Mies (Willem Dafoe) ja nainen (Charlotte Gainsbourg) menettävät ainoan poikansa. Mies on terapeutti, joka vastoin omia periaatteitaan päättää olevansa tarpeeksi osaava pystyäkseen auttamaan rakkaan vaimonsa pois menetyksestä seuranneen jatkuvan ahdistuksen vallasta. Pariskunta patikoi syvällä metsän keskellä sijaitsevalle "Edeniksi" ristitylle kesäasunnolleen, jossa nainen on aiemmin viettänyt kesän poikansa kanssa kahden kirjoittaen tutkielmaa aiheesta "naisenmurha". Todellinen terapia alkaa.

Antikristus on epilogin ja prologin ohella jaksotettu neljään nimettyyn osaan: Pain, Grief, Despair ja Three Beggars. Assosiaatioilta Ingmar Bergmanin elokuvaan Kohtauksia eräästä avioliitosta (1973) on vaikea välttyä. Bergmanin teos lienee se kaikkein definitiivisin parisuhde-elokuva, eikä Antikristus siitä kovin kauaksi jää.

Siinä missä Kohtauksia eräästä avioliitosta keskittyy pohdiskelemaan tarkemmin rakkauskäsitettä ja keskinäisten, henkilökohtaisten, ja ulospäin näkyvien kulissien ylläpitoa ja siitä syntyviä ongelmia, keskittyy Antikristus enemmänkin itse parisuhteen dynamiikkaan, ja parisuhteen osapuoliin perinteisessä klassisessa muodossa: mies ja nainen. Molemmissa elokuvissa käsitellään myös lapsen menetystä. Menehtymistapa on eri mutta tausta sama: valinta/päätös.

Antikristuksessa pariskunnan ongelmien ydin on kyvyttömyys ja pelko päästää irti. Rakkaus vangitsee osapuolet tilanteeseen, jossa nainen ei kykene irtautumaan menneisyydestä, eikä mies itsekeskeisestä ammattiylpeydestään. Kyse on päätöksistä, jotka tulevat ajamaan molemmat osapuolet kohti tuhoa. Myös naisen tutkielman kautta syntynyt valheellinen mielikuva ja uskomus naisten yleismaallisesta pahuudesta toimii henkilöhahmon kohdalla itsensä toteuttavana profetiana.

Trierin elokuvassa patoumat ja mielen sisälle kerätty ahdistus purkautuvat itkuna, tarkoitushakuisina ilkeinä sanallisina sivalluksina, spontaaneina seksin ja fyysisen väkivallan purkauksina ja lopulta graafisena itsemutilaationa (oiva vertauskuva siitä mitä ahdistuksen mukanaan kantaminen tekee ihmiselle henkisellä tasolla).

Vaikka Antikristus on toiminut Trierin omien sanojen mukaan hänelle itseterapiana, se toimii hyvin myös eräänlaisena kaksisuuntaisena peilinä Trierin itsensä ja elokuvan katsojan välillä. Peilin valonläpäisytaso vaihtelee yksilökohtaisesti. Peili voi päästää läpi valoa katsojan nähdessä tällöin Trierin, tai heijastaa sen, jolloin katsoja näkee itsensä. Joidenkin yksilöiden kohdalla valo ei heijastu lainkaan, eikä katsoja näe yhtään mitään - kenties vain häivähdyksen jostain mielipuolisesta ja tarkoituksettomasta. Antikristuksen kertoessa omalla tavallaan Trieristä itsestään, se kertoo hyvin paljon myös elokuvaa kovaan ääneen kritisoivista yksilöistä. Jos elokuvan sisältöä ei ymmärrä, tai edes halua ymmärtää, on se toki äärimmäisen helppo kuitata merkityksettömänä tekotaiteellisena paskana.

Antikristusta ei ole suunnattu valtavirtayleisölle. Teos on kiitettävän tinkimätön, ja Trier ottaa tietoisesti sen riskin, että kaiken näkemänsä jälkeen yleisö voi erehtyä luulemaan häntä järkensä menettäneeksi misogynistiksi. Elokuva sisältöineen on kuitenkin selitettävissä, ja Trier tietää sen hyvin ja voi täten rauhassa keskittyä naureskelemaan ja vittuilemaan yleisölle, jonka ymmärrys ei elokuvaa kohtaan riitä. Cannesin ensi-illan jälkeisissä haastatteluissa Trier on tätä harrastanutkin ihan kiitettävästi.

Teknisesti elokuva näyttää komealta. Jopa CGI-tehostein toteutetut eläimet ovat sen verran mallikkaita, etteivät ne häiritse katsomiskokemusta vaikka toteutustavan tiedostaakin. Painostava ääniraita toimii tärkeänä elementtinä läpi elokuvan.

Dafoe ja Gainsbourg sopivat rooleihinsa erittäin hyvin ja kykenevät tulkitsemaan roolihahmojaan teoksen vaatimalla voimalla. Kameratyöskentelystä on vastannut Anthony Dod Mantle, joka on työskennellyt aiemminkin Trierin tuotannoissa ja on valtavirtayleisölle nykyisin tunnetuin Slummien miljonääri -Oscaristaan (2008).

Antikristus ei ole helppo elokuva, mutta se on palkitseva. Elokuva toimii hyvänä oppimateriaalina kaikille parisuhteessa eläville. Toki se sopii erinomaisesti myös kaikille toistaiseksi yksin eläville, osviittana siitä mitä mahdollisesti tuleman pitää. Symbolisesti tietenkin. Jos ahdistus voi todistettavasti toimia alkusysäyksenä tämänkaltaisten elokuvien syntyyn, on sitä vaikea nähdä pelkästään negatiivisena tunnetilana.

Antichrist sijoittuu Elitistin kaikki parhaat -listan sijalle #1206

Kristus Perkele kommentoi (30.8.2012 01:05:36)

Aika pintapuolisesti on arvostelija elokuvaa lukenut, jos sanoo sen kertovan parisuhteesta. Ja vielä jatkoksi vittuilee päälle niille, jotka eivät elokuvaa ole ymmärtäneet... Arvostelija olisi voinut vaikka hieman pohtia leffan nimeä ja sen yhteyttä sisältöön ja unohtaa väkinäisen oloisen vertailun Bergmanin elokuvaan.

vastaa »

Esa Meisalmi kommentoi (30.8.2012 01:29:06)

lainaus:
Aika pintapuolisesti on arvostelija elokuvaa lukenut, jos sanoo sen kertovan parisuhteesta. Ja vielä jatkoksi vittuilee päälle niille, jotka eivät elokuvaa ole ymmärtäneet... Arvostelija olisi voinut vaikka hieman pohtia leffan nimeä ja sen yhteyttä sisältöön ja unohtaa väkinäisen oloisen vertailun Bergmanin elokuvaan.

Miksipä et siis kertoisi omaa näkemystäsi?

vastaa »

Dramagod kommentoi (3.9.2012 21:05:22)

Kertakaikkisen huono elokuva. Trierin näkemistäni elokuvista helposti heikoin.

vastaa »

K-P kommentoi (4.9.2012 01:21:35)

lainaus:
Miksipä et siis kertoisi omaa näkemystäsi?

Palataanpa asiaan, elokuvassa von Trier mitä ilmeisemmin yrjöää pahaa oloaan katsojan silmille. Sinänsä ohjaajan motiivit ovat aivan sama. Sisältöhän on aika helposti luettavissa, kuten arvostelija sen sanookin ja lukee itse sitten väkinäisesti ohi aiheen. Lievästi sekainen päähenkilö naksahtaa edellisenä kesänä ja lopullisesti aivot nyrjäyttää lapsen kuolema, josta hän syyttää itseään. Alun ja lopun kohtausten perusteella näennäisesti oikeutetusti, himo vie voiton jälkikasvun suojelemisen tarpeelta. Himo on yhtä kuin luonto, josta pääsemme siihen, että luonto ja ihminen osana sitä kantaa pahuutta mukanaan, joskin heti samaan hengenvetoon on sanottava, että koko teennäinen hyvä-paha (kristus-antikristus) jaottelu ei ole edes kovin mielekäs. Paremmin sanottuna ihminen kantaa mukanaan epätäydellisyyttä, joskin edelleen voidaan ajatella, että tämäkään sana ei ole täysin sopiva liian järkiperäisenä tapana nähdä ja pyrkiä ihmiselämässä jonkinmoiseen täydellisyyteen. Jos ajatusta viedään vielä eteenpäin (loogiseen loppuunsa asti), niin äiti toimi vain kirjaimellisesti luonnollisella tavalla keskittyen suvun jatkamiseen, mutta "rationaalinen" järki ei kestänyt tätä "virhettä". Sammuttakaa järki ja menkää vain vaistojen varassa niin helpottaa!

vastaa »

Jetro Suni kommentoi (4.9.2012 09:49:26)

Arvostelun arvostelijoiden kannattaa keskittyä eritoten kappaleeseen, josta löytyy maininta: "Antikristuksen kertoessa omalla tavallaan Trieristä itsestään, se kertoo hyvin paljon myös elokuvaa kovaan ääneen kritisoivista yksilöistä."

Jokainen näkee Trierin elokuvan omaan maailmankatsomukseensa, oppeihinsa ja uskomuksiinsa perustuen. En väitä, että oma tulkintani elokuvasta olisi totuus, se on vain yksi tulkinta monien joukossa.

vastaa »

pettynyt Lars Von Trierin ihai kommentoi (16.9.2012 16:55:36)

Tallensin tämän elokuvan, kun se tuli tv:stä, mutta isä meni ja poisti kyseisen tallenteen ennen kuin ehdin edes nähdä kyseistä elokuvaa. Olen aina halunut nähdä Antikristuksen, mutta ei niin ei. Pisti murjotuttamaan...

vastaa »

kommentoi arvostelua ja/tai elokuvaa