Caroline Munro

Seconds (1966)

Tapaus Wilson 507; Tapaus Wilson 714

aka Död man lever; Manden der skiftede ansigt; Der Mann, der zweimal lebte; Opération diabolique; L'opération diabolique; Operazione diabolica

Seconds #1 Seconds #2
IMDb

Jossain vuoden 1960 paikkeilla maailma muuttui Yhdysvalloissakin. Toisen Maailmansodan sotaponnistelujen yhdistämä ja 50-luvulla kärjistyneen kylmän sodan yhteen hitsaama valtakulttuuri alkoi rakoilla. Beatnikit, hipit, afroamerikkalaiset ja muut alakulttuurit alkoivat pitkin 60-lukua kyseenalaistaa yhä äänekkäämmin sitä kulttuurista konsensusta mitä valtaeliitti ja sille uskollinen media pitivät yllä. Yhteiskunnan vaurastuessa vähemmistötkin alkoivat saada merkitystä kuluttajina, joten myös taloudellisesti alakulttuurien hyödyntäminen tuntui järkevältä ja kriittiset äänet pääsivät kuuluviin ennen pitkää myös valtavirrassa.

Seconds [1]
Seconds [2]

Hollywood reagoi tähän muutokseen hitaasti. Yhtenäiskulttuuri sopi vanhan koulukunnan studiopomoille joista monet olivat lähtöisin Euroopan myllerryksistä ja olivat kiitollisia uudelle kotimaalleen, jossa he olivat luoneet valtavat omaisuudet tyhjistä. Hiljalleen 60-luvun aikana kuitenkin vanha kaarti väistyi ja seuranneen väistämättömän rakennemuutoksen johdosta elokuvien tuotanto ja levitys siirtyivät studiokeskeisestä mallista siihen projektikeskeiseen malliin mikä edelleenkin vallalla on.

Pitkin 60-lukua yleisöt yksinkertaisesti kaikkosivat elokuvilta Amerikassa. Konservatiivinen ja ajasta jäljessä tarponut tarjonta ei kiinnostanut nuorisoa eivätkä keski-ikäiset lähiöihin muuttaneet vaurastuneet vanhemmat enää menneet elokuviin niin kuin ennen vanhaan. Suuri muutos ja "Hollywoodin paluu" tapahtui vasta vuodesta 1967 alkaen. Silloin ensimmäistä kertaa ensi-iltaan tuli useita selkeästi muuttuneeseen kulttuuri-ilmastoon suunnattuja nuorekkaampia ja rajumpia elokuvia: Bonnie & Clyde (1967), The Graduate (1967) ja Easy Rider (1969) etunenässä käänsivät Hollywoodin laskusuunnan ja aloittivat sen vallankumouksen minkä Lucas, Coppola, Friedkin ja Spielberg muutama vuosi myöhemmin viimeistelivät viemällä elokuvien tuottavuuden ja suosion aivan ennennäkemättömille lukemille.

Seconds [3]
Seconds [4]

Vaikka suuri muutos tapahtuikin vasta '67 eteenpäin, merkkejä ja airuita oli ilmassa jo ennenkin. Studioiden ulkopuolella työskennellyt John Cassavetes esimerkiksi lainasi Euroopasta ripeällä käsivaralla kuvatun pienimuotoisen tavan tehdä Hollywoodin normeista poikkeavaa ihmisläheisempää taide-elokuvaa. Kuitenkin myös monissa 60-luvun studioelokuvissa oli aistittavissa pinnan alla kytevää angstia, joka ilmensi sitä hämmennystä mitä amerikkalaiset tunsivat keskuudessaan hippien kapinoidessa kampuksilla. Vanhan koulukunnan ohjaajista etenkin Robert Rossen kuvasi hienosti viimeisissä töissään sitä pahoinvointia mitä ei vielä suoraan voitu sanoiksi pukea, The Hustler (1961) ja Lilith (1964) ovat voimakkaita esimerkkejä elokuvista missä kellään ei ole kivaa eikä kukaan oikein tiedä miksi näin on. Rossenin kuvaama maailma on synkkä ja pessimistinen eikä pakotietä ole näköpiirissä ellei mielisairautta ja alkoholismia sellaisiksi lasketa.

60-luvun ahdistavimman ja pessimistisimmän Hollywood-elokuvan tittelistä kilpailee vahvasti myös Seconds. Television puolella aloittanut ohjaaja John Frankenheimer oli ollut angstin ytimessä jo 1962 mestariteoksessaan The Manchurian Candidate, joka oli toteutustavassaan ja näkökulmassaan ennakkotapaus nivoessaan yhteen film-noirille tyypillisen mustavalkoisen hämyisyyden selkeästi kantaaottavaan ja kommentoivaan ajankohtaiseen poliittiseen sisältöön. Secondsissa Frankenheimer sukeltaa vielä syvemmälle pahoinvoivan yksilön sielunmaisemaan pienimuotoisemman ja henkilökohtaisemman tarinan puitteissa.

Seconds [5]
Seconds [6]

Arthur Hamilton on ylempään keskiluokkaan kuuluva pankinjohtaja, jolla on elämä päällisin puolin mallillaan. Iso talo lähiössä, edustuskelpoinen vaimo kainalossa ja kakarat jo maailmalla. Eläkepäivätkin ovat ulottuvilla. Idylliä rikkoo kuitenkin häirikkö, joka soittelee Arthurin kotinumeroon öiseen aikaan ja esittäytyy kuolleeksi koulukaveriksi. Kaverilla on Arthurille tarjous, jota utelias vaari ei malta olla tutkimatta. Erinäisten salamyhkäisten kiertoteiden kautta Arthur päätyy eräänlaiselle klinikalle, jossa paljastuu tarjouksen koko laajuus: maksua vastaan Arthur saa aloittaa elämänsä uudestaan. Psykologisten testien kautta selvitetään mitä Arthur oikeasti halusi "isona tehdä". Leikkauspöydällä Arthurista muovataan Rock Hudsonin näköinen köriläs ja uusi elämä taidemaalarina Kaliforniassa merenrannan taiteilijayhteisössä on valmis alkamaan.

Tarina on ikiaikainen, lähellä Faust-myyttiä ja sen variaatioita. Perimmäisenä kysymyksenä epävarmuus siitä mikä lopulta tekee ihmisen onnelliseksi rajallisen olemassaolonsa aikana. Onnistuisimmeko korjaamaan virheemme jos saisimme aloittaa kaiken alusta? Mielenkiintoisena lähes aikalais -vertailukohtana Secondsille teemojen tasolla toimii Warren Beattyn "second chance" -komedia Heaven Can Wait (1978): siinä missä Beattyn ja Buck Henryn capramainen hengellinen optimismi voittaa kaikki esteet tiellä onnelliseen loppuratkaisuun on Frankenheimerin näkökulma olemisen ongelmaan äärimmäisen pessimistinen. Uusikaan mahdollisuus ei muuta mitään, ongelmat ovat syvemmällä ihmisessä ja kulttuurissa.

Seconds [7]
Seconds [8]

Seconds on äärimmäisen vakuuttava palapeli, myös muodon tasolla. Jokainen yksityiskohta ja linkki tapahtumien spiraalissa on tarkoin harkittu ja vie synkkää kertomusta kohti maaliaan. Tarinan etenemistä motivoi päähenkilön henkisen odysseian ja introspektion lisäksi myös jatkuva painostava ulkoinen pakote, pääpaino ei ole pelkästään Arthurin itsensä löytämisessä, vaan myös siinä antaako uusikaan varta vasten valmistettu ympäristö miehelle oikeasti tilaa elää tyydyttävää elämää. Tämä sisäisen ja ulkoisen ristiriita kehittyy loppua kohden niin pakahduttavan epäoikeudenmukaiseksi, että vastaavaa epätoivoa ei kovin monesta muusta elokuvasta löydä.

Synkkää sisältöä tukee myös pinta, James Wong Howen äärimmäisen klaustrofobinen mustavalkokuvaus yhdistettynä kerronnan tiukkaan ensimmäisen persoonan näkökulmaan pakottaa katsojan ottamaan osaa Arthurin tuskaan ja epätoivoon. Jerry Goldsmithin hienovaraisen melankolinen musiikkikaan ei juuri tunnelmaa kevennä. Yleisilmeeltään Eurooppalaisen taide-elokuvan 60-luvun alkupuolen murroksen vaikutus näkyy Secondsissa: klinikan persoonatonta studiomaista sisustusta lukuun ottamatta kaikki tapahtumapaikat ovat aitoja, esimerkiksi Arthurin uusi merenrantakoti oli itse asiassa Frankenheimerin oma talo Kaliforniassa. Keskeinen bakkanaaliksi muuttuva käsivaralta rauhattomasti kuvattu viinifestivaalijakso on yhtä kaukana klassisen studioajan Hollywoodista kuin vaikkapa Chabrolin varhaistyöt. Henkilöhahmojen tasolla Salome Jensin passiivisen ulkokohtaisesti tulkitsema Nora Marcus tuo mieleen Monica Vittin mystiset naishahmot Antonionin mestariteoksissa.

Seconds [9]
Seconds [10]

Seconds ei ole ensideittileffa. Eikä se palauta uskoa elämään jos katsoja hautoo itsemurhaa. Mutta mikäli eksistentiaalinen angsti kiinnostaa, löytää Secondsista varmasti sielunveljen. Se on ehdoton elokuva joka on otettava vastaan sen omilla ehdoilla, mitä ei juurikaan tapahtunut elokuvan valmistumisen aikaan: surkea tulos lippuluukulla oli varmasti pettymys tuotantoportaalle. Secondsin tragedia olikin tulla levitykseen liian aikaisin, muutama vuosi myöhemmin pessimismissään yhtä ehdoton Easy Rider teki kassalla huipputuloksen. Myöhemmin Seconds toki nousi vankkaan kulttimaineeseen. Frankenheimerille vuosi 1966 oli osuvan skitsofreeninen, samana vuonna mies nimittäin ohjasi myös formulaspektaakkeli Grand Prixin joka on Secondsin vastakohta hyvinkin monella tasolla.

Loppuun vielä anekdootti: huumehöyryissä, skitsofrenian puuskassa ja työstressin vaivaamana Beach Boysin Brian Wilson erehtyi leffateatteriin katsomaan Secondsia tuoreeltaan. Elokuvan päätyttyä Wilson oli kuukausia sekaisin ja varma siitä, että Seconds oli kilpailevan levytuottajan Phil Spectorin masinoima suora hyökkäys Wilsonin mielenterveyttä vastaan. Seuraava elokuva minkä Wilson uskaltautui teatteriin asti katsomaan oli E.T. vasta vuonna 1982.

****½
© Markus Sorsa, julkaistu: 26.11.2008
keskiarvo
toimitus
4.33/5.00 (9)
 JSSMTPJMJM*MSMMPITM
  5.0 4.0 4.0 4.5 4.5 4.5 3.5 4.0 5.0
keskiarvo
lukijat i
4.43/5.00 (21)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  35 (36)
97%
Seconds (1966)  Seconds (1966)Tapaus Wilson 507