Ohjaaja-kirjoittaja Christopher Nolan on tasaista tahtia kivunnut nollabudjetin palapelielokuvista analyyttistä kliinisyyttä huokuviin megatörsäysspektaakkeleihin. Sekoitetulla kronologialla etenevä mustavalkoinen esikoinen Following (1998) johti takaperin kerrottuun uusnoiriin Memento (2000). Välityönä syntyi kahdella tähtinäyttelijällä kuorrutettu remake norjalaistrilleristä, Insomnia (2002), joka muutti alkuteoksen nihilismin selkeäksi moraalitarinaksi. Kaksi Batman -elokuvaa ja niiden välissä syntynyt mekanistinen taikatemppu The Prestige (2006) nostivat ohjaajan hittimaakariksi - Yön ritarista (2009) tuli jopa yksi kaikkien aikojen tuottoisimmista elokuvista.

Näin ollen Nolan sai vapaat kädet päästää kaikki lempipakkomielteensä valloilleen tuoreessa 200 miljoonaa dollaria maksaneessa scifitoimintatrillerissä Inception. Lopputulos on James Bondin ja Matrixin sekoitus, josta loistavat yhtä kirkkaasti tekijänsä vahvuudet ja heikkoudet.

Inception tapahtuu suurimmaksi osin kokonaan unissa. Leonardo DiCaprion esittämä Dom Cobb johtaa tiimiä, joka sopivan hämäräksi jäävän teknologian avulla upottautuu ihmisten uniin ja varastaa näiden salaisuudet maksua vastaan. Tällä kertaa tehtävänä vain on istuttaa idea kohteen päähän. Tempun väitetään olevan mahdoton.

Nolan käyttää ryöstötrillereistä tuttua kaavaa luodakseen massayleisölle turvallisen viitekehyksen unissa tapahtuvaan trippailuun. Kyseessä on DiCaprion "viimeinen keikka", jonka tehtyään hänelle luvataan se, mitä mies eniten halajaa - oikeus palata kotiin lastensa luokse. Tämän pitäisi olla Inceptionin sydän, juonitason Macguffinin liittyessä epämääräisesti globaalin energiatuotantomonopolin estämiseen.

Kaksi perusongelmaa löytyy jo tästä: DiCaprion dilemma ei ole kovin kiinnostava moottori kahden ja puolen tunnin elokuvalle, etenkin kun suurin osa tunneilmaisusta rajoitetaan loputtomiin infodumppausmonologeihin, joissa vuoroin selitetään unien sääntöjä ja päähenkilön menneisyyttä (elokuvan nimi voisi melkein olla Exposition). Idean istutus taas palvelee niin abstraktia tarkoitusta, että siitä on todella vaikea välittää. Etenkin kun Cillian Murphyn hahmo, jolle luovutusidea tulisi istuttaa, vaikuttaa melko hyvältä valinnalta firmansa johtoon. Elokuvassa ei siis oikein ole mitään jännittämisen aihetta, vastavoimankin koostuessa lähinnä subjektiivista peloista.

Onneksi kuitenkin unissa tapahtuva monen todellisuustason rinnakkainen toimintavyörytys on niin virtaviivaisen tyylikkäästi toteutettu, ettei motiivien ohuus enää haittaa päätehtävän käynnistyessä tunnin kieppeillä massiivisesta kestosta. Nolanin paras idea on luoda unia unien sisällä, jotka vastavuoroisesti vaikuttavat toistensa todellisuuteen. Toisin sanoen yhden unen kieppuva auto laittaa seuraavan tason hotellikäytävät painovoimasta vapaaksi tilaksi. Näissä hetkissä Inceptionin potentiaali pääsee valloilleen ja kuvavirta vie mennessään. Hans Zimmerin sumutorven lailla pauhaava eeppinen musiikki kutoo komeat musiikkivideotoimintapätkät hienoksi kokonaisuudeksi.

Inceptionissa vaikuttaa olevan ideatasolla enemmän pureskeltavaa kuin sen kokoluokan spektaakkeleissa yleensä. Kerroksittaisen unimaailman kommervenkkien alla ei kuitenkaan syki mitään kovin kiinnostavaa teemaa tai ajatuksia. Todellisuuden pirstaloituminen sitä uskottavimmiksi uniksi on siinä määrin käsitelty, ettei Nolanilla ole oikeastaan puolellaan muuta kuin massiivisten puitteiden sallima tekninen virtuositeetti, joka kantaakin yllättävän pitkälle. Lopulta hyvistä näyttelijäsuorituksista huolimatta pureksittavaa ei kuitenkaan löydy idea- tai tunnesaralta, vaan ainoastaan teknisen nippelitason uskottavuuksista ja koko palapelin johdonmukaisuudesta.

Nolanin uniteorian mukaan ihmisten öinen sisäavaruus koostuu lähinnä loputtomista toisiaan peilaavista pilvenpiirtäjistä, joiden puhtaan kliinisissä sokkeloissa kaikki varjelevat synkkiä salaisuuksiaan holveihin kätketyissä kassakaapeissa. Tällaisten matemaattisella tarkkuudella tikittävien rakennelmien luomisessa Nolan on mestari. Elämän valaminen niihin muodostuu kuitenkin jälleen ongelmaksi - unista puuttuu kaikki surrealistinen anarkia ja satunnaisuus. Missään ei näy outoja yksityiskohtia, soljuvaa muodonmuutosta on vain rakennuksissa, eikä kenenkään tajunnasta näytä kimpoavan noloja yksityiskohtia tai arkisten asioiden äkkivääriä yhdistelmiä. Ennen kaikkea tuntuu, kuin koko seksuaalisuuden käsite olisi poistettu kollektiivisesta alitajunnasta. Ratkaisu on linjassa Nolanin aiempien elokuvien kanssa, mutta tällä kertaa merkillinen, kun kerran liikutaan ihmismielen hallitsemattomilla osa-alueilla.

Itse kukin voi toki miettiä, mitä sijaa yllämainituilla edes olisi kesähitiksi tarkoitetussa toimintaelokuvassa - mutta jos sukelletaan ihmisen alitajuntaan, soisi paletin olevan hieman villimpi. Elokuvasta tuleekin mieleen toinen kunnianhimoisen viihdyttävä, mutta lopulta liian yksinkertainen ja suljettu systeemi, Darren Aronofskyn The Fountain. Inception on kuin unikaupunkiensa valtavat pilvenpiirtäjät - ontto monumentti, joka heijastaa vain omia peilikuviaan. Kelpaa niitä silti ihastella.

Inception sijoittuu Elitistin kaikki parhaat -listan sijalle #2238

Mikko Sirenius kommentoi (23.7.2010 18:42:23)

Puuttumatta enempää elokuvan käsikirjoituksellisiin ongelmiin, joita Ilja arvostelussa ansiokkaasti ruoti, on todettava että myös päähenkilön "ihmissuhdetrauma" oli kirjoitettu ankean hollywoodilaiseksi ja jää täysin ontoksi.
Elokuvan suurin ongelma on mielestäni kuvaus ja leikkaus, jotka ovat välillä kuin suoraan Sibeliuksesta. Ohjaajan visiot jäävät diakuvamaisiksi, kuva-vastakuvaleikkausta on vähän eikä juuri koskaan oteta mitään merkityksellisiä lisäotoksia kuten lähikuvia. Etenkin toimintakohtauksissa kaikki kostautuu. Toisaalta on ihan kiva, että kyseessä ei ole näiltä osin äärimmilleen tyylitelty elokuva, nykyään kun tuntuu olevan käsitys että tyylittely=visuaalisuus.
Sitten hyviin puoliin. Elokuvan näyttelijävetoisuus on todella virkistävää! Watanabe on ehkä kovin. Tekijöillä on myös asenne kohdallaan ja on pistetty oikealla tavalla fyrkkaa haisemaan lavasteisiin sekä kuvaamalla elävän tuntuisia kohtauksia joka pirun maassa.
Jo näistä syistä katsomisen arvoinen.

vastaa »

Tomi Hautakangas kommentoi (24.7.2010 11:56:55)

Nolanin unimaailmat olivat kieltämättä tietokonepelimäisen kliinisiä toimintamiljöitä. Toisaalta on mukavaa että leffa keskittyi tekemään tämän yhden asian hyvin eli uuden ja innovatiivisen toimintathrillerikonseptin loihtimisen kankaalle. Ei tullut todellakaan ikävä mitään Alex Proyas -tyylistä onttoa visuaalista outoilua.

Tämä lienee vähän Tunnustusten luola -osastoa mutta itse kyllä aloin loppua kohden tykkäämään draamapuolesta ja Leonardon limbovaimo-ongelmista. Pulkkisen kolmoskaudelta pöllitty menneisyyshissi oli kyllä aika nolo.

vastaa »

anonyymi kommentoi (25.7.2010 20:37:45)

Varsin osuva arvio tasapuolisuudessaan. Itse painotun vielä selvemmin miinuksen puolelle. Elokuvassa olisi ollut hyviä ideoita puolentoistatunnin filmiin. Näin venytettynä ja kunnianhimoiseen uniarkkitehtuuriin, tosin kökösti toteutettuna alkujaksoa lukuunottamatta, väkisin ympätty toiminta & muka huumori (paniikkiratkaisu viime hetkillä) tuottaa lopputulokseksi pannukakun. Nolan vertautuukin toiseen omasta mielestään omnipotenttiin ohjaajaan M. Nigh Shyamalaniin (onnetone The Happening!). Eikö kukaan missään vaiheessa huomannut, että metsään mennään ja ryminällä, lumipuvut ja kaikki. No, nythän sillä ei ole enää väliä, kun elokuva komeilee katsojalistan ykkösenä. Pelottaa ajatellakaan, mitä Nolanin annetaan tehdä seuraavaksi...

Kesäterveisin
Hannu Björkbacka~(;^)~

vastaa »

Tomi Hautakangas kommentoi (25.7.2010 22:40:48)

Olisi kyllä mainiota jos Nolankin tekisi vaihteeksi jotain The Happening -tyylistä pienimuotoista. Silloin ainakaan kyvyttömyys ohjata salamaleikkuutoimintaa ei olisi esteenä uudelle mestariteokselle.

vastaa »

anonyymi kommentoi (29.7.2010 11:45:01)

"Nolanin uniteorian mukaan ihmisten öinen sisäavaruus koostuu lähinnä loputtomista toisiaan peilaavista pilvenpiirtäjistä, joiden puhtaan kliinisissä sokkeloissa kaikki varjelevat synkkiä salaisuuksiaan holveihin kätketyissä kassakaapeissa."

Eikös ajatuksena ollut että arkkitehti nimenomaan luo tämän skenaarion, eikä niin että kaikkien unet olisivat tällaisia?

vastaa »

Ilja Rautsi kommentoi (29.7.2010 13:30:57)

lainaus:
"Nolanin uniteorian mukaan ihmisten öinen sisäavaruus koostuu lähinnä loputtomista toisiaan peilaavista pilvenpiirtäjistä, joiden puhtaan kliinisissä sokkeloissa kaikki varjelevat synkkiä salaisuuksiaan holveihin kätketyissä kassakaapeissa."

Eikös ajatuksena ollut että arkkitehti nimenomaan luo tämän skenaarion, eikä niin että kaikkien unet olisivat tällaisia?

Näinhän se on, mutta tismalleen samalta kaikki näytti jokaisen unimaailmassa jo ennen leffan ison tehtävän alkua. Kaipa se on luonnollista että arkkitehdit luovat ainoastaan arkkitehtuuripornoa, tosin veikkaan tosielämän arkkitehtien uneksivan toisinaan jostain muustakin. Christopher Nolanhan tässä pohjimmiltaan unelmoi, koen vain itse unimaailman hieman moniulotteisemmaksi kuin Inceptionin aluksi vaikuttavan, mutta lopulta kliinisen ja itseään toistavan vision.

vastaa »

Tuomas Henell kommentoi (1.8.2010 21:46:33)

Okei, meneehän tämä tietyllä tasolla egotripistä, mutta vertaaminen johonkin Shyamalaniin on kuitenkin aika posketonta. Silti Nolanin heikoin elokuva tähän mennessä.

vastaa »

anonyymi kommentoi (4.8.2010 17:57:15)

Minusta taas Inceptionissa oli hienoa ja tyylikästä nimenomaan se surrealismin puute. Kaikki epäolennainen oli karsittu pois. Yksinkertaisen, riittävän ennalta-arvattavan ja lainomaisen unimaailman avulla kyettiin rakentamaan selkeitä, kasassa pysyviä toimintakohtauksia ja tehtäviä.

vastaa »

anonyymi kommentoi (8.8.2010 11:28:19)

"Elokuvassa ei siis oikein ole mitään jännittämisen aihetta, vastavoimankin koostuessa lähinnä subjektiivista peloista."

Mielestäni jännittävää elokuvassa oli juuri se jäävätkö henkilöt elämään varsin reaalimaailman kaltaisiin uniinsa vai pystyvätkö he vapautumaan ja näkemään jälleen unia, joissa on "surrealistista anarkiaa ja satunnaisuutta". Tulkitsin elokuvan juuri kritiikkinä mielikuvituksettomuutta kohtaan. Olisin tosin toivonut että elokuvan lopussa olisi annettu vaikkapa pieni sähköshokki teatterin penkkien välityksellä, jolla olisi saatu katsojat hieman heräämään unestaan.

vastaa »

fauste kommentoi (15.8.2010 09:58:03)

Toki odotti hieman "Bunuelmaisempaa" otetta kun jossain siellä pään sisuksissa käydään. Unethan harvoin vaikuttavat oudoilta niitä nähdessä, niinkuin Leo filmissä toteaa. Voihan tuota käännellä ja pyöritellä miten haluaa, mutta loistava elokuva kaikkine porsaanreikineen. Sukua John Woon Face/Off:lle - sekään realismin raameissa mennyt, toimintaelokuvan saralla mestariteos! Molemmat. Tosin se "Bond-osuus" oli just sitä roogermoorea, jonka ois voinut väliin jättää. Peukku pystyyn! Fuck Matrix! Eläköön Nolan. Ottakaa tuo viihteenä. Jätetään Jodorovskylle se sisältö ja sen kaapiminen. Eiks niin...

vastaa »

anonyymi kommentoi (12.10.2010 00:09:53)

Mahtava elokuva. Mielenkiintoinen, ei todellakaan pitkästyttävä, ja elokuvan aikana pitää itsekin miettiä että pysyy kärryillä.

vastaa »

anonyymi kommentoi (17.11.2010 09:38:27)

Mikä on todellisuutta? Miten sen luomme? Epätosi voi olla täyttä todellisuutta jollekin. Mistä onnellisuus lopulta muodostuu?

Cobbille näytti riittävän lopussa se, että pääsi takaisin lastensa luokse. Pyörivä hyrrä ei enää kiinnostanut. Fischer taas loi todellisuuttaan "tyhjästä": rakastava isä, firman paloitteleminen... ja oli kai onnellisempi kuin yrittäessään imitoida isäänsä. Cobbin vaimo taas piti parempana todellisuutena epätodellisuutta. Cobb itse täytti lupauksensa vanheta vaimonsa kanssa yhdessä -- epätodellisuudessa. Cobb pystyi elämään vaimonsa kanssa antoisaa elämää epätodellisuudessa, muttei todellisuudessa. Vaimo ei silti voinut olla onnellinen.

Eikö tästä nyt tosiaan löytynyt mitään suurempia teemoja pelkän teknisen taituruuden lisäksi?

Alitajunnan irrationaalisuuksia (tai johdonmukaisuutta) edusti ihan riittävästi tyhjästä kadulle syksyvä juna ja vaimon tunkeutuminen synteettiseksi tarkoitettuun unimaailmaan, jossa tehtävää suoritettiin

vastaa »

Asswipe kommentoi (23.11.2010 12:05:56)

lainaus:
Mikä on todellisuutta? Miten sen luomme? Epätosi voi olla täyttä todellisuutta jollekin. Mistä onnellisuus lopulta muodostuu?

Cobbille näytti riittävän lopussa se, että pääsi takaisin lastensa luokse. Pyörivä hyrrä ei enää kiinnostanut. Fischer taas loi todellisuuttaan "tyhjästä": rakastava isä, firman paloitteleminen... ja oli kai onnellisempi kuin yrittäessään imitoida isäänsä. Cobbin vaimo taas piti parempana todellisuutena epätodellisuutta. Cobb itse täytti lupauksensa vanheta vaimonsa kanssa yhdessä -- epätodellisuudessa. Cobb pystyi elämään vaimonsa kanssa antoisaa elämää epätodellisuudessa, muttei todellisuudessa. Vaimo ei silti voinut olla onnellinen.

Eikö tästä nyt tosiaan löytynyt mitään suurempia teemoja pelkän teknisen taituruuden lisäksi?

Alitajunnan irrationaalisuuksia (tai johdonmukaisuutta) edusti ihan riittävästi tyhjästä kadulle syksyvä juna ja vaimon tunkeutuminen synteettiseksi tarkoitettuun unimaailmaan, jossa tehtävää suoritettiin

"Eikö tästä nyt tosiaan löytynyt mitään suurempia teemoja pelkän teknisen taituruuden lisäksi?"

No ei todellakaan. Elokuva on tyhmä kuin saapas ja naurettava kuin mikä. Hiton viihdyttävä ja kässäri on kuitenkin nokkela, jota se voi toki olla vaikka olisi kuinka idioottimainen.

"Mistä onnellisuus lopulta muodostuu?"

No voi vittu. 2dl kaakaojauhetta, puolikas avokado, kolme grammaa kissanpaskaa.

"Mikä on todellisuutta?"

Michael Jackson was changing. Sinä ja minä voimme havaita siitä n. 5%. Jos länkytät muuta, olet mielisairas ja psykoosiin löytyy lääkkeet.

vastaa »

anonyymi kommentoi (8.12.2010 23:47:30)

Oli antoisampi elokuva kuin odotin. Hurja kässäri. Melkoista rohkeaa, oman pseudotieteellistä, juonivyörytystä, jossa oli välillä vaikea pysyä johdonmukaisesti kärryillä kun sitä oikein alkoi pohtimaan kaiken tapahtuvan ruljanssin keskellä..

Ja minustakin romanssi oli ihan koskettava.


*Spoilaa:*
Ja lopussa Saitokin lunasti lupauksensa, jolloin DiCaprio havahtui uuteen uneensa jonne jäi elämään lastensa kera...?

vastaa »

Tuomas Henell kommentoi (23.5.2012 01:03:41)

Zimmerin sumutorviscore onkin tavallista nokkelampi. Se on monta hidastettua versiota siitä Edit Piafin Non, je ne regrette rien -renkutuksesta - koska aika hidastuu unen eri tasoilla, niin henkilöt kuulevat iPadista ylätason uneksijan korviin soitetun musiikin hidastettuna. Se ei siis ole oikeasti leffascorea, vaan ihan oikeeta elokuvan sisällä kuuluvaa ääntä.

http://www.youtube.com/watch?v=GQstyY-06Lk

Lähes nerokasta.

vastaa »

kurremus kommentoi (8.9.2012 00:06:18)

Tämä oli ihan kamala elokuva!

Tälläisestä aiheesta olisi saanut irti paljon enemmän kuin puuduttavan tylsää räiskintää ja tappamista... Miten tämä voi olla tällä hetkellä IMDB:ssä huippusijalla 14. ?

Elokuva oli mielestäni suorastaan järkyttävän huono ja sekava!

vastaa »

anonyymi kommentoi (6.4.2013 13:47:14)

Ehkä tämä menestyy USA:ssa, koska puolet kansasta kulkee psykoanalysoitavana. Elokuvan peruskonsepti on siis tuttu ja antaa katsojille elämyksen ohjaajan logiikan ymmärryksestä, joka ei tosiaankaan kovin erikoinen ole.

Elokuvassa miellytti lähinnä yksi asia, MacGuffinin häpeilemätön käyttö, kehystarina oli täysin merkityksetön. Ehkä lopulta viesti olikin, että jokainen ihminen ajaa takaa oman elämänsä MacGuffinia (tai se vie heitä eteenpäin). En oikein saanut selvää, oliko arvostelijasta MacGuffin hyvä vai huono asia, koska hänen mukaansa elokuvassa ei ole oikein "mitään jännittämistä." Ilmeisesti huono. Mielestäni siis täysin toisinpäin.

vastaa »

kommentoi arvostelua ja/tai elokuvaa