Caroline Munro

L'ultimo squalo (1981) :: The Last Jaws

Valkoinen tappaja; Tappajahai - surffaajien kauhu

aka Great White; Shark; The Last Shark; La mort au large; De dood in volle zee; Jättehajen - vindsurfarnas skräck

L'ultimo squalo #1 L'ultimo squalo #2
IMDb

Enzo G. Castellarin ohjaama Valkoinen tappaja lukeutuu kautta aikain vahvasti imitointiin ja suoranaiseen kopiointiin nojanneen italialaisen genre-elokuvan kursailemattomimpiin rip-off-työnäytteisiin. Tuottajien ja markkinoijien ainoana päämääränä uskoo olleen maksavan yleisön saaminen kuvittelemaan teoksella olevan mahdollisimman paljon tekemistä ilmiselvien esikuviensa kanssa.

Erityisesti Yhdysvalloissa Valkoinen tappaja on noussut vankkaan kulttiasemaan sen ansiosta, että Tappajahait tuottanut Universal haastoi sen levittäjät oikeuteen, minkä seurauksena teatterikierros loppui lyhyeen eikä elokuvaa ole sittemmin julkaistu maassa missään virallisessa formaatissa. Great Whiteksi uudelleen nimettyä tuotantoa markkinoitiin USA:ssa ensi-illan alla 1982 teoksen lähtökohdat huomioon ottaen merkittävällä, usean miljoonan dollarin budjetilla, ja se tekikin komeaa tiliä ensimmäisten esitysviikkojensa aikana ennen kuin tulevan Tappajahai 3:nsa (Jaws 3-D, 1983) kilpailijasta huolestunut Universal ryhtyi lakitoimiin.

L'ultimo squalo [1]
L'ultimo squalo [2]

Kieltämättä plagiointisyytteille oli hyvät perusteet: Valkoinen tappaja on käytännössä remake Tappajahaista (Jaws, 1975) ja Tappajahai 2:sta (Jaws 2, 1978); kohtaukset on vain järjestelty uudelleen ja toteutettu italialaisittain. Mukana on Brody-hahmo, toimelias jokamies Peter Benton (mm. Argenton Hiipivästä kauhusta tuttu James Franciscus) ja vara-Quint Ron Harmer (epämääräistä irkkuaksenttia muriseva Vic Morrow) sekä joukkio pelastamista tarvitsevia nuoria. Kehyskertomuksessa Port Harborin itsepäinen pormestari Wells (Castellari-elokuvien vakionaama Joshua Sinclair) vaatii surffaus-regattan pidettäväksi epäilyttävästä katoamistapauksesta huolimatta. Tietysti turvatoimenpiteet jäävät täysin riittämättömiksi jättimäisen rustokalan päästyä ihmislihan makuun.

L'ultimo squalo [3]
L'ultimo squalo [4]

Kuten kohtalaisen budjetin kanssa työskennelleeltä Castellarilta sopii odottaa, Maltalla ja Yhdysvaltain Georgiassa kuvattu Valkoinen tappaja on varsin pätevästi toteutettu. Tarina on suoranainen ilmiselvyys, mutta etenee viihdyttävästi ja paikoin jopa jännittävästi. Konseptista on karsittu pois lähes kaikki turha draama, ja painopiste on varsinaisessa haiterrorissa. Vaikka terävä nenä haistaa juuston aromin elokuvan äärellä, mistään totaalisesta kalkkunasta ei ole kyse. Mm. pienoismallihelikopteriin turvautuminen, hain ovela kivenvyörytystekniikka ja Franciscusin tunteellinen yksinpuhelu ovat kuitenkin mitä viihdyttävintä huonoutta. Ja koko ajan Castellari pitää elokuvansa liikkeessä, käyttäen hidastuksia, vedenalais- ja yläilmaotoksia sekä veljekset De Angelisin musiikkia osaavasti hyödykseen.

L'ultimo squalo [5]
L'ultimo squalo [6]

Oikeastaan ainoa aspekti, jossa Valkoinen tappaja epäonnistuu, on persoonan luomisessa pääosan hirviölle. Alussa vain vähän itse otusta näyttävät hyökkäykset, diashow julman näköisistä valkohaista sekä Harmerin pahaenteiset puheet pohjustavat tulevaa kuten pitää, mutta pian luontodokkareista lainattu kuvasto yhdistettynä aivan liian pienen näköiseen vedenalaiseen haileluun, pinnalle pompahtelevaan kitaosaan sekä elikon hyvin kummallisiin hyökkäysstrategioihin tuhoavat kaikenlaisen mystisyyden vaikutelman. Itse mekaaninen hainpää ei sinänsä ole mikään katastrofi, sitä vaan pidetään näkyvissä turhan pitkään, ja se ilmestyy merestä usein turhan kömpelösti paikallaan kelluen.

L'ultimo squalo [7]
L'ultimo squalo [8]

Valkoista tappajaa kohtaan saattaa kohdistua epärealistisia odotuksia mikäli menee uskomaan Another World Entertainmentin kotimaisen dvd:n kansipaperia, joka listaa elokuvan splatter-genreen ja hehkuttaa sen olevan ”kauttaaltaan verisempi ja raaempi kuin kaikki Tappajahai-elokuvat yhteensä!”. Todellisuudessa kyseessä ei ole mikään gorejuhla, vaan elokuvan eksploitaatio liittyy lähes pelkästään häikäilemättömään rip-offaukseen. Raakuuksista graafisimmaksi jää irtipoikki purruista jalantyngistä valuvat verinorot, ja tämäkin efekti on enemmän koominen kuin kauhea. Luultavasti Yhdysvalloissa levitetystä versiosta on täytynyt poistaa korkeintaan muutama sekunti, jotta se on saatu MPAA:ssa läpi esikuvansa lailla PG-ikärajalla varustettuna. Tissiosastoltakin nähdään vain ohikiitävästi märkä t-paita.

Versioinfo (26.10.2009):

AWE:n kotimainen dvd tarjoaa kohtalaisen anamorfisen kuvan leveydessä 1.85:1. Printti on haalea ja paikoin hyvinkin kellertävä, mutta jatkuvasti täysin katsottava. Kyseessä on täyspitkä italialainen leikkaus, joka on kuitenkin puhuttu englanniksi. FIxin Tappajahai - surffaajien kauhu on julkaissut Nordic Video - myös erityisen halutuilla sateenkaarikansilla.

USA:ssa kohauttanut Great White -versio on hieman lyhennetty sekä korvaa De Angelisin soundtrackin Morton Stevensin sävellyksillä. Oikeusjutun takia tätä versiota ei kuitenkaan ole saatavilla.

***--
© Tatu Piispanen, julkaistu: 26.10.2009
keskiarvo
toimitus
2.58/5.00 (6)
 JSJLTPMMEMPI
  3.5 3.0 3.0 2.5 2.0 1.5
keskiarvo
lukijat i
2.63/5.00 (12)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  -5 (17)
0%
L'ultimo squalo (1981)  L'ultimo squalo (1981)The Last Jaws  

kommentit

odota...
Tuomas Henell kommentoi (22.11.2009 08:58:03)
user avatar Tappajahai - surffaajien kauhu on kiistatta yksi parhaimmista rip-off -elokuvista kautta aikain. Parempi, tai ainakin viihdyttävämpi, kuin kaikki oikean Tappajahain jatko-osat yhteensä.
vastaa »

kommentoi arvostelua ja/tai elokuvaa