Caroline Munro

Pensione paura (1977)

aka La violación de la señorita Julia

Pensione paura #1 Pensione paura #2
IMDb

"Sinä voit saada koko maailmankaikkeuden,
mutta anna minulle Italia."

- Giuseppe Verdi

Tunnelmallinen musiikki, Luc Merenda ja italialaisen elokuvan nuorena uransa lopettanut ikoni Leonora Fani muodostivat sydämen Francesco Barillin järjestyksessään toiseen kokopitkään elokuvaan, Pensione Paura. Tämä Roomassa kuvattu giallomainen mysteeri sijoittuu vuoteen 1945, sodan viimeisiin kuukausiin, ja kertoo järven rannalla sijaitsevasta hotellista, jossa Marta pitää huolta vieraistaan yhdessä tyttärensä Rosan kanssa. Kesän pitkinä kuumina päivinä seksuaalinen jännite miehensä paluuta odottavan Martan, tämän tyttären ja lukuisten miesvieraiden välillä kiristyy kunnes väistämätön tapahtuu: Rosan äiti löydetään kuolleena. Hän itse jää yksin... Murhaaja on valinnut ensimmäisen uhrinsa.

Pensione paura [1]
Pensione paura [2]

Vihjailevalla seksuaalisuudella latautunut Pensione Paura jatkaa siitä mihin Barilli edellisellä elokuvallaan ehti, joskaan aivan yhtä eheä ei kokonaisuus ole. Il Profumo della signora in nerosta (1974) ehti kulua kokonaiset kolme vuotta, kunnes Barilli palasi kameran taakse, tällä kertaa tähtenään yksi italialaisen genre-elokuvan nousevista tähdistä: urallaan useissa provokatiivisissa rooleissa näytellyt Leonora Fani (mm. Nenè, 1977; Giallo a Venezia, 1979). Barilli kietoi kerrontansa tämän persoonallisen kauniin 22-vuotiaan näyttelijättären ympärille kuin maalaten muotokuvaa. Fani puolestaan astui hänelle ominaiseen eroottissävytteiseen rooliin, olihan hän vain muutamia kuukausia aiemmin näytellyt kiellettyä hedelmää mm. George Eastmanin käsikirjoittamassa, jopa italialaisittain poikkeuksellisen sleazyssä perversiossa: Bestialità (1976). Seksuaalisuudesta tulikin voimakas elementti, joka siirsi katseen murhaajan sijasta nuoren tytön selviytymiseen miesvaltaisen yhteisön fantasioissa.

Pensione paura [3]
Pensione paura [4]

Kuvallisen ilmaisun alta ei löydy kuitenkaan aivan tavallista italialaista genre-elokuvaa. Jos on jo nähnyt Barillin moniulotteisen Il Profumo della signora in neron, hänen kauhua ja psykologista jännitettä sisältävän kuvaelmansa hulluudesta, huomaa myös Pensione Pauran kulkevan samoja uria, joskin hienovaraisemmin. Hiljalleen tarina siirtyy nuoren naisen pään sisälle, mielikuvitukseen ja fantasiaan, mikä selittää elokuvan loppupuolen karikatyyrit ja kuin suoraan pulp-kirjallisuudesta tai tyttöfantasioista lainatun mystisen pelastajan. Ohjaajan katsojille jättämä kysymys on: missä vaiheessa todellisuus muuttui kuvitelmaksi? Elokuvalla onkin kuin kaksi puolta: Painajainen ja unelma. Raiskaus ja lopun kiihkeät suudelmat. Tämä sopii hyvin, sillä Fanin olemus lukeutui aikakauden italialaisista genre-elokuva kaunottarista salaperäisimpiin. Barillin kerronnan saavuttama intensiivisyys lepääkin paljolti hänen voimakkaan läsnäolonsa varassa, mitä tukee Adolfo Waitzmanin (La Campana del infierno, 1973) intensiivinen score.

Pensione paura [5]
Pensione paura [6]

Toinen merkittävä irtiotto lajityypin traditioihin oli tarinan sijoittaminen 40-luvulle, sen joutilaaseen elämäntyyliin silhuetin ohuine hahmoineen, mikä tarjosi kiehtovan kontrastin muiden giallojen usein nykyaikaisille hektisille kaupunkikuville. Barilli saattoi näin hylätä suurten kaupunkien silmiinpistävät maisemakortit ja vaalia nostalgiaa. Idyllisimmillään kohtaukset muistuttavatkin maalausta; yhtä tallennettua hetkeä, loman tunnelmia järven rannalla, tai päiväunta. Erityisen näyttävästi Barilli sekoittaa unen ja todellisuuden elokuvan ensimmäiseen kuolemaan päättyvässä jaksossa. Pitkä kohtausten sarja alkaa Rosan huoneen täyttävästä punaisesta lämmöstä ja päättyy lopulta ruumiin ympärillä vellovaan sinerrykseen. Luodessaan elokuvaa kuvataiteilijoiden perheestä syntyisin oleva Barilli käytti harkiten varhaisille gialloille leimallista sinisen ja punaisen leikkiä, jopa siinä määrin, että elokuvan ilmaisuasusta muodostui kunnianosoitus 60-luvun varhaisille teoksille; omanlaisensa pastissi, jonka monimutkainen kerronnallinen struktuuri ammentaa sisältönsä lajityypin psykologisista lähtökohdista.

Pensione paura [7]
Pensione paura [8]

Lopulta ei ole lainkaan sattumaa, että Barillin viimeiseksi jäänyt elokuva on niin täynnä ajatusten kuohua. Kahden psykologisen trillerinsä jälkeen tämä parmalainen taiteilija näyttäytyi ohjaajana enää dokumenttien ja tv-sarjojen puolella. Hänen palava intohimonsa taiteeseen välittyi tällöin mm. italialaisesta graafikko kuvittaja Erberto Carbonista ja oopperasäveltäjä Giuseppe Verdista tehtyjen dokumenttien kautta. Myös Pensione Paurassa on maalauksellisuuden lisäksi jotain hyvin oopperamaista, hyvin italialaista intohimoa.

Versioinfo (13.3.2009):

Elokuvasta löytyy Nextvideon italiankielinen julkaisu (4/3, 1:78.1) laadukkaalla kuvalla ja ääniraidalla. Tekstitystä ei ole, mutta internetistä on saatavilla fansubit. Levy sisältää myös italiankielisen n. 20 minuuttia kestävän dokumentin L'albergo degli orrori, jossa haastatellaan Barillia sekä elokuvan näyttelijöitä.

***½-
© Jari Mustonen, julkaistu: 13.3.2009
keskiarvo
toimitus
3.83/5.00 (3)
 JSSMJM
  4.0 4.0 3.5
keskiarvo
lukijat i
4.00/5.00 (2)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  4 (4)
100%
Pensione paura (1977)  Pensione paura (1977)