Shutter Island (2010)

Suljettu saari

aka La isla siniestra

Ohjaus Martin Scorsese Käsikirjoitus Laeta Kalogridis Dennis Lehane Näyttelijät Leonardo DiCaprio Mark Ruffalo Ben Kingsley Max von Sydow Michelle Williams Emily Mortimer Patricia Clarkson Jackie Earle Haley Ted Levine John Carroll Lynch Elias Koteas Robin Bartlett Christopher Denham Nellie Sciutto Joseph Sikora Curtiss Cook Maa USA
Genre Draama, Mysteeri, Trilleri, Salaliitto, Paranoia, Perustuu kirjaan

Pelkkiin juonenkäänteisiin perustuvat elokuvat ovat ongelmallisia paitsi katsomisen, myös niistä puhumisen ja niiden arvostelemisen kannalta. Koska kaikki hahmoista teemoihin ja tarinaan ovat alisteisia tvisteille, ei tvisteille kasva mitään resonoivaa merkitystä. Täten koko elokuvan arvo nojaa käänteiden voimaan ja niiden paljastaminen tekee katselun tarpeettomaksi, kuin täyttäisi sudokua mallin pohjalta.

Tästä päästään metakikkailuun, koska jo sen paljastaminen, että elokuva nojaa vahvoihin tvisteihin pilaa katselukokemusta, koska aivot vain miettivät mikä se seuraava huisin veikeä käänne voisi olla. Täten olen tuhonnut Shutter Islandin katselun kaikilta tähän asti lukeneilta, joten voit suosiolla jatkaa.

Martin Scorsesen koko 2000-luvun tuotanto on levännyt pääosanesittäjä Leonardo DiCaprion harteilla, vaihtelevin tuloksin. Vuosikymmeniä hautunut megalomaaninen Gangs of New York (2002) pysyi vaivoin ohjaajan otteessa, kun taas vanhalle Hollywoodille kunniaa tekevä The Aviator (2004) oli kolme tuntia pelkkää toista näytöstä. The Departed (2006) toimii kokonaisuutena parhaiten, kunhan hyväksyy vanhan monisyisen maestron siirtymisen hyvin rullaavan, mutta lopussa moralisointiin sortuvan viihdetrillerin pariin.

Tuore, The Departedin lailla vahvan bostonilaissävytteinen Shutter Island muistuttaa Scorsesen tuotannosta eniten Cape Fearia (1991), jossa vanha muusa Robert De Niro skitsoili koko rahan edestä. Vankimielisairaalaan sijoittuva Shutter Island on pröystäilevän päällekäyvästi ohjattu noir-sävyinen jännäritrippi, jossa DiCaprio todistaa jälleen kerran olevansa hyvä näyttelijä väärässä roolissa. 50-luvun poliisimaailman vaatimat pitkät takit ja lierihatut näyttävät lapsenkasvoisen tähden päällä naamiaisasusteilta. Työparina nähtävä jykevämpi Mark Ruffalo istuu kuvaan huomattavasti luontevammin.

Shutter Island huokuu maanista uhkaa ensikuvistaan lähtien. Kallioiselle saarelle saapuva lautta lipuu kuin manalan porteille. DiCaprio saapuu selvittämään kadonneen potilaan mysteeriä, mutta kohtaa vain alati syveneviä sivupolkuja, jotka johtavat henkilökohtaisiin kriisipisteisiin.

Alkupuoli vihjailee kiinnostavalla 50-luvun vainoharhasisällöllä, kunhan toipuu hieman osoittelevasta alusta ja ylimitoitetusta tyylittelystä. Mitä pitemmälle edetään, sitä selvemmäksi kuitenkin käy, että tyylittelyssä on 140 minuuttia kestävän vuoristorata-ajelun ja terapiasession ristisiitoksen ainoa tuntuva anti.

Puolenvälin jälkeen käänteitä ripotellaan toisensa perään kuin pelättäisiin jonkun erehtyvän muuten pysähtymään ajattelemaan. Näin käykin, tvistiturtumisen iskiessä. DiCaprio on päähenkilö, mutta hahmossa ei ole mitään tarttumapintaa tai vaikuttavuutta. Syyt tähän paljastuvat, mutta paljastusten merkitys on täysi nolla, koska käänteet rakentuvat vain itsensä, eivät sisällöllisten seikkojen varaan. Kyseessä on siis enemmän James Mangoldin Identityn (2003) kuin David Fincherin Fight Clubin (1999) sukulaissielu.

Tarttuvaa, iskevää ja viihdyttävää kerrontaa Scorsese tietenkin osaa pyörittää ja näyttelijät tuntuvat nauttivan rooleistaan. Silti on syynsä sille, miksi tarinan sijaan pelkkään tyyliin ja tvisteihin luottavat (hyvät) elokuvat eivät yleensä kestä kahta ja puolta tuntia.