Shutter Island (2010)
Suljettu saari
aka La isla siniestra
![]() |
![]() |
|
Genre | ||
Pelkkiin juonenkäänteisiin perustuvat elokuvat ovat ongelmallisia paitsi katsomisen, myös niistä puhumisen ja niiden arvostelemisen kannalta. Koska kaikki hahmoista teemoihin ja tarinaan ovat alisteisia tvisteille, ei tvisteille kasva mitään resonoivaa merkitystä. Täten koko elokuvan arvo nojaa käänteiden voimaan ja niiden paljastaminen tekee katselun tarpeettomaksi, kuin täyttäisi sudokua mallin pohjalta.
Tästä päästään metakikkailuun, koska jo sen paljastaminen, että elokuva nojaa vahvoihin tvisteihin pilaa katselukokemusta, koska aivot vain miettivät mikä se seuraava huisin veikeä käänne voisi olla. Täten olen tuhonnut Shutter Islandin katselun kaikilta tähän asti lukeneilta, joten voit suosiolla jatkaa.
![Shutter Island [1]](/web/public/captures/reviews/001750/001789-a.jpg)
![Shutter Island [2]](/web/public/captures/reviews/001750/001789-b.jpg)
Martin Scorsesen koko 2000-luvun tuotanto on levännyt pääosanesittäjä Leonardo DiCaprion harteilla, vaihtelevin tuloksin. Vuosikymmeniä hautunut megalomaaninen Gangs of New York (2002) pysyi vaivoin ohjaajan otteessa, kun taas vanhalle Hollywoodille kunniaa tekevä The Aviator (2004) oli kolme tuntia pelkkää toista näytöstä. The Departed (2006) toimii kokonaisuutena parhaiten, kunhan hyväksyy vanhan monisyisen maestron siirtymisen hyvin rullaavan, mutta lopussa moralisointiin sortuvan viihdetrillerin pariin.
Tuore, The Departedin lailla vahvan bostonilaissävytteinen Shutter Island muistuttaa Scorsesen tuotannosta eniten Cape Fearia (1991), jossa vanha muusa Robert De Niro skitsoili koko rahan edestä. Vankimielisairaalaan sijoittuva Shutter Island on pröystäilevän päällekäyvästi ohjattu noir-sävyinen jännäritrippi, jossa DiCaprio todistaa jälleen kerran olevansa hyvä näyttelijä väärässä roolissa. 50-luvun poliisimaailman vaatimat pitkät takit ja lierihatut näyttävät lapsenkasvoisen tähden päällä naamiaisasusteilta. Työparina nähtävä jykevämpi Mark Ruffalo istuu kuvaan huomattavasti luontevammin.
![Shutter Island [3]](/web/public/captures/reviews/001750/001789-c.jpg)
![Shutter Island [4]](/web/public/captures/reviews/001750/001789-d.jpg)
Shutter Island huokuu maanista uhkaa ensikuvistaan lähtien. Kallioiselle saarelle saapuva lautta lipuu kuin manalan porteille. DiCaprio saapuu selvittämään kadonneen potilaan mysteeriä, mutta kohtaa vain alati syveneviä sivupolkuja, jotka johtavat henkilökohtaisiin kriisipisteisiin.
Alkupuoli vihjailee kiinnostavalla 50-luvun vainoharhasisällöllä, kunhan toipuu hieman osoittelevasta alusta ja ylimitoitetusta tyylittelystä. Mitä pitemmälle edetään, sitä selvemmäksi kuitenkin käy, että tyylittelyssä on 140 minuuttia kestävän vuoristorata-ajelun ja terapiasession ristisiitoksen ainoa tuntuva anti.
![Shutter Island [5]](/web/public/captures/reviews/001750/001789-e.jpg)
![Shutter Island [6]](/web/public/captures/reviews/001750/001789-f.jpg)
Puolenvälin jälkeen käänteitä ripotellaan toisensa perään kuin pelättäisiin jonkun erehtyvän muuten pysähtymään ajattelemaan. Näin käykin, tvistiturtumisen iskiessä. DiCaprio on päähenkilö, mutta hahmossa ei ole mitään tarttumapintaa tai vaikuttavuutta. Syyt tähän paljastuvat, mutta paljastusten merkitys on täysi nolla, koska käänteet rakentuvat vain itsensä, eivät sisällöllisten seikkojen varaan. Kyseessä on siis enemmän James Mangoldin Identityn (2003) kuin David Fincherin Fight Clubin (1999) sukulaissielu.
Tarttuvaa, iskevää ja viihdyttävää kerrontaa Scorsese tietenkin osaa pyörittää ja näyttelijät tuntuvat nauttivan rooleistaan. Silti on syynsä sille, miksi tarinan sijaan pelkkään tyyliin ja tvisteihin luottavat (hyvät) elokuvat eivät yleensä kestä kahta ja puolta tuntia.
pisteet (äänet) | nimeke | ||
---|---|---|---|
8 (35) 23% |
![]() |
kommentit
Mutta hei. vaikka alussa mainitaankin "tvisteistä", niin eikö hitto olisi kohtuullista poistaa maininnat Identitystä ja Fight Clubista ja saman tien tietysti tämä kommenttikin.
Jos puhutaan, että dicaprio on hyvä näyttelijä väärässä roolissa, niin arvostelija on tässä kohtaa mies väärässä hommassa, eli arvioimaan elokuvia. Suurin virhe on viitata identityyn ja fight clubiin eli paljastaa elokuvan juju.
Ja elokuva on muuten mielestäni parempi kuin Iljan arviossa.
Spoilausta voin pahoitella, mutta kuten Disco tuossa toteaa, siitä kyllä varoitetaan. Itse en lukisi tekstiä tokaa kappaletta pitemmälle ennen elokuvan katsomista. En vain koe kovin mielekkääksi arvostella elokuvaa puhumatta sen sisällöstä - sitten voisi yhtä hyvin julkaista pelkkiä tähdityksiä.
Humprey: Ei tässä kommentoijat spoilaa. Jos todetaan, että on tvistejä, ei paljasteta niitä kuitenkaan, mutta sitten mainitaan elokuvia joiden tvisti on identtinen keskenään niin... Eikä hätää, ei tässä mitään tvistiä edes ole. Ei lähimaillekaan. Tuo kehitysvammainen kässärilesbo, vai liekö hinttaaja, on mokannut lähes kaiken. Elokuvassa kiinnitetään katsojan huomioi samoihin juttuihin kuin kirjassa, mutta unohdetaan ne sitten sen sileän tien. Di Caprio on totaalisen väärä tähän vaikka hyvin vetääkin mitä vedettävissä on.
leffan lopusta ei tajua yhtään mitään. tulee aivan hölmistyny olo että mitä tässä oikein tapahtui.
ei mitään järkeä.
ei jumaliste kui tyhmä leffa. en oo varmaa paskempaa nähnykään.
leffan lopusta ei tajua yhtään mitään. tulee aivan hölmistyny olo että mitä tässä oikein tapahtui.
ei mitään järkeä.
Mikä siinä nyt oli niin vaikeata? Auttaa kun pitää silmät auki...
Vuoden elokuva, ehdottomasti! Erittäin monitulkintainen. Suosittelen katsomaan porukassa ja keskustelemaan tulkinnoista. Meiltä löytyi kolme erilaista tulkintaa ja kaikki saman vertaisia. Kerta kaikkiaan mahtava elokuva.
Kävin samana päivänä tän katsomassa kun Finnkinoon pamahti ja oli kyllä mielettömän hieno kokemus. Etsin jotain sanaa joka muistuttaa abstraktia, ehkä niinku fragmentaalinen, muistutti hyvin pitkälti teatteriesitystä, jossa liikutaan unien, pelkojen, todellisuuden ja epätoden välimaastossa.
Jatkan seuraavassa...
Samaahan on pakko sanoa myös Mark Ruffalosta, joka häikäisee autenttisuudellaan oli rooli mikä hyvänsä. Tullaan muistamaan varmasti parinkymmenen vuoden päästä aikansa kovimpana luonnenäyttelijänä, jokapaikanhöylä joka hoitaa aina homman kotiin.
Mielestäni mystisin elementti elokuvassa olikin elokuvan viimeinen repliikki, joka Ruffalon suusta tuli.
Meikäläinen on erittäin harmistunut kaikesta tästä aika älyttömän alatasoisesta kritiikistä, mitä elokuva on saanut osakseen. Jokaikinen negatiivinen kommentti, minkä olen lukenut on sisältänyt näitä ennalta-arvaamisen ongelmia, että kun elokuva nojautuu twistien varaan, jotka näkee kilometrin takaan. Tämä on mun mielestä vaan merkki erittäin rajoittuneesta korvien välistä, joka reilun kahden tunnin henkilöanalyysiä tai moraaleja käsittelevän teoksen aikana keskittyy pelkkään, huom. pelkkään juoneen ja sen ohitteluun. Olisi hieno kuulla miten kaikki nämä ihmiset kokevat esimerkiksi Lynchin Mulholland Driven tai Lost Highwayn.
Kävin samana päivänä tän katsomassa kun Finnkinoon pamahti ja oli kyllä mielettömän hieno kokemus. Etsin jotain sanaa joka muistuttaa abstraktia, ehkä niinku fragmentaalinen, muistutti hyvin pitkälti teatteriesitystä, jossa liikutaan unien, pelkojen, todellisuuden ja epätoden välimaastossa.
Jatkan seuraavassa...
"Dicapriolla on trauma vaimostaan" ei ihan riitä henkilöanalyysiksi. Elokuva on melko pinnallinen ja kuten arvostelussakin totean, toimisi se paremmin tiukkana 90-minuuttisena tyylitrillerinä.
"Chuck, me olemme liian fiksuja niille".. Leo huijasi Chuckia samalla, johdatteli Chuckin pudistamaan lekureille päätään tyyliin "ei se terve olekaan".
Leon hahmo oli tullut tolkkuhinsa, mutta ei kestänyt enää muistojaan tervejärkisenä.
kommentoi arvostelua ja/tai elokuvaa