alkupuolella kuviin ilmestyvä tiedemies laboratorioineen tuntuu kuin toisesta elokuvasta mukaan leikatulta. Masahiro Todan esittämä aurinkolaseihin ja mustaan hattuun pukeutuva yksityisetsivä aiheuttaa myös välittömiä vastareaktioita. Ilmeisesti ohjaajalla on sittenkin ollut pakottava tarve tehdä viileää ja omituista elokuvaa kulttiyleisöille, ainakin muutaman kohtauksen verran. Elokuvan vaikuttavuutta tämä ei poista, mutta ikävän särön se silti jättää kokonaisuuteen.

Ilahduttavaa kuitenkin on, että traagisesta aiheesta huolimatta mukana ei ole lainkaan sentimentaalisuutta. Useimpien hahmojen filosofia tuntuukin olevan, että antaa niiden kuolla jotka sitä tahtovat. Mutta kuinka erotella hitaasti vaikuttavan taudin aiheuttamat itsemurhat omaehtoisesti suoritetuista? Etenkin Japanissa, missä alttius itsemurhiin on muutenkin keskimääräistä suurempi. Mihinkään syvälliseen kansalliseen analysointiin ei missään vaiheessa silti ryhdytä, vaan rivien väliin kirjoittaminen jää kriitikoiden tehtäväksi.

Eli, Eli, lema sabachthani? [7]
Eli, Eli, lema sabachthani? [8]

Näyttelemisen suhteen ei nähdä mitään erityisen muistettavaa. Siviilissäkin musikaalisia taipumuksia omaava Tadanobu Asano on pääroolissa yhtä pätevä kuin yleensäkin. Miehellä on lähestulkoon ärsyttävä tapa yltää perushyvään roolisuorituksen elokuvasta ja lajityypistä riippumatta. Tarinan loppupuolella hän pääsee esittelemään kitaransoittotaitojaan pitkässä, aukealle viheriölle sijoittuvassa jaksossa. Tosielämän muusikko Masaya Nakaharan panos soittimien parissa on odotettua vähäisempi, mutta näyttelijänä hän ei jää kovinkaan pahasti tunnetumpien nimien jalkoihin.

Aoi Miyazakilla ei valitettavasti ole paljoakaan muuta tekemistä kuin esittää myrtynyttä ja istua hiljaa nurkassa. Se on hieman sääli, sillä kyse on yhdestä sukupolvensa lahjakkaimmista näyttelijöistä, mistä todisteena Aoyaman aiemmassa elokuvassa Eurekassa (2000) sekä etenkin Gaichussa (2001) nähdyt järisyttävät roolisuoritukset. Toisaalta on hienoa nähdä, että nuori tähti ottaa työtarjouksia vastaan myös elokuvan mielenkiintoisuuden eikä pelkästään palkkashekin suuruuden perusteella (Miyazaki mm. kieltäytyi kassajyrä Nanan jatko-osasta). Viime vuonna hän esiintyi jälleen Aoyaman ohjaksessa elokuvassa Sad Vacation (2007).

***½-
© Mikko Koivisto, julkaistu: 23.11.2008
keskiarvo
toimitus
3.00/5.00 (2)
 SMMK*
  2.5 3.5
keskiarvo
lukijat i
3.00/5.00 (1)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!